 |
| Kuva: Lucy Tartan, Flickr. |
Minun piti tänään vastailla saamiini blogihaasteisiin, mutta aamuisella blogikierroksella silmiini osui Lukemisen ilo -blogin Top Ten Tuesday -postaus, jossa Annika oli listannut kymmenen kirjaa, jotka hänen oli ollut pakko lukea koulussa. Sain inspiraation tehdä aiheesta oman listani, sillä olen jo pitkään halunnut avautua muutamasta todella huonosta kirjasta, jotka on ollut jossain vaiheessa "pakko" lukea. Koska peruskoulussa ja lukiossa meillä luetettiin loppujen lopuksi aika vähän koko luokalle pakollisia kirjoja, otin mukaan muutaman yliopistossa luetetun "helmen".
Kaikki "pakkoluetetut" kirjat eivät olleet oikeasti mitään pakkopullaa, sillä joukossa oli aidosti viihdyttäviä, ajatuksia antavia ja hienoja kirjoja, mutta jotkut kirjat tuli selvästi luettua liian nuorena ja jotkut kirjat taas olivat kertakaikkisen huonoja enkä suosittele niitä kenellekään. Ohessa siis pientä tilitystä siitä, mitä tykkäsin kirjasta aikanaan ja mitä ajattelen siitä nyt, vuosien päästä.
1. Timo Parvela: Poika
Enpä olisi yläasteella Timo Parvelan nuortenromaania Poika lukiessani arvannut, että viitisentoista vuotta myöhemmin kirjailijan tuotanto olisi minulle hyvinkin tärkeä osa lukuharrastusta: lasten kanssa on luettu Hilmoja, Elloja sekä Maukkaa ja Väykkää. Muistikuvani Pojasta ovat vuosia lukemisen jälkeen jo aika hämäriä, mutta muistelen kirjan olleen hyvä, mutta vähän outo. Lisäksi harmitti, että koko luokalla luetettiin ihan selkeä poikakirja - se olisi ok, jos vastaavasti olisi luettu porukalla joku tyttökirja, vaikkapa Anni Swanin Iris rukka.
2. Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
Tämän luki muistaakseni koko luokka, mutta en ole ihan varma. Joka tapauksessa aloite kirjan lukemiseen tuli koulusta, mutta tykkäsin tästä ensimmäisestä lukemastani Agatha Christien dekkarista niin paljon, että olen sittemmin, vuosien myötä, lukenut liki pitäen kaikki Christieltä suomennetut teokset ja viihtynyt erinomaisesti.
3. Anton Tsehov: "Hevosen kaltainen" (tjs., novelli)
Tämän luki yläasteen äidinkielenopettajamme meille ääneen, ja pakkolukemista sekin oli, en nimittäin olisi millään jaksanut kuunnella. Novelli kertoo erään miehen sukunimen arvuuttalusta; sen muistetaan olevan "hevosen kaltainen", ja olisiko se sitten loppojen lopuksi "Kauranov". Heh heh. Hämmästyksekseni olen myöhemmin kuullut, että monet pitävät Tsehovin novelleista, ja suunnittelen lukevani niitä itse lisää, ainakin Nainen ja sylikoira -kokoelman. Pari vuotta sitten luin näytelmän Kolme sisarta, joka on yhä viikon katsotuimpien postausten joukossa.
John Steinbeck: Helmi
Steinbeck on arvostettu kirjailija, mutta ainakaan yläasteikäisenä hänen pienoisromaaninsa Helmi ei tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta. Hyvä puoli kirjassa on sen lyhyys, ja osittain siksi sitä varmaan luetaankin niin paljon peruskoulun yläluokilla. En tunne tarvetta lukea Helmeä uudestaan, mutta voisin lukea Steinbeckilta jotain muuta, esimerkiksi Eedenistä itään tai Vihan hedelmät.
5. Deborah Spungen: Nancy
Lukiossa meillä luetettiin aika vähän koko ryhmän yhteisiä kirjoja; sen sijaan meidän piti valita kurssivihkojen kirjatarjottimilta joku kirja - joskus sai valita ihan itse, joskus luettavasta piti sopia pienessä ryhmässä. Ihan ensimmäisellä lukion äidinkielen ja kirjallisuuden kurssilla oli teemana pahuus tai jotain sinne päin, eli valittavana oli aika rankkoja kirjoja esimerkiksi huumeisiin liittyen. Moni on fanittanut nuoren skitsofreenikon äidin kertomaa tarinaa syvästi. Minäkin vaikutuin ja tunsin suurta myötätuntoa kirjan (todellisuuteen perustuvia) henkilöitä kohtaan, mutta en koe mitään tarvetta lukea kirjaa uudestaan.
6. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Tuntematon sotilas oli yksi niistä harvoista kirjoista, joka luetutettiin kaikilla yhteisesti. Olin lukenut yläasteaikoina vapaa-ajalla lähinnä Jane Austenin ja Brontën sisarusten tuotantoa, joiden romanttisen maailman jälkeen sotaa varsin realistisesti kuvaava "mieskirja" oli aikamoinen kulttuurisokki. Parhaat ystäväni (tyttöjä) ihailivat kuitenkin kirjaa suuresti, joten minäkin suhtauduin siihen positiivisesti, ja kirja oli lopulta koskettava ja viihdyttäväkin lukukokemus. Juttelimme, siis ihan oikeasti, lukion välitunneilla siitä, kuka Tuntemattoman henkilökaartista oli kenenkin suosikki.
7. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Edellä mainitun Tuntemattoman sotilaan ohella Seitsemän veljestä taisi olla ainoa lukion äidinkielen opetukseen kuulunut "kaikille pakollinen" kirja. Olen sillä lailla vanhanaikainen, että mielestäni kaikkien suomalaisten pitäisi tuntea Kiven romaani jotenkin, vaikka sitten olisikin lukenut vain katkelmia tai osia kirjasta. Olen kuitenkin iloinen, että Seitsemää veljestä ei luettu (kokonaisena teoksena) vielä yläasteella, lukiossa osasin arvostaa sitä paljon enemmän. Suosikkiteokseni Seitsemän veljestä ei edelleenkään ole, mutta tykkään sen kielestä, tarinoista, ihmiskuvauksesta ja huumorista. Pitäisikin lukea kirja uudestaan! (Eräänlainen tulkinta kirjasta löytyy Sallan lukupäiväkirjasta).
8. Markiisi de Sade: Justine eli hyveellisen neidon kovat kokemukset
Aivan järkyttävän huono kirja, joka oli mukamas pakko lukea 1700- ja 1800-luvun kirjallisuutta käsittelevälle kurssille. Kirjaa oli vaikea saada käsiinsä, sillä lähes kaikki kirjaston kappaleet olivat "kadonneet". Onneksi eräs kurssikaverini löysi kirjan kotipaikkakuntansa kirjastosta ja lainaili kirjaa sitten meille muille. En todellakaan jaksanut lukea kirjaa kokonaan, ja olen yhä sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa lukemaan mitään niin mautonta.
9. Henry Fielding: Tom Jones
Edellisessä kohdassa mainitulle kirjallisuushistorian kurssille määrätty teos, vaatimattomasti vain noin tuhatsivuinen tiiliskivi. Luepas sellainen kaikkien muiden vaadittavien kaunokirjallisten teosten ja tenttikirjojen ohesssa, heh heh. Lienee tarpeetonta sanoa, että en lukenut läheskään kokonaan. (Tom Jones kuuluu olleen suuresti ihailemani Jane Austenin lempikirja, mutta 1800-luvun alussa ei ollutkaan kovin paljon valinnanvaraa.)
10. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: toisin kuin rinnakkaisluokkamme ja niin monien koululaisten aiemmin ja myöhemmin, meidän ei tarvinnut lukea Häräntappoasetta yläasteella. Opetusharjoittelussa vuosia myöhemmin sain kuitenkin pidettäväkseni muutaman seiska- tai kasiluokkalaisten äidinkielentunnin, jossa käsiteltiin ko. kirjaa. Selasin kirjan läpi ja jouduin vielä katsomaan tv-sarjaakin videolta, huoh. Ei varsinaisesti minun kirjani, vaikka eräänlainen nuortenkirjaklassikko jo onkin. Jos teillä on traumaattinen suhde Härkösen kirjaan, niin käykääpä lukemassa Kirjasfääri-blogin postaus kirjasta ;).
Ovatko nämä kirjat sinulle tuttuja, koulun "pakkolukemisena" tai muuten? Mitä kirjoja sinun on pitänyt lukea koulussa, ja onko jostakin kirjasta jäänyt traumoja tai tullut yllättäen oma suosikki?
Palailen saamiini ihaniin blogitunnustuksiin kysymyksineen ja vastauksineen joko myöhemmin tänään tai lähipäivinä. Lumenraikasta laskiaistiistaita kaikille!
Minä en kyllä muista montaakaan kirjaa, jotka oli pakko lukea. Häräntappoase muistaakseni kyllä ja Seitsemän veljestä, mutta hitsit kun ei ole muut jääneet mieleen. Tuntematonta sotilasta en ole lukenut!
VastaaPoistaKatri, en minäkään meinannut muistaa, ja siksi otinkin pari ylipiston pakkoluettavaa mukaa, mutta kummasti niitä palautuu tässä koko ajan lisää mieleen... Main kommentista tajusin, että luettiinhan me yhdessä myös Kärpästen herra.
PoistaSamoja kirjoja oli minulla aikoinaan, Häräntappoaseen luin tietysti muuten vain ja useampaan kertaan...oli aikoinaan lempparikirja...näin ne makuasiat vaihtelevat. Kärpästen herra oli aika vaikuttava, kun lasteni piti lukea koulussa kirjoja, luin myös itse ne ja juttelimme niistä.
VastaaPoistaOpettajien pitäisi lukea enemmän oppilaille ja oppilaiden pitäisi lukea ääneen. Olen huomannut, että alussa häirikköoppilaat häiriköivät, eivätkä jaksa keskittyä, mutta lukemisesta tulee lopulta se yhteinen juttu, jota kaikki odottavat ennen koulutöiden aloittamista. Häirikköoppilaatkin rauhoittuvat, kun asia toistuu ja he oppivat kuuntelemaan. Valituilla kirjoilla on tietysti iso merkitys. Tekstistä pitää myös keskustella lukemisen jälkeen.
Mai, nyt kun mainitsit Kärpästen herran, niin muistin meidän lukeneen senkin yhdessä lukiossa!
PoistaAjatuksesi ääneen lukemisesta on kannatettava! Varmaan sitä tehdäänkin aika paljon alaluokilla, mutta yläkoulussa ja lukiossa enää aika vähän, luulisin.
Kymmenen pientä neekeripoikaa luettiin kokonaan ja Seitsemän veljestä sillai hyppien. Häräntappoaseen ja Hevosenkaltaisen sukunimen olen lukenut muuten vaan (Tsehovin novelleista pidän vaikka tuo ei minuakaan sen kummemmin sykäyttänyt).
VastaaPoistaIhmettelin vähän että ihanko koulussa luitte Justinea ja Tom Jonesia muttei sentään kuitenkaan...
Hdcanis, arvelinkin ja toivoinkin, että Tsehovilla on tarjota parempaakin :).
PoistaHassua, itse en muista, että meidän olisi koskaan ollut pakko lukea yhtään tiettyä kirjaa. Minulle on ilmeisesti sattunut ala-asteella, yläasteella ja lukiossa opettajia, jotka ovat halunneet meidän oppilaiden itse valita, mitä luemme. Olemme kyllä käsitelleet klassikoita yms., mutta niistäkin saimme itse valita, minkä luemme. Toisaalta huomaan, että minulta on ehkä juuri siitä syystä jäänyt lukematta monta ns. kaikkihan-tämän-ovat-joskus-joutuneet-lukea -kirjaa...
VastaaPoistaHeinä, mekin saatiin usein valita itse luettavat todella monipuolisista kirjalistoista (lukiossa siis, yläkoulussa luimme muutaman hassun kirjan jotka olen tähän tainnut listatakin). Mielestäni on kuitenkin hyvä lukea edes yksi yhteinen kirja vuodessa, niin että siitä voidaan myös keskustella kaikki yhdessä jne. Se, mitä nämä kirjat sitten ovat, onkin jo vaikeampi kysymys, ja opettajien valintoja ohjaa myös esim. se, mitä kirjoja koulussa on.
PoistaMonet klassikot voi kyllä "ottaa haltuun" lukematta niitä kokonaan, parhaana esimerkkinä ehkä Kalevala, jonka lukemisessa kannesta kanteen esim. yläkoulussa ei juuri olisi mieltä :)
Yläkouluun minusta hyvin sopii joku Christien dekkari, Eikä yksikään pelastunut on hyvä vaihtoehto. Lukioon sopii minusta Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä. Häräntappoase sopii hyvin yläkouluun ja on sinne nappivalintakin.
VastaaPoistaYläkouluun kaipaisin enemmän aivan peruspoika- tai tyttökirjoja, esim. Koulupoikia, Ton Sawyer tai Anna tai Pikku Naisia, tai vastaavat kotimaiset Pertsa ja Kilu tai "Aaro Korpi" tahi Rauha S Virtasta tai Hellevi Salmista.
Jokke, olisi kyllä kiva jos noita Swaneja ym. luettaisiin koulussa - että ne olisivat edes vaihtoehtoja niille "vain" kolkyt vuotta vanhoille nuortenkirjoille, joita yleensä luetutetaan. Nyt kun mainitsit Koulupoikia, niin ala-asteella opettaja taisi lukea sitä meille ääneen.
PoistaLuittepa te monta! Me luimme yhdessä vain Seitsemän veljestä (rakastin) ja Punaisen viivan (trauma!), loput sai kukin itse valita suppeahkoista listoista. Minä valitsin Brinkin Valkoisen kuivan kauden (trauma), Waltarin Suuren illusionin (trauma),Leinosen Päin nousevan Suomen rantaa (ihan ookoo) sekä Fowlesin Ranskalaisen luutantin naisen (trauma). Tätä listaa vasten on pienehkö ihme, että olen kuitenkin lukutoukka edelleen. :D
VastaaPoistaJust Punainen viiva oli minun lemppari ja Ranskalaisen luutnantin naisen voin lukea aina uudestaan ja uudestaan. Ilmari Kiannon kirjallisuus nostaa karvat pystyyn, se on niin huikean hyvää.
PoistaElma Ilona, tuossa listassani on tosiaan sekä yläasteen että lukion kirjat ja pari yliopiston erityisen huonona kirjana mieleen jäänyttä - tosin tämän keskustelun myötä olen muistanut pari muutakin kirjaa, jotka luettiin yhdessä peruskoulussa / lukiossa. Ihana kuulla, että rakastit Seitsemää veljestä!
PoistaÄkkiseltään tulee mieleen Koljonvirran sissit, Seitsemän veljestä (joka luettiin ala-asteella vuorolukuna), Baskervillen koira, Punainen viiva, Hiroshiman kukat ja Paavo Rintalan Pojat. Lukiosta muistan vain Tuntemattoman sotilaan. Kaikista pakkoluetuista olen tykännyt, vaikka Seitsemästä veljestä en varmasti tajunnut paljoakaan. Ai niin, ala-asteella luettiin vuorolukuna ahkerasti myös Sven Tuuvaa.
VastaaPoistaMaija, tehän luitte paljon yläasteellakin! Meillä oli äikänopetus yläasteella nätisti sanottuna laimeaa. Melkein kaikki mainitsemasi kirjat kuulostavat kyllä siltä, että teidänkin koulussa on ajateltu ensin poikalukijoita.
PoistaVuorolukuna Sven Tuuvaa (ala-asteella!), hmm, ei uskoisi, että ollaan käyty koulua pitkälti samalla vuosikymmenellä :)
Siitä kun pääsin oppikouluun, on yli 50 vuotta (huh huh!) joten lukemisen muistaminen on enemmän ja vähemmän häilyvää, mutta sen toki muistan että paljon muuten ja muuta lukevana poikasena yritin ylisummaan olla lukematta Lyseossa luettavaksi määrättyjä kirjoja koska ne olivat niin tylsiä.
VastaaPoistaEsimerkiksi tuo Steinbeckin Helmi (joka oli silloinkin ohjelmassa) oli ja on erittäin idioottimainen valinta tuputettavaksi kun luettavaksi voisi antaa todella viihdyttävän ja kiehtovan Ystävyyden talon. Samoin Hemingwayn Vanhus ja meri oli mahdollisimman tylsä valinta - kiehtovampia ja antoisampia Hemingwayn kirjoja löytyy jos haluaa etsiä.
Seitsemästä veljeksestä tai Nummisuutarista en viitsi edes puhua.
Olen joskus jossain kommentissa epäillyt että anglosaksisissa maissa ja niiden kouluissa luetaan klassikkoja paljon innokkaammin kuin Suomessa siksi, että heidän kirjavalikoimansa on (laajasti ajatellen) paljon viidyttävämpää prosaa kuin suomalainen naturalismi ja realismi.
Saatan olla väärässä.
Saatat olla oikeassa :)
PoistaOlen pohtinut tuota samaa lukemisasiaa. Suomalaisilla on peruskoulussa tosin kaksi vierasta kieltä ja lukiossa monesti vielä kolmas, mitä luetaan.
***
Kommentoin tähän nyt, pidän klassikoista noin ylipäätään, mutta en kyllä ole koskaan lämmennyt kommenteissa mainitulle Punaiselle viivalle, minusta se on varsin asenteellinen teos ilman sen syvempää argumentaatiota.
Kyösti, no ovatpa samat kirjat tosiaan pitäneet pintansa kouluissa vuosikymmenestä toiseen! En tiedä, ovatko nuo Helmi sekä Vanhus ja meri sitten sopivan lyhyitä ja symboliikaltaan jotenkin sopivan helppoja tulkita, että niitä on haluttu suosia. Vanhuksesta ja merestä pidin kyllä, mutta taisinkin lukea sen aikuisena ja pidän hitaista(kin) kirjoista.
PoistaEnglanninkielisissä klassikoissa on tosiaan enemmän valinnanvaraa, ja esim. Briteissä romaanikirjallisuus oli 1800-luvulla jo täydessä vauhdissa kun suomenkielinen romaani otti vasta ensi askeliaan. Luulen kyllä, että monissa "vanhoissa kulttuurimaissa" omaa kieltä ja kirjallisuutta klassikoineen yksinkertaisesti arvostetaankin enemmän kuin Suomessa.
Tuolta listalta olen lukenut kouluaikoina Nancyn (vapaaehtoisesti) ja Seitsemän veljestä. En muista luinko jälkimmäisen yläasteella vai lukiossa, mutta myönnän että sen lukeminen oli ainakin silloin yhtä tuskaa. Ehkä voisin yrittää sitä joskus uudestaan.
VastaaPoistaAikuisiällä olen lukenut tuon Kymmenen pientä neekeripoikaa, josta pidin kyllä.
Tuulia, no yläasteella ei kyllä mielestäni pitäisi luetuttaa Seitsemää veljestä kannesta kanteen, ja myöhemminkin sitä pitäisi luetuttaa ääneen (teoshan on runsaine dialogeineen lähellä näytelmää), katsoa dramatisointeja ja muutenkin elävöittää. Seitsemön koiraveljestähän on mahtavan suosittu tulkinta Kiven kirjasta, samoin Sallan bloggaus ;-)
PoistaMinulle ei ole jäänyt traumoja kuin yhdestä pakkoluetetusta kirjasta: ala-asteella luettiin joku nuorten seikkailukirja, jossa oli aika vahva uskonnollinen ote. En muista kirjan juonesta mitään (saati kirjan nimeä), mutta sen muistan että kirja oli jotenkin todella kömpelö ja tekonuorekas ja pitkästyttävä. Kaikkien piti kirjoittaa kirjasta arvio ja voi sitä murskakritiikkien määrää!
VastaaPoistaMuuten muistelen pitäneeni "pakkoluetetuista" kirjoista. Hintonin Me kolme ja jengi ja Steinbeckin Helmi ainakin tekivät suuren vaikutuksen. Mutta aika vähän meillä oli kaikille yhteisiä kirjoja, suurimmaksi osaksi kirjat sai valita itse. Yläasteella äidinkielen opettajalla oli sellainen kirjakaappi, josta sai lainata kotiinkin luettavaa: sieltä luin ainakin Nancyn ja Anu Jaantilan Sannan Jenkkivuoden.
Liisa, hih, murskakritiikkiä jo ala-asteella! Ei ihme, että olet päätynyt pitämään kirjablogia, vaikka kirjoitatkin sinne lähinnä ihanista kirjoista (ei ole ketään pakkoluettamassa kökköjä kirjoja).
PoistaOlen aina vihannut Seitsemää veljestä, muistan miten sitä piti koulussa lukea. Olen myös kuullut, että kun aikuisena lukee kirjan, niin siihen sitten ihastuu. Joo, ei ole tapahtunut. Enkä siis uskalla kenellekään kertoa, etten pidä ko. kirjasta, fiilistelen ja teeskentelen, että pitäisin. No, en ole vieläkään ymmärtänyt, mitä hienoa on seurata toisten ryyppäjäisiä, vaikka se miten vanhalla kielellä kerrottaisiin =)
VastaaPoistaHäräntappoaseeseen mulla on ihan hyvä suhde (kirjaan siis =).
Mari A., ihana että uskalsit nyt avautua tästä Seitsemän veljestä -antipatiasta :D Onneksi et oo peruskoulussa tai lukiossa töissä, niin ei tarvitse fiilistellä ainakaan viran puolesta.
PoistaMä en siitä tosiaan tykänny, Härkösen kirjasta siis ;)
Olen mä feikannut ja fiilistellyt moneen kertaan =) Näytteleminen toisaalta on niin luonnollinen osa tuota työtä, että menee jonkun kirjankin ihailu siinä samalla. Ja onneksi nykyään on kaikkea oheismatskua, miten kirjaa käsitellä...
PoistaMeilläkään koulussa ei ollut paljonkaan pakkoluettavia kirjoja. Sen muistan, että yläasteella piti lukea Kiven Seitsemän veljestä ja Aapelin Pikku Pietarin piha sekä muuten Kalevalaa! Traumojakaan ei ole syntynyt, mutta Seitsemästä veljestä nautin vasta aikuisena. Enemmän kaikki perustui vapaaehtoisuuteen kuin myös lukiossa. Ala-asteen opettajallani oli kiva kirjahylly luokassa, josta sai valita luettavaa (tyttökirjoja). Mieleen on jäänyt myös opettajan ääneen lukemiset, kun hän luki meille Astrid Lingerenin kirjoja. :)
VastaaPoistaJännää, meidän ei pitänyt lukea paljon mitään. Ennen kuin olin lukion 2. ja 3. vuonna jolloin olin IB:llä, mihin minun valintoineni (pitkä äidinkieli ja englanti) kuuluikin todella paljon kirjoja. Ala-asteelta muistan kaksi tai kolme sellaista kirjaa jotka kaikkien piti lukea ja lisäksi pari jotka opettaja luki ääneen, ja muuten meidät vain vietiin koulun kirjastoon säännöllisesti ja jokaisen piti lainata sieltä jotain. Yläasteella piti tehdä tietty määrä lukupäiväkirjoja, mutta en muista että muuta kaikille pakollista luettavaa olisi ollut kuin lyhennetty Kalevala.
VastaaPoistaLukion ensimmäisellä oli kaikille pakollisena Seitsemän veljestä sekä Romeo ja Julia. Jälkimmäisestä tykkäsin enemmän kuin ensimmäisestä, luonteelleni tyypillisesti - en ole ollut mikään suuri suomalaisen arkirealismin ja äijäilyn ystävä sitten koskaan, vaikka Kiven kieli onkin taitavaa. Muistan kuitenkin että lämpenin joillekin veljeksistä (Lauri ja Eero olivat lemppareitani) kirjan kuluessa ja kyllä sitä tavallaan ihan mielellään luki, ja muutama vuosi sitten tykkäsin siitä tehdystä näytelmäversiosta TTT:ssä, vaikka pakolliset nakuna hillumiset ja älämöimiset kyllästyttivätkin. Joskus vielä luen kirjan uudestaan. :-)
Romeo ja Julia kiinnosti, mutta suomennokseni oli ehkä turhan vanhahtava saadakseen Shakespearea kunnolla kukkimaan, koska Shakespeare-innostukseni leimahti vasta seuraavana vuonna kun luimme englanniksi Macbethin ja suomeksi Hamletin ja käsittelimme niitä tunnilla oikein kunnolla. Silloin jotenkin opin ymmärtämään Shakespearen kielen upeutta ja näytelmien monikerroksisuutta. Luulen ettei meille ehkä sitä Romeota ja Juliaa kunnolla käyty läpi mitä tulee siihen aikakauteen milloin se on kirjoitettu - muistan erään ystäväni olleen ärtynyt siitä, että näytelmässä ihmiset eivät puhu niin kuin on luonnollista vaan jossain ihme runomitassa, ja siinä maailmassa tämä meidän normaali puheenpartemme olisi pelkkien palvelijoiden tyyliä. Taisi käydä hänen ylpeydelleen. :-)
Minä en onneksi koskaan koulussa joutunut tekemisiin Häräntappoaseen kanssa. Kävin joskus taannoin Tampereella katsomassa sen kesäteatterissa, ja päättelin siitä että olisin inhonnut kirjaa. Ehkä joskus selailen sitä kirjastossa tarkistaakseni muuttuuko mielikuvani, koska kesäteatteriesitys ei tietenkään ole sama asia kuin itse kirja, mutta eivät ainakaan muut samaa esitystä katsoneet olleet sitä mieltä, että se olisi jotenkin radikaalisti poikennut kirjasta.
Ihmettelen todella, millainen opettaja luetuttaa oppilaillaan sadismia käsittelevän kirjan! Sairasta!
VastaaPoistaOmista pakkopullalukemisista en muista mitään muuta kuin Juhani Ahon(?) Rautatien. Ala-asteella kirjaa luettiin niin, että yksi oppilas luki yhden lauseen, seuraava oppilas luki seuraavan lauseen... Siitä oli taide-elämys kaukana.
Oho, lukaisin tekstisi huolimattomasti. Justine olikin luettu vasta yliopistossa.
VastaaPoistaOlen itsekin lukenut Justinen ja koin sen lähinnä pitkäveteisenä. Samaa kaavaa siinä toistettiin alusta loppuun. Tietysti myös naisvihamielinen asenne ärsytti. Aivan kuin olisin lukenut Markiisi de Sadelta jonkun muunkin kirjan. Sekin oli yhtä tylsä kuin Justine.
Justine on minulle hyvin tärkeä ja rakas kirja (heh, pitkä juttu), siksi lyhyt selotuksesi huvitti suuresti päivääni. :D
VastaaPoistaIkuisuusaihe, josta riittää keskusteltavaa :) Onneksi vasta tuolla kommenttiketjun puolivälissä nähdäkseni vedettiin esille trauma-kortti. Peruskoulun ops vyöryttää äidinkielen ja kirjallisuuden opetukselle melkoiset paineet. Pitää tutustuttaa oppilaat suomalaisiin ja kansainvälisiin klassikoihin, eri tyylisuuntiin ja genreihin sekä tietysti analyysikalustoon (teatteri ja elokuva sitten vielä lisäksi). Vielä painotetaan, että pitää herättää rakkaus kirjallisuuteen ja saada aikaan elävä lukuharrastus. Jotenkin näin se ulkomuistista siteerattuna menee. Edellytetään, että oppilaat lukevat peruskoulun aikana sekä vapaavalintaisia että yhteisesti valittuja kokonaisteoksia. Tässä opettaja sitten päättää, onko tuo kokonaisteos romaani, novelli, essee, näytelmä, runo vai aforismi, mieluusti toki kaikkia näitä. Rajoitteita tulee sitten resurssipuolelta. Peruskoululaisia ei voi pistää ostamaan kirjoja (eivät lukiolaisetkaan sitä sovinnolla tee), joten kirjat pitäisi pystyä tarjoamaan koulun puolesta. On eri menetelmiä kunnista riippuen, ja yhteistyötä tehdään mm. kirjastojen kanssa. Silti on aikamoinen haaste saada vaikkapa keskikokoiselle yläkoululle kaikille jokin sopiva ja kiinnostava kirja käteen samaan aikaan. Voitte kokeilla, jos ette usko! Opettajien on ensinnäkin seurattava nuortenkirjallisuutta ja osattava sitten päättää, mitä kannattaisi ostaa kouluun sarjana, JOS käy niin hyvä munkki, että äidinkieli saa hankitarahoja jonakin vuonna. Yleensä on vuosia sinniteltävä samoilla kirjoilla, ja kirjastonhoidosta vastaavan aika menee pääosin vanhojen niteiden koossa pitämiseen.
VastaaPoistaMitä sitten luetetaan? Kokemukseni mukaan esim. ysiluokkalaiset varovasti tutustutetaan Kalevalaan ja Seitsemään veljekseen. En ole koskaan luettanut kirjoja, edes lyhennettyä Kalevalaa, kokonaan. Ideana on vain herättää kiinnostus ja sitten toivoa, että joku aikuisena tarttuisi kirjoihin muodossa tai toisessa. Helmi ja Vanhus ja meri kuulunevat lukioiden ohjelmiin vieläkin. Itse pidin niitä kouluaikoinani to-del-la tylsinä, mutta olen kuunnellut ne viimeisen vuoden aikana äänikirjoina. Mestariteoksia! Turha syöttää liian nuorille? Eikä yksikään pelastunut löytyy meidänkin koulun hyllystä. Jos luokasta pari tarttuu siihen vapaaehotisesti, tieto hyvästä tarinasta leviää kuin kulovalkea ja pian voi koko luokkakin lukea sitä. Kirjan alku vain on kuolettavan tylsä, ja joskus olen sen ensin lukenut ääneen helpottaakseni alkuun pääsyä. Häräntappoase sopii hyvin esim. maalaiskouluun, koska vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä on siinä yksi teema. Rakkaus myös puhuttelee aina. Kirja vain on turhan rönsyilevä. Voisin toimittaa siitä karsitun koululaispainoksen :)
Parvelan Poikaa meilläkin luettiin, mutta se on hieman liiankin arvoituksellinen ja hidas nykynuorille. Jotkut kirjat vain vanhenevat. Swania luettaisin alakoulussa, tai sitten ysillä, kun opettavuus ei enää niin tökkisi.