Pauliina Lerche ja Meri Mort: Mimmit ja ketunpoikanen

Pauliina Lerche (teksti) ja Meri Mort (kuvat): Mimmit ja ketunpoikanen
Lasten Keskus 2013.

Kalevalan päivänä, suomalaisen kulttuurin päivänä, meillä on luettu lasten kanssa suomalaisista kansansaduista ja -perinteestä ammentavaa Mimmit ja ketunpoikanen -kirjaa. Lapset pääsivät viime syksyn kirjamessuilla kuuntelemaan Mimmit-musiikkiyhtyettä, ja värikylläinen Mimmit-kirja otettiin ilolla vastaan.

Mimmit asuvat Vaskimetsässä ja iloitsevat tarinan alkaessa uudesta keväästä: auringossa sulavista jääpuikoista, kukista ja nurkkaan lentävistä lapasista. Kulkiessaan metsässä Mimmit kohtaavat pienen ketun, joka on satuttanut tassunsa ihmisten jättämiin roskiin. Mimmit sitovat ketunpojan haavan ja pyytävät sitä jäämään luokseen asumaan. Vanha puu antaa Mimmeille tilaisuuden olla hetken itsekin ketunhahmossa, ja tästä alkaa varsinainen seikkailu. Mimmit kohtaavat ketunhahmossa maahisia, joista tulivat mieleen Ronja röyvärintyttären kakkiaiset - varsinkin kun maahisetkin puhuvat itämurteista vaikutteita saanutta omaa kieltään.

Tietokonepohjaisessa kuvituksessa leskenlehdet ja kielot ovat tyyliteltyjä, Mimmien mekot moderni tulkinta kansanpuvuista ja väritys pikemminkin neonhehkuinen kuin luonnonläheinen. Maahiset tuovat hiukan rosoa kiiltokuvamaisen kaniiseen maailmaan, mutta pian kirmataan taas raikkaan vihreällä niittyillä - evääksi kerätään tietysti ketunleipiä!

Päivi Istala (toim.): Kirjeitä Saima Harmajalle

Päivi Istala (toim.): Kirjeitä Saima Harmajalle
Wsoy 2013, 139 sivua.

Helsinki, 16/7 -33

Rakas ystävä!

Ensimmäiseksi lienee paikallaan pyytää anteeksi kirjeeni myöhästymistä. Puolustusta ei ole, mutta viime viikon kuumuus oli tehnyt minut aivan pehmeäksi. En muutenkaan voinut oikein hyvin ja vaikka pariinkin kertaan yritin kirjoittaa Sinulle, en parhaalla tahdollanikaan saanut mitään kokoon. Niinkuin tiedät, vaatii kirjeen kirjoittaminen minulta aina erikoista voimanponnistusta, ja voimat menivät jo kesäkuussa, jolloin minulla oli todella valtava kirjeenvaihto. Nyt olen tyytyväinen, jos kerran kahdessa viikossa saan kokoon kirjeen. Kultainen kirja lienee sentään liikaa vaadittu.

Näin kirjoittaa kauppatieteen ylioppilas Jaakko Holma ystävälleen ja (entiselle) rakastetulleen, kaksikymmenvuotiaalle Saima Harmajalle. Jaakko Holman, 'Jaken' kirjeet muodostavat lähes puolet juuri (runoilijan 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi) julkaistusta Kirjeitä Saima Harmajalle -teoksesta, jonka on toimittanut Saima Harmaja -seuran puheenjohtaja Päivi Istala. Teoksen kirjeet, joiden lähettäjien joukossa on Saiman ystäväpiiriin kuuluneita 1900-luvun kulttuurihahmoja kuten Tyyni Tuulio, Helvi Hämäläinen ja Klaus Holma, ovat ennen julkaisemattomia. Istalan kirjoittaman esipuheen mukaan Saima Harmajan sisar Kirsti Toppari kertoi pari vuotta sitten runoilijan nimikkoseuran jäsenillassa löytäneensä perhearkistosta nipun kirjeitä ja postikortteja, joiden joukossa oli myös Saiman kirjeluonnos rakastetulleen Jaakko Holmalle – vastaus Jaakon lähettämään kirjeeseen, jossa tämä ilmaisee varsin selvästi, että ei halua ajatella suhdettaan Saimaan rakkaussuhteena, vaan ystävyytenä.

Saiman vastausluonnos (ei ole tietoa, lähettikö Saima ikinä tähän luonnokseen perustuvaa kirjettä) Jaakon kirjeeseen (teoksen ainoa Saiman kirjoittama teksti kirjan lopussa olevan lyhyen "Oma elämäkerta" -tekstin ohella) on sydäntäsärkevä uskossaan, toivossaan ja rakkaudessaan. Saima tiedostaa, kuten Jaakkokin, että tuberkuloosin heikentämällä runoilijalla ja reippaalla, sosiaalisella nuorukaisella ei ole kovin paljon samoja mielenkiinnon kohteita, mutta hän tahtoo silti uskoa yhteiseen tulevaisuuteen ja siihen, että "jokin ohjasi sydämiämme kesän hohtavina öinä":

Meidän täytyy vain auttaa toisiamme eikä vaatia toiselta omaa sieluntilaamme. Minä olen runoilija, ainakin laadultani, minä en voi olla Sinulle samanlainen kuin tennispelaaja mutkattomampi tyttö olisi, mutta minä tahtoisin olla Sinulle hyvä. Sinä et voi olla minulle runoilija, mutta sinä voi tehdä minut onnellisemmaksi ja rikkaammaksi, jos tahdot.

Jaakon kirjeet ovat kaikessa hyväntahtoisuudessaan paikoin vaivaannuttavaa luettavaa. Moni kirje alkaa pahoittelulla, ettei hän tullut kirjoittaneeksi aiemmin – on ollut niin paljon kiireitä. Rivien välistä käy ilmi, että tunteet ovat todellakin viilenneet sitten rakkauden ensi leimahduksen vuonna 1932. Melkoisen ärsyttävää on, että Jaakko usein vähättelee Saiman (lopulta varhaiseen kuolemaan johtanutta) sairautta: "Mikä sinua oikeastaan nykyään vaivaa, kun olet yhä huonossa kunnossa? Sinä saat olla maalla kaikessa rauhassa, kyllähän sinun siellä pitäisi parantua." Jaakko mainitsee usein omista kolhuistaan: selkään sattuu, kun hän on polttanut sen koko päivän kestäneellä kesäisellä veneretkellä, ja jalkaan on tullut rakko pitkän kävelyretken jälkeen. Toki näitä asioita on epäreilua jälkikäteen arvostella, varsinkin kun tästä kokoelmasta puuttuvat Saiman lähettämät kirjeet, jotka luonnollisesti ovat vaikuttaneet siihen, millaisia vastauskirjeitä Jaakko hänelle kirjoittaa.

Näinä tekstiviestien ja jopa facebookin kautta jätettyjen eroviestien aikakaudella tuntuu kyllä nurinkuriselta, että kirjeissä (sekä Jaakon kirjoittamissa että Saiman kirjeluonnoksessa) annetaan ymmärtää, että Jaakko olisi kovin sulkeutunut eikä avaisi tuntemuksiaan Saimalle. Niin sanuttu "erokirje" on varsin kattava ja rehellisen kuuloinen kirjoitus niistä syistä, joiden vuoksi Jaakon mielestä suhteen oli syytä jatkuva pelkkänä ystävyytenä. Ottaen huomioon, että Jaakko opiskeli, kävi töissä toimistossa ja vietti vilkasta sosiaalista elämää KY:ssa ja muiden nuorten kanssa eikä ollut kirjoittamiseen suuntautunut, hänen kirjeensä ovat varsin pitkiä. Toki ne kalpenevat kaunopuheisuudessa runoilijan teksteille, ja ehkä siksi Jaakko niitä vähätteleekin, mutta ne ovat sujuvasti kirjoitettuja, hauskoja kuvauksia helsinkiläisnuorukaisen elämästä 1930-luvulla ja, totta tosiaan, aika paljon tunteistakin.

Myös Saiman ystävältä ja tukijalta, kirjailija-suomentaja Tyyni Tuuliolta, on teoksessa monta kirjettä. Tuulio rohkaisee Saimaa tämän runoilijapolulla ja pyrkii valamaan elämänuskoa sairaudesta kärsivään nuoreen naiseen:

Suuri kiitos kirjeestäsi! Tiedät kai itsekin että ulkomaille on hauska saada postia. Ja kiitos runosta. Yhden asian minä ymmärrän: sen ettet ikinä osaisi kirjoittaa tuollaisia runoja jos olisit päässyt ilman sairautta. Kohtalo nähtävästi tahtoi tehdä Sinusta runoilijan jo varhain. [– –] Joka päivä on elämä – joka päivästä voi tehdä jotakin.

Tuulio kertoo kirjeissään myös vaikutelmia ulkomaanmatkoiltaan, kuvailee perhe-elämäänsä ja kirjailijantyötään sekä kommentoi muun muassa Mika Waltarin Appelsiininsiemen -romaanin saamaa vastaanottoa. 1900-luvun alkupuolen suomalaisten kulttuuripiirien pienuudesta kertoo jotakin se, että Saima sai kirjeitä myös Helvi Hämäläiseltä, jonka avainromaanissa Säädyllinen murhenäytelmä Tyyni Tuulio ja hänen aviomiehensä Oiva Tuulio esiintyvät, nimet muutettuina mutta tunnistettavina. Kirjeitä Saima Harmajalle -teokseen painetun Hämäläisen kirjeen lause "Älä lue kirjaani, jos luulet, että se sinua järkyttää" viittaa kuitenkin luultavasti köyhien perheiden oloja varsin naturalistisesti kuvanneeseen romaanin Katuojan vettä. 

Kirjeitä Saima Harmajalle on koskettava ja viehättävä kulttuurihistoriallinen teos, ehdotonta luettavaa runoilijan ystäville mutta kiinnostava myös muille, jotka haluavat kurkistaa 1930-luvun Suomeen ja aikakauden kirjeenvaihtokulttuuriin.

TTT: Kotimaiset tyttökirjat -visailun vastaukset

Lumikello, galanthus nivalis. Kuva Jonathan Billinger, käyttö Creative Commons -lisenssillä.

Viime tiistaina esitin muisteltavaksi tai arvailtavaksi kymmenen kotimaisiin tyttökirjoihin liittyvää kysymystä. Tässäpä vastaukset!

1. Sisarukset Pirkko ja Kerttu esiintyvät Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjassa.

2. Seljan tyttöjen teatterikerhon nimi on Thalia.

3. Seljan tyttöjen, etenkin Dodon, tie vei Chileen.

4. Viivi Lintunen purkaa sydäntään Tara-nimiseen muotiblogiinsa.

5. Sara ja Sarri kävivät Euroopan-matkallaan ainakin Saksassa, Italiassa, Unkarissa ja Itävallassa.

6. Luokan merkkihenkilöitä -romaanin päähenkilö on Leena.

7. Virva Selja alkaa heilastella Arin kanssa romaanissa Seljan tuli ja lumi.

8. Siljan elämänilo palaa, kun hänestä tulee tyttöbändin laulaja.

9. Leskeksi jäänyt rouva Tuisku ja eronnut Pekka Poukama menevät naimisiin, mikä nostattaa molempien lapsissa varsinaisen tunnemyrskyn.

10. Vakava sankaritar, riehakas ystävätär, älykäs poika ja hauska poika sekä etäinen, koulutunneilla loistava luokkatoveri kuuluvat Mary Marckin koululaisromaanien vakiokaartiin. Esim. kirjassa Luokan merkkihenkilöitä näitä henkilötyyppejä edustavat päähenkilö Leena, ja hänen luokkatoverinsa Maissi (se reipas ystävätär), Allan (se rauhallinen ja älykäs poika), Tomi (se vitsejä laukova rasavilli) ja Arja (se etäinen ja hyvä koulussa). Eevan luokka -romaanissa jatko-osineen vastaavat hahmot ovat puolestaan Eeva, Hertta, Ossi, Harri ja Saara.

Visailuun osallistuivat Anonyymi, Sara ja Aino, kiitos teille! Anonyymi tiesi seitsemän oikein, Sara kahdeksan ja Aino seitsemän, eli todella hyvin, sillä kysymykset eivät olleet ihan helpoimmasta päästä ja osa käsitteli vähän tuntemattomampia tyttökirjoja. Mukavaa tiistai-iltaa kaikille!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta.
Teos 2011, 230 sivua.

Aikana, jolloin kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, on entistä tärkeämpää miettiä mikä on journalismia ja mikä ei – ja mikä laadukasta journalismia ja mikä ei. Journalismi ei ole yhtä kuin informaatio. Uudelta journalismilta vaaditaan paljon enemmän kuin tiedonvälitystä. Uusi journalismi on merkitysten etsijä, taustoittaja ja linkittäjä. 

Olin suunnitellut Johanna Vehkoon Painokoneet seis! -pamfletin lukemista jo sen ilmestymisestä lähtien, mutta aikomus oli aina päässyt unohtumaan. Uuden laatujournalismia "sähköinen artikkeli kerrallaan" myyvän Long Play -hankkeen myötä kirja palasi mieleeni. (LP:n uusimman artikkelin, Johanna Vehkoon ja Anu Silfverbergin kirjoittaman "Himasen etiikka" voi ostaa luettavakseen Long Playn sivuilta, lyhyt johdanto näkyy kaikille). Kun kirjan julkaisusta on kulunut jo miltei pari vuotta, Vehkoon esiin nostamista näkemyksistä on tietysti kirjoitettu esimerkiksi verkossa ristiin rastiin, joten monet kirjan asiat tuntuivat vanhan kertaukselta. Toisaalta oli erityisen herkullista lukea kirjaa juuri nyt, kun Vehkoo on Long Playn päätoimittajana konkreettisesti toteuttamassa visioitaan hitaasta (LP:n artikkeleita on ainakin toistaiseksi ilmestynyt kerran kuukaudessa) ja taustoittavasta journalismista.

Johanna Vehkoo esittelee Painokoneet seis! -pamflettinsa aluksi "Journalismin kootut kriisisit", taustoittaa niitä ja pyrkii sitten etsimään niihin ratkaisua. Printtimediaa pidetään "auringonlaskun alana" ja tästä syntyy noidankehä: kun lehtitalot pyrkivät maksimoimaan voitot ja jättävät investoinnit uusiin journalistisiin innovaatioihin ja toimintatapoihin tekemättä – ja päinvastoin irtisanovat lahjakkaita ja motivoituneita työntekijöitään ja täyttävät sanomalehtien sivut laatujournalismin sijasta uutistoimistojen bulkkiuutisilla ja kohuotsikoilla – he saavat viimeisetkin lehdenlukijat lopettamaan tilauksensa.

Vehkoo muistuttaa, että Suomessa asiat ovat vielä varsin hyvin moneen muuhun Euroopan maahan (tai vaikkapa Yhdysvaltoihin) verrattuna: vaikka sanomalehtien levikki jatkaa pienenemistään ja lehtien lukumäärä vähenemistään, ovat asiat esimerkiksi Italiassa paljon huonommin. Väkimäärään suhteutettuna Suomessa julkaistaan ja luetaan paljon lehtiä, ja journalisteja on maassamme pilvin pimein, ovat he sitten työsuhteisia tai freelancereita. Verrattain hyviin asemiin ei kuitenkaan pidä tuudittautua, sillä journalistien työmahdollisuudet vähenevät meilläkin. Vehkoon mielestä nyt pitäisi herätä miettimään, miten saisimme säilytettyä edes suurimman osan alan työpaikoista ja ennen kaikkea varmistettua, että laadukasta journalismia julkaistaan Suomessa jatkossakin.

Vehkoo uskoo, että journalismi voi kilpailla ihmisten ajankäytöstä vain laadulla. Nopeus ei enää voi olla laadun mitta, sillä sosiaalisen median myötä kuka tahansa kansalainen voi olla ensimmäinen, joka esimerkiksi tviittaa uutisen julki. Laadukkaalle journalismille on toki erilaisia määritelmiä, ja joidenkin mielestä laatujournalismi pitäisi "kätkeä" yleisön suosiman viihteellisen ja pinnallisen materiaalin joukkoon, jotta suuren levikin myötä fiksutkin tekstit saisivat enemmän näkyvyyttä. Virheettömyys, selkeys, rehellisyys ja riippumattomuus ovat hyvän journalismin ominaisuuksia nykyäänkin, mutta Vehkoon mielestä on hyvä miettiä myös sitä, tarkoittaako laatu samaa verkkojournalismissa kuin printissä. Eräs laadukkaan verkkoartikkelin ominaisuus voi olla esimerkiksi se, että se on helposti kommentoitavissa ja jaettavissa eteenpäin.

Työhönsä sitoutuneet, itsensä kehittämisestä innostuneet ja omaan erikoisalaansa perehtyneet työntekijät ovat tulevaisuuden(kin) journalismin tärkein edellytys – painokoneet voi vaikka pysäyttää, sillä tekstejä voi levittää sähköisesti, mutta toimittajille täytyy antaa aikaa ja vapautta tehdä työtään.

Aivan kuten paras kirjallisuus, paras journalismi pyrkii kertomaan jotain olennaista maailmasta ja ajasta, jossa elämme. Se etsii kaaoksen ja hälyn seasta selityksiä, tulkintoja ja analyyseja. Se katsoo itsestäänselvyyksien tuolle puolen, eteen ja taakse. Paras journalismi näkee, mihin meitä ollaan viemässä ja miten.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Erja, Juha Haataja

Liitän tämän postauksen osaksi Kirjoittajan helmikuu -teemaani – Painokoneet seis ei ole kirjoitusopas, mutta se käsittelee pohjimmiltaan kirjoittamista, joka toimii ajattelun, tiedonvälityksen ja mielipidevaikuttamisen välineenä.

Reetta Niemelä ja Marjo Nygård: Heppastelua

Reetta Niemelä ja Marjo Nygård: Heppastelua
Lasten keskus 2012, 63 sivua.

Yhtäkkiä Ilona ja Amir tajusivat, että he eivät olleet koskaan ajatelleet asiaa hevosten kannalta. He olivat aina miettineet, mikä heistä itsestään oli hauskaa ja mukavaa. Mutta mistä hepat tykkäsivät eniten? Milloin niillä oli hauskinta? He päättivät ottaa asiasta selvää. Onneksi siihen oli aikaa koko pitkä hevoskesä

Heppastelua on lasten tietokirja hevosista, ratsastuksesta ja tallielämästä. Tietoaines on pääosin sulautettu tarinaan yhdeksänvuotiaasta Ilonasta ja kymmenvuotiaasta Amirista sekä heidän hoitohevosistaan suomenhevostamma Hallasta ja suomenhevosruuna Hulinasta. Aukeamilla on myös jonkin verran tietolaatikoita, joita jäsennetään erilaisten symbolien avulla: porkkana tarkoittaa pohdittavaa, omena pieniä tärkeitä tiedonmuruja, riimunaru syventävää tietoa, höyhen mielikuvituksen avulla tapahtuvia harjoituksia.

Kuvituksella on kirjassa luonnollisesti tärkeä rooli: sen avulla esitellään esimerkiksi tallin tarpeistoa, hevostenhoidossa ja -ruokinnassa hyödyllisiä (villi)yrittejä ja erilaisia harjoituksia. Marjo Nygårdin kuvitus on selkeää, yksinkertaista ja lämminhenkistä.

Kirjan perusvireenä on hevosten kunnioittaminen ja kokonaisvaltaisesta tallitoiminnasta iloitseminen: aina voi oppia uusia tapoja hoitaa ja ilahduttaa hevosystäviä, kun katsoo asioita nelikavioisen näkökulmasta. Myös ekologisuutta ja lasten sosiaalisia suhteita tuodaan esille sekä tarinaosuuksissa että infolaatikoissa. Parhaiten Heppastelua uppoaa varmaankin noin 8–10 -vuotiaisiin hevoshulluihin, mutta  "talliummikoille" se tarjoaa kiinnostavan johdatuksen hevosmaailmaan.

Asko Martinheimo: Parempi lause. Uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen

Asko Martinheimo: Parempi lause. 
Uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen.
Wsoy 2000, 213 sivua.

Kirjoittajan ensimmäisiä kysymyksiä on, ennen kuin hän ryhtyy tarinaansa kirjoittamaan, mitä haluan sanoa. Vauhdikas lomamatka, kommellus grillijuhlissa, traaginen onnettomuus ovat tapahtumia. Ne ovat aiheita, jotka sinänsä voivat olla kiinnostavia, kutkuttavat nauruhermoja tai herättävät myötätuntoa, mutta kirjoittaja ei ehkä tule ajatelleeksi, että muillakin voi olla samanlaisia tai vielä hurjempia kokemuksia. Pelkkä tapahtumaketjun vauhdikas kuvaus ei ehkä riitä. Aihe sinänsä ei tee tarinaa, vaan tapa, miten se on toteutettu.

Kirjoittajan helmikuu -sarja jatkuu viimeviikkoisen inspiraatio-oppaan jälkeen hieman teknisemmällä ja teoreettisemmalla oppaalla, kirjailija Asko Martinheimon Parempi lause -kirjalla. Heräte- ja harjoitustehtäviä sisältävät teos perustuu Martinheimon kokemuksiin ilmaisutaidon lukion kirjallisen ilmaisun opettajana ja Oriveden Topelius-akatemian ohjaajana, ja kirjaililalta on ilmestynyt myös varhaisempi opas, Hyvä lause (1990), johon en tutustunut. Martinheimo vertaa ohjeitaan ja harjoituksiaan kainalosauvoihin, joista voi olla apua alkuun, mutta joista täytyy uskaltaa myös päästää irti.

Harjoituksia edeltävät teoreettiset leipätekstit, jotka avaavat kulloinkin tarkastelun kohteena olevaa fiktiivisen tekstin osa-aluetta – näkökulmaa, dialogia, jännitettä, henkilöitä, tyyliä... – ovat kiinnostavia, mutta jossain määrin jaarittelevia. Samat asiat olisi voinut sanoa napakammin ja kirkkaammin (kiinnitin muuten huomiota siihen, että kirjan kustannustoimittajan Päivi Lindstedtin nimi oli mainittu kirjan nimiösivun kääntöpuolella, mikä lienee harvinaista). Tekstistä kuitenkin huokuu, että Martinheimo tietää mistä puhuu, ja koska itse tykkään lukea kirjallisuuden ja kirjoittamisen teoriaa, eivät pitkähköt johdanto-osuudet haitanneet. Niille kirjoittajille, jotka kaipaavat nimenomaan kirjoittamisen sormiharjoituksia ilman johdattelevia osuuksia, suosittelen Sini Kiuaksen Kirjoittajakalenteria.

Esimerkkejä Paremman lauseen kirjoitusharjoituksista:

• Kirjoita lyhyt kertomus tuoksusta, joka sai sinut tekemään toisin, kuin olit ajatellut.

• Kirjoita näkemäsi uni niin tarkkaan kuin kykenet unesi muistamaan. Oliko unella jokin erityinen merkitys? Liittyikö se johonkin tapahtumaan tai mieltäsi askarruttaneeseen asiaan?

• Kirjoita fantasiatarina omakohtaisesta kokemuksesta, minkälaisesta tahansa. Ota mukaan oikeita ihmisiä, mutta anna heille uusi hahmo. He voivat olla kääpiöitä, maahisia, velhoja, ritareita, linnanneitoja tai heidät voi taikoa eläimiksi, korpeiksi tai vaikka susiksi. Älä unohda taikaesineitäkään. Pura rohkeasti mieltäsi painavia asioita, tai anna haaveesi toteutua.

• Kokeile puhdasta tajunnanvirtaa tilanteessa, jossa henkilö kuuntelee vaikuttavaa musiikkiesitystä (urkumusiikkia, sinfoniaa, kuoroesitystä). Voit halutessasi nimetä sävelteoksen. Pyri tavoittamaan hänen kokemansa tunnereaktiot, mitä ne saavat hänessä aikaan, minkälaisia mieli- ja muistikuvia musiikki synnyttää. Yritä saada esiin elämys.

Paremman lauseen vahvuus on mielestäni ennen kaikkea siinä, miten se esittelee ja kuvaa tekstin rakennetta sekä kerronnan ja tyylin keinoja, kuten erilaisia dialogin lajeja, eläytymisesitystä sekä ennakointia ja takaumaa. Martinheimo antaa työkaluja muokata omaa tekstiä kaunokirjallisemmaksi kiinnittämällä huomiota siihen, miten eri tavoin tarinan voi kertoa.

Sirpa Kähkönen ja Joonas Konstig Prosak-klubilla

Kuvat: Marek Sabogal ja Tommi Tuomi.

Olin eilen Prosak-klubilla kuuntelemassa kovasti ihailemaani Sirpa Kähköstä ja Joonas Konstigia, jonka äskettäin ilmestyneestä Totuus naisista -romaanista pidin paljon. Olin ensimmäistä kertaa Prosakissa, mutta tunnelma oli niin ihana, että kerta ei varmasti jää viimeiseksi. Menin tilaisuuteen yksin, mutta ilokseni löysin Kansallisteatterin Lavaklubilta myös toisen vannoutuneen Kähkösen ihailijan, Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan. Prosak-klubi tarjoaa tilaisuuden kuunnella proosaa ääneen luettuna, kirjailijan itsensä tulkitsemana.

Vaikka Prosakin kirjailijaparit valikoituvat (ymmärtääkseni) satunnaisesti ilman, että iltaan etsittäisiin jotakin tiettyä teemaa, en tietenkään voinut olla etukäteen vertaamatta näiden kahden kirjailijan tuotantoa mielessäni (Konstigilta olen siis lukenut vain hänen uusimman romaaninsa, Kähköseltä Kuopio-sarjaa sekä yhden vastikään ilmestyneen novellin). Yhteistä on ainakin se, että molemmat kirjoittavat elävää ajankuvaa -- Kähkönen kuvaa Kuopio-sarjassaan 1920--1940 -lukujen elämää ja Konstig nykyaikaa. Kumpikin kirjoittaa sujuvaa dialogia, joka, kuten Prosakissakin sai todeta, toimii myös ääneen luettuna. Illan juontaja Marko Gustafsson puolestaan heitti ilmoille sellaisen ajatuksen, että Kähkönen kertoo Hietakehdossa naisten orastavasta itsenäistymisestä 1940-luvulla, kun taas Konstig kuvaa seitsemänkymmentä vuotta myöhempää aikaa, jolloin nuorten naisten suurin huolenaihe on se, mitä nuoret pojat heistä ajattelevat.

Gustafsson haastatteli molempia kirjailijoita vuorollaan lyhyesti ennen lukuhetkeä. Joonas Konstigin edellisen teoksen, romaanin Kaikki on sanottu ilmestymisestä on vasta puolitoista vuotta, ja kirjailija alkoi kirjoittaa Totuutta naisista lähes samantien edellisen jälkeen. Romaanin kirjoittaminen oli varsin intensiivistä, ja nyt Konstig haluaa hetken kellua uuden romaanin ilmestymisen aiheuttamassa tyhjyyden tunteessa ennen kuin miettii, mitä kirjoittaa seuraavaksi.

Luin Konstigin Totuus naisista -romaanin viime viikonloppuna, joten kirjan henkilöt ja tapahtumat olivat vielä tuoreena mielessä. Konstig luki romaanistaan melko pitkän otteen, mutta kerronta piti otteessaan ja runsas dialogi elävöitti luentaa.

Konstigin lukemassa romaanikatkelmassa saimme seurata viisikymppisen Tapanin ja hänen teini-ikäisen Roosa-tyttärensä varsin erilaisia loppiaistunnelmia. Konstig sanoi haastattelussa, että romaanissa on kaksi kertojaa, joista Tapanin kertoja on empaattinen ja eläytyvä, kun taas Roosan kertoja kuvaa vain ulkoisia tapahtumia. Tätä en ollut lukiessani ajatellut, ja huomio jotenkin hätkähdytti, sillä olin kertojaratkaisusta huolimatta eläytynyt enemmän Roosan vaiheisiin ja kokenut hänen näkökulmastaan kerrotut jaksot koskettavimpina.

Konstigin luennan ja yleisökysymysten jälkeen soitettiin musiikkia ja sitten lavalle astui Sirpa Kähkönen, jota olin päässyt kuuntelemaan kerran aiemminkin, viime syksyn kirjamessuilla. Kähkönen kertoi, että eräs Hietakehto-romaanin interteksti on Virginia Woolfin Majakka, jonka keskushenkilö rouva Ramsay kuolee kesken romaanin. Kähkönen puolestaan poistaa romaaninsa näyttämöltä Äänislinnaan lähtevät Marin ja tohtori Kelon tehden näin kirjaan aukon, josta pitkään poissa ollut (henkisesti ja ihan fyysisestikin, Mustissa morsiamissa vankileirillä Hietakehdossa rintamalla) henkilö, Lassi Tuomi, astuu sisään tarinaan.

Gustafsson iloitsi sekä Kähkösen että Konstigin romaanin kohdalla siitä, että vaikka kirjat kuvaavat melko raadollista todellisuutta -- Hietakehto pelkojen täyttämää sotakesää 1943 ja Totuus naisista teinien aineellisesti yltäkylläistä, mutta sosiaalisesti varsin julmaa maailmaa -- niin kirjoissa on myös valoa ja toivoa. Kähkönen kertoikin halunneensa hemmotella ja tuuditella lukijoitaan lempeällä, kesäisellä romaanilla, jonka nimikin on kehtolaulusta (Aleksis Kiven "Sydämeni laulusta") peräisin.

Kähkönen luki katkelmat romaaneistaan Rautayöt, Hietakehto ja Lakanasiivet. Kirjailija esiintyi yhdessä muusikko Antti Raekallion kanssa, jonka musiikki kuljetti osaltaan Kähkösen romaanikatkelmien tunnelmiin. Esitys oli upea. Saimme eläytyä Annan suruun, kun viimeinenkin side itsenäiseen elämään -- oma polkupyörä -- on varastettu, taiteilija Hertta Miettisen pohdintaan inspiraatiostaan, väreistään ja asemastaan taiteen kentällä sekä siihen hetkeen, kun salaperäinen nainen, Mizzy, saapuu Kuopioon.

Lopuksi kirjailijat suosittelivat kirjoja toisilleen -- ja tietysti kaikille muillekin lukijoille. Konstig suositteli  Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Ensyklopediaa, "kaunokirjallista tietosanakirjaa", jonka hakusanoja selitetään proosarunoilla ja pienoisesseillä. Sirpa Kähkönen puolestaan suositteli Vilja-Tuulia Huotarisen vastikään ilmestynyttä runoteosta Seitsemän enoa, jonka kieltä ja ylisukupolvisten kokemusten kuvausta Kähkönen kehui.

Illasta tehty taltiointi löytyy aikanaan Kirjastokaistalta ja Yle Areenasta, joista voi käydä kurkkimassa myös aiempien Prosak-iltojen tunnelmia.

TTT: Kymmenen kysymystä kotimaisista tyttökirjoista

Helmikuun loppuun asti käynnissä olevan tyttökirjojen lukukokemuksiin liittyvän keruun kunniaksi järjestän blogini historian toisen tyttökirjavisailun (kurkkaa ensimmäisen visailun kysymykset täältä ja vastaukset täältä). Tällä kertaa kaikki kysymykset liittyvät kotimaisiin tyttökirjoihin, sekä vanhoihin klassikoihin että uusiin kirjoihin.


1. Kenen kirjailijan tyttöromaaneissa seikkailee sisaruspari nimeltään Pirkko ja Kerttu?

2. Minkä nimiseen teatterikerhoon Seljan tytöt kuuluivat?

3. Mihin maahan Seljan tyttöjen kohtalot linkittyvät Rauha S. Virtasen 2000-luvulla ilmestyneissä Selja-kirjoissa?

4. Minne Viivi Lintunen purkaa sydäntään Terhi Rannelan nuortenromaanissa Scarlettin puvussa?

5. Mainitse ainakin kolme maata, joissa Sara ja Sarri vierailivat kirjassa Sara ja Sarri matkustavat.

6. Kuka on Mary Marckin koululaisromaanin Luokan merkkihenkilöitä päähenkilö?

7. Kenen kanssa Virva Selja päätyy yhteen Selja-sarjan päätösosassa Seljan Tuli ja Lumi?

8. Mikä harrastus saa viisitoistavuotiaan Siljan elämänilon palaamaan tyttökirjakilpailussa menestyneessä Vilja-Tuulia Huotarisen kirjassa?

9. Mikä muutos ravistelee Tuiskun ja Poukaman lasten elämää romaanissa Tuletko sisarekseni?

10. Kenen kotimaisen nuortenkirjailijan tuotannossa toistuvat nämä hahmot: haaveileva ja vähän vakava sankaritar, hänen riehakas ja kommelluksiin joutuva ystävättärensä, kaksi poikaa - toinen älyskäs, toinen hauska - ja erinomaisia kouluarvosanoja saava, mutta etäinen ja ylpeän oloinen luokkatoveri?

Kerron oikeat vastaukset ja parhaimmat tyttökirjatietäjät täällä ensi tiistaina - muistakaahan osallistua postauksen alkuun linkittämääni kirjoituskeruuseen, jos suomalaiset tyttökirjat herättävät lukumuistoja. Mukavaa tiistaipäivää (ja hiihtoloman jatkoa niille joilla sellainen on meneillään) kaikille!

Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstig: Totuus naisista
Gummerus 2013, 348 sivua.

Tapani oli tähän ikään mennessä nähnyt riittävästi maailmaa tietääkseen, ettei täällä niin kamalan monta ihmeellistä asiaa lopulta ollutkaan, paitsi yksi, se suurin ja kulunein ja silti, siksi, kaikkein tosin ihmeellinen asia: kuinka aika kuluu niin nopeasti ja sitten sitä ei enää ole, ja kuinka sitä tyttöä, jolle joulupukin näyttelijä oli hymyillyt partansa takaa -- näyttelijä, sillä hymy ei ollut osa esitystä -- sitä tyttöä ei enää ollut. Nyt tilalla oli tuo nuori nainen, josta oli äkkiä tullut hänelle niin vieras.

Tapani Koskikari on viisikymppinen mies, joka uskoo perinteiseen villakankaiseen miestenpukuun ja solmioon, osso buccoon, hyviin käytöstapoihin ja naisten erityislaatuisuuteen. Hän rakastaa vaimoaan Tiinaa, jonka kanssa on pitänyt yhtä nuoresta asti. Tapani rakastaa myös tyttäriään, kapinallista ja vahvaa Ronjaa ja seitsemäntoistavuotiasta Roosaa, jota hän haluaisi suojella huonosti käyttäytyviltä miehiltä ja väistämättömiltä pettymyksiltä. Joonas Konstigin romaanin Totuus naisista jännite rakentuu sen varaan, kuinka Tapani joutuu tinkimään periaatteesta toisensa jälkeen ja näkemään asiat ja ihmiset uusista näkökulmista -- ja toinen jännite syntyy Roosan tarinasta, siitä, kuinka nuori pärjää raadollisissa sosiaalisissa kiemuroissa ja oman identiteettinsä rakentamisessa.

Tapahtumia kerrotaan vuoroin Tapanin, vuoroin Roosan näkökulmasta. Roosan elämää (josta Tapani koko ajan huolehtii, mutta josta hän saa nähdä vain siivun) kuvaavat osuudet ovat eläviä ja koskettavia. Konstig kuvaa nuorten ajattelu- ja puhetapoja, sosiaalisia kuvioita ja Roosan tunteita vivahteikkaasti ja uskottavasti. Tapanin elämää ja ajatuksia kuvaavissa jaksoissa on enemmän paperin -- tai pitäsikö sanoa, Tapanin työpaikkaan viitaten, muovin -- makua. Tapanin näkökulmasta kuvatuissa kohtauksissa selostetaan (toisinaan hahmojen välisessä dialogissa) vähän liikaakin erilaisia arvoja ja ajatusrakennelmia, jotka alkavat tuntua itsetarkoituksellisilta. Kiinnostavin pohjavire kulkee ehkä kuitenkin juuri Tapanin tarinassa, kun hänen kuvansa asioista muuttuu vääjäämättä.

Kirjoittaessani toissa viikolla Sara Razain romaanista Olen etsinyt sinua kommentoin kirjan vahvaa paikkallisväriä - vaikka en itse ole asunut Turussa, kaupungin keskusta ja lähiöt tulivat tarinassa eläviksi. Myös Totuus naisista -romaanissa kuvataan huolellisesti aikaa ja paikkaa. Konstigin romaani tapahtuu suurimmaksi osaksi Etelä-Espoossa, jossa itse asuin parikymppiseksi asti. Monesti mainitaan tuttuja kulmia, ja paikkoja kuvataan muutamin vedoin niin tarkasti, että vaikka sijaintia ei mainita, tiedän että nyt ollaan vaikkapa Tapiolassa tai Isossa Omenassa. Myös romaanin tapahtuma-ajasta annetaan tarkkoja viitteitä. Romaani tapahtuu vuonna 2012, sillä joidenkin henkilöhahmojen Facebook-kuvaa koristaa vielä Pikku Kakkosen numerologo kyseisen vuoden presidentinvaalien jäljiltä.

Totuus naisista on realistisen romaanin perinteeseen linkittyvä aikalaiskuvaus ja sekä nuoren tytön että viisikymppisen miehen kehityskertomus. Romaani sekä viihdyttää, tempaa mukaan juoneen ja ihmissuhteiden monisävyiseen kuvaukseen, että herättää ajatuksia. Asioista ja henkilöistä piirtyy näkyviin kaksoisvalotus, jonka myötä on mahdoton sanoa, mikä on "totuus naisista", miehistä puhumattakaan.


P.S. Kirjailijat Joonas Konstig ja Sirpa Kähkönen lukevat tekstejään Prosak-klubilla huomenna tiistaina klo 19 alkaen. Paikkana on Kansallisteatterin Lavaklubi (Läntinen Teatterikuja 1), ja tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Muistoja koulukirjastoista

Viime tiistaina kirjoitin kirjoista, jotka oli pakko lukea yläasteen tai lukion äidinkielen tai yliopiston kirjallisuuden kurssilla ja jotka olivat jääneet mieleen joko iloisina yllätyksinä tai erityisen vastenmielisinä lukukokemuksina. Postauksen kommenteissa moni kertoi saaneensa valita koulussa luettavat kirjat vapaasti esimerkiksi koulun kirjastosta. Mieleeni alkoi tulvia muistoja "elämäni koulukirjastoista".

1. Ala-asteen kirjasto: Aloitin koulutieni "parakissa", melko pienessä koulurakennuksessa, joka oli tarkoitettu väliaikaiseksi mutta oli minun siellä aloittaessani jo parikymmentä vuotta vanha ja taitaa olla paikallaan vieläkin. Koulukirjaston muodosti yksi tai kaksi hyllyllistä kirjoja jonkin luokan (ehkä englanninluokan) perällä. En muista, oliko kirjastossa uusiakin kirjoja - luultavasti ei ainakaan kovin paljon - mutta valtaosan kokoelmista taisivat muodostaa noin viisikymppisten opettajiemme lapsuuden kirjat. Tästä hyllystä lainasin ja luin ensi kertaa Anni Swanin eksoottisesti Australiaan sijoittuvan Arnellin perheen sekä Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt ja Aili Konttisen nuortenromaanin hymyile, Krisse, jotka jättivät jäljen sydämeeni.

2. Ala-asteen kirjasto uudessa koulurakennuksessa: kun olin viidennellä luokalla, muutimme uuteen hienoon koulurakennukseen. Jostain syystä muistikuvani tämän uuden rakennuksen koulukirjastosta ovat paljon hämärämmät kuin varhaisempien ala-astevuosien kirjastosta. Mieleeni muistuu kuva suuresta, valoisasta tilasta, jota sanottiin kirjastoksi, mutta joka palveli enemmän ryhmätyötilana (ja ehkä jonkinlaisena pienimuotoisena tietokoneluokkana?) kuin kirjalainaamona. En muista lainanneeni tuosta kirjastosta kotiin mitään, lähinnä kai hyödynsimme tietokirjoja koulutehtävien teossa.

Ilman kaunokirjallisuuta ei toki tarvinnut tulla toimeen tai pärjätä oman hyllyn tai vähän pidemmän kävelymatkan päässä sijaisevan lähikirjaston varassa. Kunnallinen kirjastoauto pysähtyi joka toinen perjantai koulullamme, ja oi sitä riemua, kun sai lähteä viikonlopun viettoon reppu täynnä Neiti Etsiviä, Enid Blytonin kirjoja ja milloin mitäkin!

3. Yläasteen koulukirjasto taisi toimia samalla periaatteella kuin edellä mainittu - tai ainakin muistikuvani ovat yhtä hämäriä. Muistelen koulukirjaston toimineen erillisessä huoneessa, jossa teimme joskus ryhmätöitä ja käytimme hakuteoksia. Emme tainneet juurikaan hyödyntää kirjastoa äidinkielen tunneilla, ainakaan niin, että olisimme saaneet valita sieltä luettavaa.

4. Lukion kirjasto oli varsinainen taivas noiden vähän ankeiden yläastevuosien jälkeen. Lukion kirjasto oli varsin iso, ja siellä oli paljon kirjoja - paitsi kurssikirjoja, myös runsaasti kaunokirjallisuutta eri kielillä. Kirjoja sai lainata kotiin mielin määrin*. Laina-aika oli muistaakseni kaksi viikkoa, mutta mikä parasta, myöhästymismaksuja ei kertynyt! Lainaaminen suoritettiin vanhanaikaiseen tapaan lippulappuja täyttämällä. Kirjastoa hoiti herttainen, kokopäivätoiminen "kirjastotäti". Lukion kirjastosta muistan lukeneeni ainakin Judith Guestin romaanin Ordinary People (varmaankin ensimmäinen lukemani englanninkielinen romaani, jonka oli kirjoittanut joku muu kuin Jane Austen) sekä aivohalvauksesta kärsineen Jean-Dominique Baybyn "silmienräpyttelytekniikalla" saneleman omaelämäkerran Perhonen lasikuvussa. Myös toisen yleisen kirjallisuustieteen pääsykoekirjoista, Runousopin perusteet, lainasin lukion kirjastosta, kun se ymmärrettävästi oli varsin haluttu opus keväällä.

*Tarkemmin ajatellen lainojen määrässä oli varmaankin jokin ohjeellinen maksimimäärä, joka saattoi lukutoukalta kirjahuumassa unohtua.

Olisi kiva kuulla, millaisia muistoja sinulle on jäänyt koulukirjastoista. Muistatko vieläkin kirjaston tunnelman? Oliko kirjoja paljon tarjolla, kaunokirjallisuuttakin, ja yhdistätkö jonkun kirjan muistoissasi juuri koulukirjastosta lainatuksi?

Katarina Kuick & Ylva Karlsson: Kirjoittamisen ihanuus

Katarina Kuick ja Ylva Karsson: Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas.
Skriv om och igen, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Karisto 2010, 144 sivua.

Kirjoittamisen ihanuus - nuoren kirjoittajan opas on sanalla sanoen ihana. Se on inspiraatiokirja ja kirjoittajan työkalupakki, sisältäen niin tiukkaa asiaa kuin rentoa hullutteluakin. Ulkoasultaan ja rakenteeltaan kirja muistuttaa vähän aikakauslehteä: siinä on kirjailijoiden ja kouluikäisten kirjoittajien haastatteluja valokuvineen, runsaasti piirroskuvitusta ja eri tavoin ladottuja lyhyehköjä tekstejä. Teos on selkeästi suunattu nuorille (alle parikymppisille) kirjoittajille, mutta aikuinenkin voi löytää siitä vinkkejä ja inspiraatiota.

Kirjoittamisen ihanuus on kahden ruotsalaisen nuortenkirjailijan koostama kirjoitusopas, jossa on hyödynnetty runsaasti sekä ammattikirjailijoiden että nuorten kirjoittajien haastatteluja ja tekstinäytteitä, esimerkiksi runoja. Erityisesti nuoret kirjoittajat, jotka kertovat harrastuksestaan, tarjoavat opasta lukeville teineille tarpeellisia samastumiskohteita - nuori saattaa olla ainoa kirjoittamisesta innostunut omassa kaveriporukassaan tai luokallaan, mutta maailmassa on kuitenkin paljon ikätovereita, jotka jakavat kirjoittamisen palon.

Ammattikirjailijat puolestaan ovat nuorille esikuvia, joilta voi saada vinkkejä kirjoitusvireen ylläpitämiseksi ja ideoiden kehittelemiseksi. Kirjailijahaastattelut antavat myös tilaisuuden kurkistaa kirjailijoiden - kenties jopa nuoren oman lempikirjailijan - työrutiineihin, siihen arvoitukselliseen prosessiin, jossa lukijoita viihdyttävät ja koskettavat teokset syntyvät.

Kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä - muun muassa juonen suunnittelua, henkilöhahmojen luonnostelua, kielen verryttelyä vivahteikkaammaksi ja tekstin hiomista - ei käsitellä yksitotisena leipätekstejä vaan erilaisten kaavioiden, miellekarttojen, sarjakuvien ja kollaasien kautta. Kirjan esipuheen "lukuohjeessa" kehotetaan lukemaan opasta sieltä täältä, ei kannesta kanteen, ja ohje onkin hyvä - sivujen värikylläisyys ja erilaiset fontit virkistävät ja innostavat pieninä annoksina, mutta puuduttavat liiaksi nautittuna. Myös kirjan "jee kirjoittaminen on kivaa, kokeilepas muuten tällaista juttua, kirjoita kirjoita!" -tyyli tahtoo jossain kohden häiritä minua, mutta en tiedä, miten tyyli uppoaa nuoriin.

Olisipa tällainen opas aikuisillekin! Kirjoittajan helmikuu -sarjaan lukemistani oppaista Kirjoittajakalenteri on eniten samanhenkinen raikkaudessaan, rentoudessaan ja ideoidensa runsaudessa. Kirjoittajakalenterissa on kuitenkin lähinnä vain päivittäiset kirjoitustehtävät, ei kirjoittamisen teoriaa, kirjoittaja- ja kirjailijahaastatteluista puhumattakaan. Ulkomailla ilmestyy erilaisisa "writing magazine" -lehtiä (joihin en ole tutustunut, mutta joista K-blogin Jenni on kirjoittanut - onkohan tässä Kuickin ja Karssonin oppaassa käytetty niitä esikuvana?

Ilonaiheita ja tunnustuksia ystävänpäivän illassa

Ystävänpäivän illan ratoksi vastailen blogiystäviltä saamiini haasteisiin. Mari A.:lta ja Lumiomenan Katjalta sain haasteen kertoa kymmenen asiaa, jotka tuovat minulle hyvää mieltä. Lämmin kiitos! Tässä kymmenen ensiksi mieleen juolahtanutta ihanaa asiaa elämässäni:

1. Perhe: ihana mies ja rakkaat lapset.

2. Sukulaiset: oma lapsuudenperhe, sukulaiset ja miehen sukulaiset.

3. Ystävät: useimpia heistä näen aivan liian harvoin, mutta jutut jatkuvat aina siitä, mihin viimeksi jäätiin.

4. Koti. Olen ikionnellinen, että löysimme tämän vanhan talon mäntyjen ja omenapuiden keskeltä.

5. Kirjat ja lukeminen: kuuluvat elämän välttämättömyyksiin ja iloihin melkein siinä missä ruoka ja juomakin.

6. Kirjoittaminen: vähän kuin edellisen vastinpari: ei ole toista ilman toista. Suosikkikirjoittamistani on kirjoista kirjoittaminen, jolle tämä blogikin perustuu.

7. Kiireettömyys (kun nyt k-linjalle lähdettiin): Rakastan rauhallisia aamuja ja kiireettömiä päiviä. Välillä on hauska, kun on hulinaa ja menoa, mutte sitten on kiva taas asettua rauhalliseen rytmiin. Erityisesti pienten lasten kanssa kiireettömyyttä arvostaa, sillä vaikka itse voikin säntäillä paikasta ja tapahtumasta toiseen nopeasti, niin lasten kanssa se ei käy lainkaan niin vaivattomasti.

8. Vuodenajat: kaikissa vuodenajoissa on omat hyvät puolensa. Kevät ja syksy ovat ehkä kuitenkin suosikkini, ja on ihanaa, että lumisateista huolimatta kuljemme selvästi kevättä kohti. Tänäänkin kuuntelin lintujen laulua!

9. Lämpimät juomat: pidän sekä kahvista, teestä että kaakaosta. Kaikki sopivat myös kirjan kanssa!

10. Haaveilu - niistä ihanista asioista, joista ei vielä saa nauttia, mutta kenties joskus...


Haastan seuraavien ihanien blogien emännät kertomaan omista hyvän mielen asioistaan: Peilikirjoitusta, Sininen keskitie, Vuoksi ja luode, Aikakirjoja, Illuusioita, In angulo cum libro, Jos sul lysti on sekä Työ, ihminen, työnohjaus.

Luettua elämää, Kirjakaapin avain ja Lukunurkka -blogeista sain 11-kysymystä haasteen, kiitos! Tässä kysymykset ja vastaukset (koska tästä tulee muutenkin maratonpostaus, skippaan "kerro yksitoista satunnaista asiaa itsestäsi" kohdan):

Elinan kysymykset:

1. Mikä oli lapsuuden lempikirjasi, ennen kuin itse osasit lukea?


Varmaankin Astrid Lindgrenin Marikki-kirjat.

2. Mihin kirjasarjaan olet ollut koukussa nuorena?

Ihan ensimmäiseksi Neiti Etsiviin ja Enid Blytonin sarjoihin, sitten erilaisiin tyttökirjasarjoihin, kuten Montgomeryn Anna-sarjaan.

3. Mikä oli nuoruutesi vaikuttavin kirja?

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja, jonka luin muistaakseni 11- tai 12-vuotiaana. Noin 13-vuotiaana luin Sofien valinnan ja se oli järisyttävä kirja myös. Voisin mainita myös Toni Morrisonin romaanin Minun kansani, minun rakkaani, mutta sen lukiessanin olin jo 20-vuotias ja tässä tarkoitetaan kai sitä nuorempaa?

4. Onko joku joskus kritisoinut lukuharrastustasi? Kuka ja miksi?
En muista että olisi, ainakaan vakavissaan.

5. Mikä on mielestäsi paras kirja-filmatisointi?
BBC:n 1990-luvun draamasarja Jane Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo.

6. Mikä sitaatti tai ajatus on jäänyt mieleesi jostain kirjasta?
"Vain sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." - Antonio de Saint-Exupery, PIkku prinssi.

7. Mitkä kolme kirjaa haluaisit lastesi lukevan elämässään?

 Toivoisin lasteni tutustuvan ainakin Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin tuotantoon - ja ovathan he jo tutustuneetkin, äänenluettuna! Ronja Ryövärintytär on meillä vielä lukematta, sen voisin mainita, ja tyttärieni toivon tutustuvan Alcottin ja Montgomeryn tyttökirjoihin. Aikuistenkirjallisuudesta mainitsen Ulla-Lena Lundbergin Jään, Mika Waltarin historialliset romaanit ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan.

8. Eino Leino vai Pentti Saarikoski?

En kyllä osaa valita, ovatko niin erityyppisiä ja yhtä hyviä omassa lajissaan.

9. Missä luet mieluiten?

Sängyssä.

10. Dekkari vai romanttinen kirja? 

Klassinen dekkari tai cozy mystery. 

11. Ketä kirjailijaa arvostat aivan erityisesti?

Ulla-Lena Lundbergia ja Sirpa Kähköstä.

Jonnan kysymykset

1. Kumpi on sinun mielestäsi parempi vuodenaika, kevät  vai kesä?

Kevät. Kesällä valoa ja kaikkea on jo vähän liikaakin, mutta talven taittuminen kevääseen lumoaa aina.

2. Mikä on lempivärisi?

Vihreä.

3. Mitä sarjoja seuraat televisiosta?

En mitään, käytän kaiken vapaa-aikani lukemiseen tai bloggaamiseen :). Meillä ei myöskään ole televisiota ja Yle Areenan sarjatarjonta on aika rajattu.

4. Ensimmäinen kirjamuistosi?

Astrid Lindgrenin Meidän Marikki ja Ronja Ryövärintytär

5. Mihin maahan haluaisit matkustaa, jos budjetti ja aika olisi rajaton? (Vain yksi maa.)

Irlantiin. 

6. Käytätkö koruja? Jos käytät, millaisia mieluiten?

Kihla- ja vihkisormuksia. 

7. Mitkä täytteet valitset pizzan päälle?

Tonnikalaa ja katkarapuja tai fetajuustoa, paprikaa ja oliiveja.

8. Minkä elokuvan kävit viimeksi katsomassa elokuvateatterissa?

Once. Pääsen harvoin elokuviin, mutta tuo elokuva, jonka kävimme mieheni kanssa katsomassa muutava vuosi sitten, oli ihana.

9. Mikä muumimuki on mielestäsi kaikkein hienoin?

Mymmelin äiti (jota minulla ei ole).

10. Kuka on mielestäsi mielenkiintoisin historian hahmo?
Eräs hyvin kiinnostava on kirjailija Aino Kallas.

11. Kuka on eniten arvostamasi ihminen?

Oma äitini.

Q-Blackin kysymykset:

1. Paikka jossa haluaisit käydä elämäsi aikana ja miksi juuri siellä?

Irlanti. Kirjojen ja kuvien perusteella se vaikuttaa sielunmaisemaltani.

2. Ruoka, jota et voi sietää?

Maksalaatikko.

3. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Työelämässä. Perhe ja asuinpaikka ovat samat kuin nytkin.

4. Suurin haaveesi?

On jo toteutunut.

5. Oletko koskaan rikkonut lakia millään muotoa?

En tietenkään!

6. Harrastus, jota haluaisit harrastaa, mutta et ole jostain syystä sitä tehnyt?

Jonkin instrumentin soittaminen.

7. Jos ystäväsi suosittelisi kirjaa, jossa on räiskyvää romantiikkaa, mitä suosittelisit hänelle?

Tuulen viemää.

8. Puhelin vai tietokone?

Tietokone.

9. Unelma-ammattisi?

Kirjoittaja.

10. Jos saisit muuttaa yhden asian suomessa, mikä se olisi?

En osaa nimetä yhtä yksittäistä asiaa, mutta tasa-arvoasioita voisi aina parantaa (siis muitakin kuin sukupuolitasa-arvoasioita).

11. Kuka on suomen turhin julkkis ja miksi?

Melkein kuka tahansa, jonka voi nähdä Seiskan kannessa.

(Tätä haastetta en laita eteenpäin, sillä se on kiertänyt jo niin tiuhaan.)

Ihanaa ystävänpäivän iltaa kaikille!

Anne Leinonen (toim.): Kirjoita kosmos. Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen

Anne Leinonen (toim.): Kirjoita kosmos. 
Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen.
Suomen Tieteiskirjoittajat ry. ja
Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry 2006 (toinen painos), 139 sivua.

En tiedä, mitä muut tähän kirjaan kirjoittavat, mutta tuskin mitään sellaista mistä ei olisi hyötyä romaanin teossa. Lue siis tämä kirja, lue kirjoitusoppaita, muistelmia ja teoksia tyyliin "miten kirjani ovat syntyneet". Niitä riittää loppuiäksesi, mutta joku raja sentään. Saaamasi ohjeet ovat ristiriitaisia. Mieti mikä sopii sinulle tai ole eri mieltä kaikkien kanssa. [--] Kirjoita novelleja, artikkeleita, runoja, mitä hyvänsä. Yritä saada niitä julkisuuteen. Älä pihtaa nerouttasi mestarillista läpilyöntiromaaniasi ajatellen. (Boris Hurtta: "Vai aiot sinä romaanikirjailijaksi!")


Calendula-blogin Stazzy suositteli Anne Leinosen toimittamaa Kirjoita kosmos -kirjoitusopasta Kirjoittajan helmikuu -sarjan aloituspostauksessa. En lue spekulatiivista fiktiota kovinkaan paljon - viimeksi varmaan Laura Lähteenmäen nuorille suunnatun dystopian Niskaan putoava taivas ja sitä ennen toisen dystopian, Emmi Itärannan upean Teemestarin kirjan. Ajatus tiettyyn genreen keskittyvästä kirjoitusoppaasta kuulosti kuitenkin kiinnostavalta: sellainen sisältää todennäköisesti konkreettisia kirjoitusohjeita, ei pelkkää ympäripyöreää rohkaisua ja fiilistelyä, jollaisella on toki paikkansa silläkin.

Kirjoita kosmos -oppaan tekijöinä on joukko spefi-kirjailijoita ja -tutkijoita, osa myös suurelle yleisölle (nykyään) tuttuja. Kirjan avausluvussa "Mitä on spekulatiivinen fiktio" Vesa Sisättö pyrkii antamaan joitakin määritelmiä fantasialle, tieteiskirjallisuudelle, kauhulle ja maagiselle realismille - vaikka spekulatiivinen fiktio on hyvä yleiskäsite, myös alalajeja kuvaavia käsitteitä tarvitaan. Ylipäätään Sisättö puolustaa kirjallisuuden genrejä. Jotkut kokevat lajityypit rajoittavina samalla tavoin kuin kirjallisuuden ikäluokituksetkin, mutta Sisätön mielestä ne palvelevat paitsi kirjoittajaa, jonka on helpompi markkinoida tekstiään eteenpäin määrittelemällä sitä myös genren kautta, myös ennen kaikkea lukijaa:

Lajityyppi helpottaa kaikkien kirjallisuuden kentän toimijoiden elämää. Lukija tietää sen avulla nopeasti, mitä kirjalta ehkä on odotettavissa. Jos hän on pitänyt yhdestä scifiromaanista, toisen löytäminen helpottuu, kun kirjan kansi ja sijoittelu kirjastossa tai kirjakaupassa kertoo sen lajityypin.

Pasi (Ilmari) Jääskeläinen antaa vinkkejä pahimpien kliseiden ja mauttomuuksien välttämiseksi ja hyvien ideoiden kehittelemiseksi artikkelissaan "Ideasta tarinaksi". Mitään täysin omaperäistä ei kirjallisuudessa ole enää juuri mahdollista keksiä, mutta yhdistelemällä ideoita ja kasvattamalla niitä tarinoiksi voidaan luoda jotain uutta ja kiinnostavaa:

Koska uusia tarinoita ei ole, on siis siepattava vanha tarina kadunkulmasta, paettava paikalta ja tuunattava se uuden näköiseksi. Kirjoittajalla on oltava polkupyörävarkaan sielu.

Jääskeläinen kannustaa spefikirjoittajaa lukemaan paljon, myös sitä genreä, jota haluaa itsekin kirjoittaa. Myös valtavirtakirjallisuuden klassikot ovat tärkeitä, sillä "spekulatiivinen fiktio ei elä kirjallisuuden ulkopuolella, vaan sen sisäpuolella, vaikka marginaaliin usein tuleekin sysätyksi tai vetäytyneeksi". Huiminkin idea on vain lähtökohta, ja oikotietä kiinnostavaan tarinaan ei ole: täytyy rakentaa henkilöhahmoja, juonta, taustoja ja teemoja, jotta lukijan mielenkiinto saataisiin heräämään ja pysymään.

Mari Saario antaa omassa artikkelissaan vinkkejä uskottavan fantasiamaailman luomiseen: miten kirjoittaa maailma, joka riittävän erilainen ja kiehtova, mutta kuitenkin johdonmukainen. Liisa Rantalaiho opastaa siitä eteenpäin, käsitellen ympäristön ja toiminnan suhdetta. Irma Hirsjärvi neuvoo käyttämään tieteiskirjallisuuden kliseitä hyödyksi niin, että ne eivät ole enää pelkkiä kliseitä. Boris Hurtta antaa isällisiä ohjeita sille, joka kokee spekulatiivisen romaanin omimmaksi kirjallisuudenlajikseen.

Eniten hyötyä sellaiselle kirjoittajalle, joka ei kirjoita erityisesti spekulatiivista fiktiota, on ehkä Anne Leinosen (novellin tekniikka), Sari Peltoniemen (tyyli ja kielioppi), Petri Salinin (konflikti novellin moottorina) ja Jenny Kangasvuon (tekstin viimeistely). Luin erityisellä mielenkiinnolla Leinosen ja Salinin novelleja käsittelevät artikkelit, sillä tämä vuosi on novellin juhlavuosi ja olen novelleja lukiessani miettinyt, mikä (pituuden lisäksi) erottaa ne romaaneista. Leinonen kirjoittaa:

Novellin tarinalla on oltava selkeä tähtäyspiste, johon kaikki sen osaset kurottavat. Novelli kuvaa vain yhtä hetkeä, siivua elämästä, ja sen on kokonaisena oltava hallittu, tiivis ja keskitetty. Siksi novelli ei tarvitse alkulauseita tai loppuhäivytyksiä, vaan se on muodoltaan hyvin tiukasti rajattu leikattu.

Suosittelen Kirjoita kosmosta myös sellaisille kirjoittajille, jotka kirjoittavat realistista fiktiota, sillä monet ohjeet soveltuvat yleensäkin fiktiivisten maailmojen, henkilöhahmojen ja tekstin rakenteen hahmotteluun. Spefin kirjoittajalle tämä on aivan mahtava työkalupakki, ja olisi hauska lukea vastaavanlainen kirjoitusopas myös jostakin muusta genrestä. Nuortenkirjallisuuden kirjoittajille on Terhi Rannelan Kirjoita nuorille, mutta onko (suomeksi) ilmestynyt vaikkapa chic lit -kirjoitusopasta tai opasta historiallisen fiktion kirjoittajalle?

Käykää lukemassa myös spefi-genreen minua paremmin perehtyneen Morren postaus kirjasta.

TTT: Kirjat, jotka kaikkien piti lukea koulussa - ja mitä niistä tykkäsin

Kuva: Lucy Tartan, Flickr.

Minun piti tänään vastailla saamiini blogihaasteisiin, mutta aamuisella blogikierroksella silmiini osui Lukemisen ilo -blogin Top Ten Tuesday -postaus, jossa Annika oli listannut kymmenen kirjaa, jotka hänen oli ollut pakko lukea koulussa. Sain inspiraation tehdä aiheesta oman listani, sillä olen jo pitkään halunnut avautua muutamasta todella huonosta kirjasta, jotka on ollut jossain vaiheessa "pakko" lukea. Koska peruskoulussa ja lukiossa meillä luetettiin loppujen lopuksi aika vähän koko luokalle pakollisia kirjoja, otin mukaan muutaman yliopistossa luetetun "helmen".

Kaikki "pakkoluetetut" kirjat eivät olleet oikeasti mitään pakkopullaa, sillä joukossa oli aidosti viihdyttäviä, ajatuksia antavia ja hienoja kirjoja, mutta jotkut kirjat tuli selvästi luettua liian nuorena ja jotkut kirjat taas olivat kertakaikkisen huonoja enkä suosittele niitä kenellekään. Ohessa siis pientä tilitystä siitä, mitä tykkäsin kirjasta aikanaan ja mitä ajattelen siitä nyt, vuosien päästä.


1. Timo Parvela: Poika

Enpä olisi yläasteella Timo Parvelan nuortenromaania Poika lukiessani arvannut, että viitisentoista vuotta myöhemmin kirjailijan tuotanto olisi minulle hyvinkin tärkeä osa lukuharrastusta: lasten kanssa on luettu Hilmoja, Elloja sekä Maukkaa ja Väykkää. Muistikuvani Pojasta ovat vuosia lukemisen jälkeen jo aika hämäriä, mutta muistelen kirjan olleen hyvä, mutta vähän outo. Lisäksi harmitti, että koko luokalla luetettiin ihan selkeä poikakirja - se olisi ok, jos vastaavasti olisi luettu porukalla joku tyttökirja, vaikkapa Anni Swanin Iris rukka.

2. Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa

Tämän luki muistaakseni koko luokka, mutta en ole ihan varma. Joka tapauksessa aloite kirjan lukemiseen tuli koulusta, mutta tykkäsin tästä ensimmäisestä lukemastani Agatha Christien dekkarista niin paljon, että olen sittemmin, vuosien myötä, lukenut liki pitäen kaikki Christieltä suomennetut teokset ja viihtynyt erinomaisesti.

3. Anton Tsehov: "Hevosen kaltainen" (tjs., novelli)

Tämän luki yläasteen äidinkielenopettajamme meille ääneen, ja pakkolukemista sekin oli, en nimittäin olisi millään jaksanut kuunnella. Novelli kertoo erään miehen sukunimen arvuuttalusta; sen muistetaan olevan "hevosen kaltainen", ja olisiko se sitten loppojen lopuksi "Kauranov". Heh heh. Hämmästyksekseni olen myöhemmin kuullut, että monet pitävät Tsehovin novelleista, ja suunnittelen lukevani niitä itse lisää, ainakin Nainen ja sylikoira -kokoelman. Pari vuotta sitten luin näytelmän Kolme sisarta, joka on yhä viikon katsotuimpien postausten joukossa.

John Steinbeck: Helmi

Steinbeck on arvostettu kirjailija, mutta ainakaan yläasteikäisenä hänen pienoisromaaninsa Helmi ei tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta. Hyvä puoli kirjassa on sen lyhyys, ja osittain siksi sitä varmaan luetaankin niin paljon peruskoulun yläluokilla. En tunne tarvetta lukea Helmeä uudestaan, mutta voisin lukea Steinbeckilta jotain muuta, esimerkiksi Eedenistä itään tai Vihan hedelmät.

5. Deborah Spungen: Nancy

Lukiossa meillä luetettiin aika vähän koko ryhmän yhteisiä kirjoja; sen sijaan meidän piti valita kurssivihkojen kirjatarjottimilta joku kirja - joskus sai valita ihan itse, joskus luettavasta piti sopia pienessä ryhmässä. Ihan ensimmäisellä lukion äidinkielen ja kirjallisuuden kurssilla oli teemana pahuus tai jotain sinne päin, eli valittavana oli aika rankkoja kirjoja esimerkiksi huumeisiin liittyen. Moni on fanittanut nuoren skitsofreenikon äidin kertomaa tarinaa syvästi. Minäkin vaikutuin ja tunsin suurta myötätuntoa kirjan (todellisuuteen perustuvia) henkilöitä kohtaan, mutta en koe mitään tarvetta lukea kirjaa uudestaan.

6. Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Tuntematon sotilas oli yksi niistä harvoista kirjoista, joka luetutettiin kaikilla yhteisesti. Olin lukenut yläasteaikoina vapaa-ajalla lähinnä Jane Austenin ja Brontën sisarusten tuotantoa, joiden romanttisen maailman jälkeen sotaa varsin realistisesti kuvaava "mieskirja" oli aikamoinen kulttuurisokki. Parhaat ystäväni (tyttöjä) ihailivat kuitenkin kirjaa suuresti, joten minäkin suhtauduin siihen positiivisesti, ja kirja oli lopulta koskettava ja viihdyttäväkin lukukokemus. Juttelimme, siis ihan oikeasti, lukion välitunneilla siitä, kuka Tuntemattoman henkilökaartista oli kenenkin suosikki.

7. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Edellä mainitun Tuntemattoman sotilaan ohella Seitsemän veljestä taisi olla ainoa lukion äidinkielen opetukseen kuulunut "kaikille pakollinen" kirja. Olen sillä lailla vanhanaikainen, että mielestäni kaikkien suomalaisten pitäisi tuntea Kiven romaani jotenkin, vaikka sitten olisikin lukenut vain katkelmia tai osia kirjasta. Olen kuitenkin iloinen, että Seitsemää veljestä ei luettu (kokonaisena teoksena) vielä yläasteella, lukiossa osasin arvostaa sitä paljon enemmän. Suosikkiteokseni Seitsemän veljestä ei edelleenkään ole, mutta tykkään sen kielestä, tarinoista, ihmiskuvauksesta ja huumorista. Pitäisikin lukea kirja uudestaan! (Eräänlainen tulkinta kirjasta löytyy Sallan lukupäiväkirjasta).

8. Markiisi de Sade: Justine eli hyveellisen neidon kovat kokemukset 

Aivan järkyttävän huono kirja, joka oli mukamas pakko lukea 1700- ja 1800-luvun kirjallisuutta käsittelevälle kurssille. Kirjaa oli vaikea saada käsiinsä, sillä lähes kaikki kirjaston kappaleet olivat "kadonneet". Onneksi eräs kurssikaverini löysi kirjan kotipaikkakuntansa kirjastosta ja lainaili kirjaa sitten meille muille. En todellakaan jaksanut lukea kirjaa kokonaan, ja olen yhä sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa lukemaan mitään niin mautonta.

9. Henry Fielding: Tom Jones

Edellisessä kohdassa mainitulle kirjallisuushistorian kurssille määrätty teos, vaatimattomasti vain noin tuhatsivuinen tiiliskivi. Luepas sellainen kaikkien muiden vaadittavien kaunokirjallisten teosten ja tenttikirjojen ohesssa, heh heh. Lienee tarpeetonta sanoa, että en lukenut läheskään kokonaan. (Tom Jones kuuluu olleen suuresti ihailemani Jane Austenin lempikirja, mutta 1800-luvun alussa ei ollutkaan kovin paljon valinnanvaraa.)

10. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: toisin kuin rinnakkaisluokkamme ja niin monien koululaisten aiemmin ja myöhemmin, meidän ei tarvinnut lukea Häräntappoasetta yläasteella. Opetusharjoittelussa vuosia myöhemmin sain kuitenkin pidettäväkseni muutaman seiska- tai kasiluokkalaisten äidinkielentunnin, jossa käsiteltiin ko. kirjaa. Selasin kirjan läpi ja jouduin vielä katsomaan tv-sarjaakin videolta, huoh. Ei varsinaisesti minun kirjani, vaikka eräänlainen nuortenkirjaklassikko jo onkin. Jos teillä on traumaattinen suhde Härkösen kirjaan, niin käykääpä lukemassa Kirjasfääri-blogin postaus kirjasta ;).


Ovatko nämä kirjat sinulle tuttuja, koulun "pakkolukemisena" tai muuten? Mitä kirjoja sinun on pitänyt lukea koulussa, ja onko jostakin kirjasta jäänyt traumoja tai tullut yllättäen oma suosikki?


Palailen saamiini ihaniin blogitunnustuksiin kysymyksineen ja vastauksineen joko myöhemmin tänään tai lähipäivinä. Lumenraikasta laskiaistiistaita kaikille!