Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En minä tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua. (Kathryn Stockett, Piiat: emäntä miss Leefolt on juuri kertonut Aibileenille, että tämän tulee vastedes käyttää palvelijoille rakennettua erillistä käymälää pihan perällä)
Kathryn Stockettin menestysromaanista Piiat (The Help 2009, suom. Laura Beck 2010) on kirjoitettu jo niin monessa blogissa, että päätin itse käsitellä kirjaa hieman eri näkökulmasta. Käyn läpi Piikojen blogivastaanottoa ja nostan Stockettin kirjan rinnalle toisen afroamerikkalaisen naisen kokemusta käsittelevän kirjan, Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (The Color Purple 1982, suom. Kersti Juva).
Kirjavan Kammarin Karoliina on kirjoittanut The Help -romaanista useaan otteeseen, mm. täällä, ja nostanut sen parhaaksi vuonna 2010 lukemakseen kirjaksi. Kuten Karoliina, myös anni.m on lukenut Stockettin teoksen alkukielellä ja molemmat kehuivat mustien palvelijoiden murretta. Tämä kirja olisi ollut kiva lukea englanniksi, mutta kun suomennoksen sai lähikirjaston hyllystä ilman varauksia niin saatavuus ratkaisi. Suomeksi tämä noin 450 sivuinen kirja oli todella nopealukuinen.
Huhtikuun haasteessa monet ovat maininneet pettyneensä kirjaan, jota on kovasti hehkutettu etukäteen esimerkiksi juuri blogimaailmassa. Lumikki piti Piioista, mutta Lumikin luettuihin kirjaa kommentoinut Kirjahamsterin Réa ei. Omaan lukukokemukseeni vaikutti positiivisesti se, että olin saanut tietää kirjan olevan ns. lukuromaani eli "viihdettä". Kuten Lumiomenan ansiokkaaseen arvioon kommentoinkin, on eri asia odottaa todella hyvää Romaania kuin todella hyvää lukuromaania. Lukuromaanin, viihteen ja "korkeakirjallisuuden" välisestä rajanvedosta keskusteltiin Leena Lumen blogissa, ja vaikka kirjallisuus ei tunne rajoja, näillä kategorioilla on oma tehtävänsä lukuvalintojen ohjaajina.
Ehkä keväästä johtuen olen viime viikkoina halunnut lukea iloisia ja keveitä kirjoja - enkä tarkoita keveällä viihdettä enkä iloisella sitä, ettei kirjassa saisi tapahtua ikäviäkin asioita - vaan sitä, että kirjassa on toiveikkuutta, positiivista elämänasennetta ja henkilöhahmoja, joihin voi samastua ja kiintyä. Piiat on juuri sellainen kirja. Vaikka se käsittelee kipeitä aiheita, kuten rasismia, köyhyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, se on kirjoitettu varsin kepeästi ja viihteellisesti. Jollain toisenlaisella lukutuulella vakavien aiheiden viihteellistäminen ja mustavalkoistaminen olisi saattanut ärsyttää, mutta nyt se upposi. Tarina ja sen kolme minäkertojaa, afroamerikkalaiset kotiapulaiset Aibileen ja Minny sekä valkoisen naisen ahdasta roolia vastaan kapinoiva Skeeter imaisevat mukaansa. Myös vanhempiensa laiminlyömä, Aibileeniin hellästi kiintyvä pienokainen Mae Mobley ja valkoisen köyhälistön taustasta suuren sotkuisen talon laiskaksi emännäksi päätynyt Celia herättävät sympatiaa. Piikojen ansio on se, että se kuvaa myös muiden kuin afroamerikkalaisten henkilöhahmojen kokemaa syrjintää ja ulkopuolisuuden tunnetta: "[Celia] rypistää otsaansa minulle. 'Olen kyllä yrittänyt. En osaa edes laskea, miten monta kertaa olen soittanut niille rouville kysyäkseni voinko autta Hyväntekeväisyysjuhlissa tai tehdä jotakin kotoa käsin. Mutta he eivät koskaan soita takaisin. Ei kukaan heistä.' // Tähän en sano mitään, sillä en ole tippaakaan yllättynyt. Kun sen rinnat törröttävät sillä tavalla ja tukka on värjätty 'kultahipun' väriseksi."
Minulle Stockettin esikoisromaanin paras anti oli sen huumorissa ja juonenkäänteissä, luin Piikoja eräänlaisena naisten veijaritarinana. Hieman lukukokemusta häiritsi se, miten romaanin ajankohtaa ja tapahtumapaikkaa (1960-luvun Missisippi) selitettiin auki sen sijaan, että sitä olisi kuvattu. Viitteellisemmällä kerronnalla romaania olisi saatu tiivistettyä ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt pois.
Jos Stockettin romaanin aihepiiri jäi mietityttämään, niin lue kolmisenkymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Häivähdys purppuraa. Alice Walkerin romaanissa kuvataan rotuerottelua ja nuoren, köyhän afroamerikkalaisen naisen kokemaa sortoa karusti ja viiltävästi. The Color Purplen olen lukenut myös alkukielellä; sekä alkutekstissä että Kersti Juvan taitavassa suomennoksessa päähenkilö Celien kieli kuvaa hänen taustaansa ja asemaansa yhteiskunnassa. Raadollisista tapahtumista huolimatta tästäkin kirjasta huokuu toivo, ja tässäkin voima kumpuaa naisten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta.
Minkä takia meillä on aina suku tapaaminen heinäkuun neljäntenä, Henrietta kysyy suu mutrulla. On niin kamalan kuuma.
Valkoiset juhlii niin kovasti sitä kun ne pääsi ittenäisiks englantilaisista heinäkuun neljäntenä ja monet mustat saa lomapäivän, Harpo sano. Me voidaan käyttää päivä siihen että juhlitaan toisiamme. (Alice Walker, Häivähdys purppuraa)
Koska luin Walkerin kirjan vuosia sitten ja nyt vain selailin kirjaa, linkitän Ahmun tuoreen blogikirjoituksen kirjasta. Piiat-romaanista ovat postanneet aiemmin mainittujen lisäksi ainakin Kirjapeto, Satu ja Jossu.
P.S. Walkerin ja Stockettin romaanien lukeminen rinnakkain havainnollistaa myös Romaanin ja lukuromaanin välisiä vivahde-eroja.
