Sivut
▼
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Keltainen kirjasto vs. Otavan kirjasto
Tammen Keltainen kirjasto on asemansa vakiinnuttanut laadukkaan käännöskirjallisuuden sarja, jota on julkaistu jo vuodesta 1954. Sarjan ulkoasu on pysynyt yhtenäisenä alusta asti; kulttuurikodin kirjahyllyssä komeilee itseoikeutetusti rivi keltaisia kirjoja, joiden selkämyksessä on ruskea raita ;). Kansipapereissa sitten toki näkyvät muodin vaihtelut, ja nykyään Keltaista kirjastoa saa jo pokkareinakin. Keltaisesta kirjastosta ja sen historiasta voi lukea lisää teoksesta Ääntä ja vimmaa. Kirjoituksia 50-vuotiaasta keltaisesta kirjastosta (2004). Yhden naisen Keltainen kirjasto -projektia voi seurata
Keltainen kirjasto -blogista, joka löytyy myös sivupalkistani.
Olen lukenut useita Keltaisia kirjoja, monet niistä kirjallisuusopintoihin liittyen. Huikaisevia lukuelämyksiä ovat olleet esimerkiksi Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani, Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, Orhan Pamukin Viattomuuden museo sekä Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin. Keltaisessa kirjastossa julkaistujen kirjojen määrään (yli 400 teosta) nähden olen kuitenkin lukenut niitä aika vähän, ja harva teos on tuntunut niin omalta, että se on pitänyt saada omaan hyllyyn.
Vuonna 1982 perustettu Otavan kirjasto on tuntunut paljon läheisemmältä. Lieneekö syy siinä, että olemme samaa ikäpolvea? Otavan kirjaston ulkoasu on muuttunut useita kertoja (takavuosina se on ollut mm. sinisen kirjava ja valkoinen), itse olen ollut sarjan vakiolukija sinä aikana, kun kirjasto on jo saanut nykyisen tummansinisestä raidasta tunnistettavan ulkonäkönsä. Otavan kirjastossa julkaistaan ehkä hieman "kevyempää" käännöskirjallisuutta kuin Keltaisessa, ja enemmän naiskirjailijoita. Otavan kirjastossa minulla on lukuisia suosikkeja, joista monet löytyvät omasta kotikirjastostani: Angela Carterin Maaginen lelukauppa, William Styronin Sofien valinta, Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast, Richard Yatesin Revolutionary Road, Ian McEwan, Anne Tyler, Carol Shields, Siri Hustvedt...
Kumman kirjaston puoleen sinä helpommin käännyt, kun etsit luettavaa?
Ihana postaus. Mie jostain syystä miellän tuon Otavan sarjan nimenomaan siniseksi kirjastoksi. Aina puhunkin keltaisesta ja sinisestä kirjastosta.
VastaaPoistaMiten muuten sait nuo kuvat noin nätisti vierekkäin blogiisi, mulla aina haluavat hypätä allekkain?
Tosi monet tärkeimmät kirjani ovat Tammen Keltaisesta kirjastosta. Mutta nyt, kun luin juttusi, muistinkin Otavan kirjaston suosikit - itse asiassa kaikki nimeltä mainitsemasi, lukuun ottamatta McLiam Wilsonia (joka on lukematta) ovat jättäneet jälkiä minuun. Eli minulle ei luettavaa etsiessä ole oleellista, missä sarjassa kirja on julkaistu - usein en sitä edes jälkikäteen muista. Varsinkin tuo Otavan kirjasto on "hahmottomampi" nykymuodossaan, en olisi edes muistanut että esim. Shieldsit ovat Otavan kirjastossa... (Se vanha sinikuvioinen kansi oli kyllä huomiotaherättävämpi.)
VastaaPoistaIhana postausaihe!
VastaaPoistaItselläni on enemmän hyllyssä keltaista kuin sinistä. Toisaalta viime aikoina sinistä on tullut hankittua enemmän. Molemmat ovat hyviä. Olisiko keltaisessa klassikompia kuin sinisessä? Sinisessä pulitzerimpia kuin keltaisessa? Mene ja tiedä! Oikeastaan kirjailija ratkaisee. Jos pitää kirjailijasta, lukee yleensä kaikki kirjat, tunnustipa sitten väriä tai ei.
Hyvä teksti, todellakin! Itse asiassa käännyn lukemista etsiessäni molempien sarjojen puoleen enkä ennen tätä ole edes miettinyt kovin tarkkaan sarjojen eroa. Pitäisi ihan tarkistaa, kumpaa on enemmän omissa hyllyissä, just nyt en muista (ja laiskottaa kävellä hyllyille....). Varovaisesti arvaan, että sinistä on enemmän (mm. Tyleria, Shielsia, McEwania). Kirjastosta lainaan molempia.
VastaaPoistaMainitsit tuossa Mercierin kirjan Yöjuna Lissaboniin. Luin sen jokunen viikko sitten ja tykkäsin tosi paljon. Yksi parhaista viime aikoina lukemistani kirjoista. <3
Hanna: Kiva ilmaus tuo Sininen kirjasto, taidampa ottaa käyttöön :).
VastaaPoistaIhana kun joku kysyy minulta, miten saan kuvat nätisti - kuvat ovat tässä blogissa sellainen murheenkryyni... Tässäkin piti olla alhaalla vain neljä kirjaa rinnakkain, mutta sitten tuo Murakami hyppäsikin julkaistussa tekstissä muiden alle, joten lisäilin pari ja työstin asiaa hetken... Mutta ihan siis siihen edellisen kirjan viereen laitoin kursorin ja klikkasin "sijoita".
Johanna: Otavan kirjasto ei tosiaan erotu samalla tavalla kuin Keltainen, itse asiassa monet kotimaiset Otavan kirjat, esim. Juha Itkosen, ovat aika saman asuisia.
Valkoinen kirahvi: aihe kyti mielessäni jonkin aikaa ja sai lisää pontta Morrison-postauksestasi, kun muistin, että onhan minulla Keltaisessakin yksi ikisuosikki! Keltaiset tuntuvat ehkä klassikommilta siksi, että niitä on julkaistu jo melkein 60v. kun taas Sinisiä kohta 30v. Mutta muutenkin tuntuu, että Keltainen on hitusen "korkeakirjallisempi", kun taas Sinisessä on myös "lukuromaaneja". Doris Lessingiä on muuten ilmeisesti julkaistu molemmissa.
Anna Elina: Yöjuna on tosiaan hieno, pitää joskus kirjoittaa ihan erikseen siitä, vaikka tutustuin kirjaan muutama viikko ennen blogia. Näiden sarjojen identiteettejä on hauska pohtia, vaikka luettavat kirjat toki valikoituvat enemmän muiden kriteerien mukaan :).
VastaaPoistaHei! Olen pohtinut täsmälleen samaa! Kiva että kirjoitit tästä. Minäkin muuten ajattelen Otavan sarjaa siniseä sarjana :)
VastaaPoistaOtavan sarja on osoittautunut juuri sellaiseksi, jonka uutuus on todella harvoin pettymys. Keltaisessa on mukana, ainakin alkupuolella, myös hyvin raskaslukuista tavaraa. Keltaisessa on mielestäni enemmän vaihtelua: John Irvingistä ja Morrisonista Joyceen. Onhan siellä myös esim. Munro. Otavalla on enemmän nykyaikaista? Mene ja tiedä, kai kustantajat joutuvat meidän lukijoiden tavoin tekemään ratkaisuja kirjailijoita valitessaan hieman arvuukaupalla. Jos ei kaapata lupaavaa uutta kirjailijaa heti Tammeen, Otava nappaa sen samoin tein? :)Itselläni on molempia hyllyssä, ehkä Otava alkaa mennä ohi määrällisesti. Kiinnostavaa muuten esim., että Auster on keltainen, Hustvedt sininen!
WSOY muuten aloittelee omaan käännöskirjaillisuuden laatusarjaansa nimellä Aikamme kertojia. Sen tunnistaa oranssista palkista selkämyksen alalaidassa. Olen lukenut sarjasta Anne Michaelsin Routaholvin ja parhaillaan on luennassa Kathrin Schmidtin Et sinä kuole. Kiinnostavia molemmat. Myös Makinen ja Maaloufin uusimmat on laitettu tähän sarjaan. Kannattaa pitää silmällä tätä!
Kommentoin nyt paljon pikaisemmin kuin ajattelin (omassa työssäni on yksi itselleni asettama deadline tänään ja tasan klo 9 sulken blogit hetkeksi :)).
VastaaPoistaKeltainen kirjasto ja Otavan kirjasto ovat molemmat sellaisia, joihin luotan aika lailla. Molempien valikoimista löytyy tarkkaan harkittua ja pääosin hyvä kirjallisuutta, Keltaisesta kirjastosta kunnon klassikkojakin (Hemingway, Faulkner jne). Olen samaa mieltä, että Otavan kirjat ovat pääsäänöisesti aavistuksen helpompia, mutta se johtuu ehkä siitä, että Keltaisen kirjaston valikoima on niin paljon laajempi.
Jos haluan lukea jotain, mutta en tiedä mitä, käännyn hyvin helposti Otavan kirjaston puoleen. Kirja kuin kirja sieltä takaa yleensä hyvän lukukokemuksen. Jos taas etsin jotain tiettyä kirjailijaa, moni itselleni mieleinen löytyy Keltaisesta kirjastosta (Italo Calvino, John Irving, Jose Saramago, Jhumpa Lahiri, Toni Morrison...). Mutta Keltaisesta kirjastosta en osaa valita kirjaa "umpimähkään".
Ja kello tuli yhdeksän!
Minusta on ihanaa, että tällaisia "kirjastoja" on, mutten koskaan lähde hakemaan kirjaa nimenomaan niistä tai niiden perusteella. Keltainen kirjasto minusta ilman muuta kalskahtaa hienommalta ja "vaikeammalta", so. korkeakirjallisemmalta. Luulen, että suosikkejani löytyy runsaammin sinisistä. Hienoa, että Södikakin on aloittanut omansa. Minulla on tuo Et sinä kuole kotona ja kevään/kesän lukulistalla.
VastaaPoistaKirsi: minuakin jotenkin hymyilyttää tuo sinikeltainen kirjailijapariskunta :), joka myös kuvastaa hyvin sitä, että Sinisessä taitaa olla suhteellisesti paljon enemmän naiskirjailijoita kuin Keltaisessa.
VastaaPoistaJuu olen huomannut tuon Wsoyn sarjan, joka taitaa olla uudelleen aloitettu vanha käännössarja. Minulla on tuo Routaholvi odottamassa hyllyssä! Se vaikutti muutaman ensimmäisen sivun perusteella todella koskettavalta kirjalta, mutta vasii myös aikaa ja keskittymistä. Toinen Aikamme kertojia -kirja jonka haluaisin lukea on Alkulukujen yksinäisyys. Todella kiinnostavia nimekkeitä siis, mutta sarja vaatii vielä ainakin aikaa ja ehkä myös markkinointia ja muuta tuunausta ennen kuin sen osaa käsittää sarjaksi. Seuraillaan :)
Katja: riensit sitten pois kuin Tuhkimo, kun kello kumahti! Minulla vähän sama, että Sinisestä voisin lukea melkein minkä vaan (ne taitavat olla keskimäärin lyhyempiäkin), mutta jos Keltaisests ottaisi sokkona ja saisi vaikka Odysseuksen niin hups! Tästä saisikin hienon haasteen: arvo umpimähkään kolme Keltaista ja kolme Sinistä ja lue! ;)
Moi Karoliina! Pitääpä tsekata tuo Et sinä kuole, kun se on nyt kahdesti mainittu :)
VastaaPoistaOlen samaa mieltä kuin Kirsi edellä, eli Otavan kirjasto harvoin tuottaa pettymyksiä (ei siis koskaan) kun taas Tammen keltainen on epätasaisempaa. Itse mietin tuon Otavan kirjaston lukemista!
VastaaPoistaOtavan kirjasto on minulla alkanut mennä ohitse keltaisen. Keltainen tuottaa edelleen huippuja, kuten Herta Mülleriä, mutta myös järkyttäviä pettymyksiä kuten Peter Høegin Hiljainen tyttö.
VastaaPoistaSirin Kaikki mitä rakastin ei ole mitenkään kevyt vaan ainakin minulla se sijoittuu elämäni kymmenen parhaan kirjan joukkoon. Olin myös aika vaikuttunut kun eräs Kustannusherra sanoi pitävänsä kirjaa 'ylinnä ohitse muiden'.
Löysin viime suvena Paul Claudelin kirjat. Luin Harmaat sielut ja ´Varjojen raportti. Kokeile!
Mari: sinä olitkin "suosikkikirjasarjan" kohdalla maininnut Otavan kirjaston! Sen läpilukemisessa voisi ollakin itua, kun teoksia on vielä järjellinen määrä ja ne ovat kaikki aika "luettavan" oloisia, ei siis mitään hc-joycea mukana :).
VastaaPoistaLeena: Kaikki mitä rakastin ei tosiaan ole kevyt, vaan loppupuolella hyvinkin raskas traagisten tapahtumien vuoksi. Ja upea kirja! Kevyellä viittasin enemmänkin esim. Tyleriin (enkä tarkoita hömppää/viihdettä vaan lukijaystävällisyyttä verrattuna esim. Keltaisen Joyceen tai Grassiin).
Kiitos Claudel-vinkistä, pistän korvan taakse!
En ole lukenut kovinkaan paljon Keltaisia, tietysti Irvingin tuotantoa lukuun ottamatta. Keltainen kirjasto on toki brändinä omaa luokkaansa, mutta en tiedä, minulla taitaa olla hienoinen klassikkokammo. Otavan sarja tuntuu helpommin lähestyttävältä, ja valtaosa viime vuosien suosikkikirjailijoistani edustaakin juuri sitä: Shields, Hustvedt, McEwan... Esim. Revolutionary Road on jostain syystä edelleen lukematta, vaikka se on odottanut hyllyssä jo ainakin vuoden ja olen varma, että tulen pitämään siitä.
VastaaPoistaPekka: Otava on tosiaan helpommin lähestyttävä, ja Keltaisessa monet sellaisetkin, joita olen lukenut ja tykännyt, kuten Oz ja Pamuk, vaativat aikaa ja keskittymistä ihan eri tavalla kuin esim. Shields tai McEwan. Irvingiltä olen lukenut vain Garpin maailman, joka on mahtava, ja jonkun muun, olisko ollut Välisarjan avioliitto. Haluaisin lukea ainakin Owen Meanyn.
VastaaPoistaRevolutionary Road on tosiaan hieno!
Pidän molemmista, sekä sinisestä että keltaisesta. Molemmissa on puolensa enkä ole koskaan ajatellut, että kumpaan tartun, pääasia että kirja kiinnostaa muuten. Laatua ne edustavat minulle molemmat, eipä ole tainnut tulla pettymyksiä kummassakaan kirjasarjassa.
VastaaPoistaKaikki Irvingit löytyvät omasta hyllystä, keltaisena tietenkin... ;-)
Petriina, ihana kun sinulla on kaikissa irvingeissä keltainen asu! Tykkään kun sarjat (siis myös esim. Montgomeryn Anna-sarja) ovat yhtenäisessä asussa, käytännössä kuitenkin minulla on milloin mitäkin painoksia...
VastaaPoistaHyvänen aika, etkö ole lukenut John Irvingin Leski vuoden verran! Otappa se nyt suvilukemiseksi. Siinä on niin paljon, niin paljon. Kirjan Ruth Cole on toinen alter egoni...
VastaaPoistaSuosittelen!
♥