Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Kokkyo no minami, taiyo no nishi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 484.
Tammi 2017, 230 sivua.

Kappaleen kaunis ja raukea melodia palautti ne ajat aina mieleeni. Ne eivät olleet erityisen onnellisia aikoja, ja olin viettänyt ne raahaten mukanani kaikkia niitä toiveita ja odotuksia, joita en ollut pystynyt täyttämään. Olin silloin nuorempi, nälkäisempi ja yksinäisempi. Mutta olin yksinkertaisesti ja pelkistetysti oma itseni. Niihin aikoihin tunsin kuuntelemani musiikin jokaisen nuotin ja lukemieni kirjojen jokaisen rivin uppoavan sieluuni. Hermoni olivat kuin terävä taltta, ja silmissäni paloi pistävä valo. Kun kuulin Star Crossed Loversin soivan, mieleeni palautuivat aina ne ajat ja ne silmät, jotka katsoivat minua takaisin peilistä.

Keski-ikäinen ravintolanpitäjä Hajime muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Vaikka Hajimella on ihana vaimo ja kaksi suloista tyttöä, hän ei voi unohtaa lapsuudenystäväänsä Shimamotoa eikä ensimmäistä tyttöystäväänsä Izumia. Ehkä voimakkaimmin kertojaa sitoo näihin menneisyyden naisiin syyllisyys: kumpaankin ovat välit katkenneet väärällä tavalla, ja saadessaan vuosikymmeniä myöhemmin tietää naisten vaiheista Hajime ei voi olla miettimättä, miten hänen omat tekonsa tai tekemättä jättämisensä ovat vaikuttaneet naisiin.

Tarinassa on samantapaista haikeutta kuin Norwegian Woodissa, jonka luin melkein kuusi vuotta sitten ja johon rakastuin. Alunperin vuonna 1992 ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen sijoittuukin Murakamin tuotannossa samaan varhaisvaiheeseen kuin vuonna 1987 alkukielellä julkaistu Norwegian wood – eli aikaan ennen maagista Kafkaa rannalla ja muita Murakamin surrealistisia suurteoksia.

En kuitenkaan ihastunut Rajasta etelään -teokseen samaan tapaan kuin Norwegian Woodiin tai muutamaan muuhun Murakamin kirjaan. Jollain tapaa sekä tarina että tapa, jolla se kerrottiin, jäi etäiseksi. Eniten pidin jaksoista, joissa Shimamoto oli mukana, oli kyseessä sitten lapsuusmuistelut, arvoituksellinen kaupunkikävely tai yllättävät ilmestymiset Hajimen jazz-ravintolaan illan hiljaisina hetkinä.

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Kirja vieköön, Kirjapolkuni, Ei vain mustaa valkoisella, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla, Kirjakirppu, Joukon kirjablogi

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. 
Kirjoituksia elämäkerroista
Avain 2017, 272 sivua.



Kenestä loppujen lopuksi kirjoitamme kun kirjoitamme elämäkertaa? Tämä kysymys on kulkenut pitkin kirjaa mukanani – eri aikakausien elämäkertakirjailijoilla on ollut vaihtelevia näkemyksiä "persoonien sekoittumisesta", "sulautumisesta", "identifioitumisesta", "likiläheisyydestä" tai "kanssakokemisesta". Kirjan lopuksi palaamme alkuun, tämän kysymyksen äärelle, ja pohdin, mikä on toisen ihmisen merkitys meille kertoessamme hänestä?

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa historiaa niin, että se on melkein kaunokirjallisuutta: kerronta etenee tarinallisesti, henkilöt tulevat lähelle ja tunteet liikahtavat. Kulttuurihistorioitsija pysähtyy eettisten kysymysten äärelle ja saa lukijankin pohtimaan niitä. Kirjassaan Toisten elämät Leskelä-Kärki kertoo elämäkertojen perinteestä, tarkastelee totuudellisuuden ja fiktion suhdetta muun muassa elämäkertaromaaneissa ja erityisesti naisten elämäkertakirjoittamisen historiasta. Kirjan ytimessä on ajatus, että se josta kerrotaan ja kirjoitetaan, on läsnä, vaikka olisi elänyt vuosisatoja sitten - ja toisaalta se, että kun kerromme toisesta, kerromme aina myös itsestämme.

Elämäkertakirjoittaminen voi kuitenkin palvella paitsi henkilökohtaisia – kirjoittajan kiinnostuksenkohteisiin tai oman elämän reflektointiin liittyviä – myös yhteisöllisiä ja kansallisia motiivieja. Toisten elämissä tuodaan esille, että elämäkerrat ovat tärkeä osa muotoutuvien kansakuntien identiteettiprosessia, niin myös Suomessa runsas satakunta vuotta sitten. Elämäkertojen avulla on nostettu kansan profiilia, osoitettu, että meillä on tällaisia merkkihenkilöitä tai ruohonjuuritason tekijöitä, kuten Naisyhdistyksen varhaiset ryhmäbiografiat eri aloilla ansioituneista naisista.

Niin, naisille elämäkerran laji on ollut erityisen tärkeä: se on antanut mahdollisuuden osallistua historian kirjoittamiseen akateemisen maailman ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Helmi Krohnille elämäkertojen kirjoittaminen oli myös keino ansaita rahaa perheensä elättämiseen avioeron jälkeen. Helena Westermarkin ei tarvinnut huolehtia taloudellisesta toimeentulosta, vaan hän kenties heijasteli omia kuvataiteen tekemiseen liittyviä haaveita ja pettymyksiä kirjoittaessaan elämäkertoja esikuvistaan ja kollegoistaan, toisista suomalaisista naistaiteilijoista. Tyyni Tuulion pitkälle aikavälille sijoittuva tuotanto puolestaan piirtää näkyviin elämäkertagenren muuntumisen vuosikymmenten kuluessa kohti henkilökohtaisempaa tapaa kirjoittaa.

Näistä ja monista muista Leskelä-Kärki kirjoittaa, tuoreempia elämäkerrallisia kertojia ja genrejä unohtamatta. Myös musiikki voi olla elämäkerrallista, elämäkerta voi taipua näytelmäksi tai olla fiktiivinen romaani.

Osallistun tällä postauksella Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -lukuhaasteeseen.

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia
Mistletoe Murder and Other Stories, suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2017, 124 sivua.

Ihmishahmo, joka ryntää pientareelta ajotielle talvisen iltapäivän hämärässä ja huitoo hurjasti pysäyttääkseen lähestyvän autoilijan, on siinä määrin kirjallinen luomus, että kun niin tapahtui vastikään ylietsiväksi nimitetylle Adam Dalglieshille, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli jotenkin joutunut mukaan yhteen niistä jouluisista jännityskertomuksista, joilla laadukkaat viikkolehdet tapaavat keskitalven juhlapyhien koittaessa viihdyttää lukijoitaan.

P. D. Jamesin rikosnovelleista koottu kokoelma on ihanaa luettavaa syys- tai talvi-iltoihin: jännittäävää, joskus järkyttävääkin, mutta myös kotoisaa roihuavine takkatulineen, mistelinoksineen ja englantilaisine kartanoineen. Jamesin vivahteikas kerronta, lajityypin kliseillä leikittely, viittaukset rikoskirjallisuuden klassikoihin ja Jaakko Kankaanpään tyylikäs suomennos viimeistelevät viihdyttävän lukupaketin, joka ei toki vetänyt vertoja Jamesin laajoille rikosromaaneille. Osa kertomuksista onkin julkaistu aiemmin lehdissä.

Yhteistä tarinoille on se, että niissä palataan vuosien tai jopa vuosikymmenten takaisiin tapauksiin:  rikoskirjailijarouva muistelee suvun kartanossa yli viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta murhaa, joka jäi selvittämättä osittain hänen vaikenemisensa vuoksi; konttorirotta palaa kuudentoista vuoden kuluttua entisen työpaikkansa naapuriin, Adam Dalgliesh penkoo 67 vuotta vanhoja oikeuden pöytäkirjoja selvittääkseen, oliko isotätie Allie todella syytön miehensä murhaan. Näiden hieman pölyisten tarinoiden jälkeen oli virkistävää, että kokoelman neljäs ja samalla viimeinen kertomus "Joulun kaksitoista johtolankaa" vie lukijan keskelle tapahtumia.

Näitä novelleja lukiessa tunsin haikeutta siitä, että uusia P. D. Jamesin (1920-2014) teoksia ei enää tule, ellei sitten jostain arkistojen kätköistä kaiveta esille jotakin. Olen lukenut kaikki Dalgliesh-dekkarit (blogin aikana Valepotilaan, Murhaajan mielen ja Todistajan kuoleman), ja Cordelia Gray -jännärit ovat niin eri tyylilajia, että en ole niihin syttynyt. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin maisemiin sijoittuvasta Syystanssiaisista pidin myös, ja eräs Mistelimurha-kokoelman romaaneista muistutti eräässä kohtaa tuota 1800-luvun alkuun sijoittuvaa murhatarinaa. Mutta ei ole Adam Dalglieshin voittanutta, onneksi hänen seurastaan sai nauttia tässä kokoelmassa kahden novellin verran!

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017, 245 sivua.

Olen lukenut Vaahteralta aiemmin Onnellisesti eksyksissä ja tykännyt, ja erityisesti kirjatoukan elämästä kertova Kevyesti kipsissä on ehdottomasti lukulistalla. Sopivasti sekaisin on siinä mielessä poikkeus chick lit -genressä ja Vaahteran tuotannossa, että siinä seurataan perheellisen uranaisen, ei rakkautta etsivän sinkun elämää. Jo lähtöasetelma – Matleena Riikonen on kirjastotoimenjohtaja ja kahden pienen lapsen äiti – tekee kirjan pohjasävystä vähän vakavamman.

Kaiken lisäksi luin tämän kirjan viime keväänä, jolloin minulla olin todella monta ylituntia viikossa ja elämä tuntui jossain määrin oravanpyörältä. Pystyin siis toisaalta samastumaan Matleenan elämään, ja toisaalta olemaan kiitollinen siitä, että en itse tee esimiestyötä. Matleena joutuu työssään päättämään muun muassa pienen sivukirjaston kohtalosta, keksimään keinoja lusmuilevan alaisen ruotuun saamiseksi ja ratkomaan alaistensa välisiä ristiriitoja. Monet Matleenan ongelmista liittyvätkin juuri siihen, että hänen läheistensä (ja jossain määrin hänen itsensäkin) on vaikea sopeutua uuteen esimiesrooliin.

Sutjakasti etenevän juonen lisäksi tätä lukiessa saikin jännittää, miten romaani ratkaisee sisäisen ristiriitansa: Matleena ylikuormittuu ja hänen ihmissuhteensa avioliittoa myöten joutuvat koetukselle työn vaatimusten (ja erään vanhan ihastuksen) vuoksi, mutta moderni viihderomaani ei kai voi päättyä siten, että nainen ottaa urallaan askeleen taaksepäin? En paljasta loppuratkaisua, mutta olin siihen itse ihan tyytyväinen.

Vaikka viihdyin kirjan maailmassa, koin myös lievää ahdistusta lukiessani siitä, miten ikäviin tilanteisiin Matleena joutui työssään ja miten kurjasti jopa ystävät häntä ajoittain kohtelivat. Sopivasti sekaisen pinnan alla on siis vakava pohjavire. Toisaalta nauroin kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen, sen verran nokkelasti siinä sanaillaan.

Muualla blogattua: Kirjojen kauneudesta, Sivutiellä, Kirjakaapin avain, Kylillä ja kotosella.

Elli Kleisteri-Sipilä: Liikuttava luonto (ja ajatuksia sunnuntairetkeilystä)

Elli Keisteri-Sipilä: Liikuttava luonto. Lähellä koko perhettä.
Metsäkustannus 2017, 128 sivua.

Pitkät työpäivät matkoineen ja harrastusten täyttämät illat ovat saaneet aikaan sen, että haluamme entistä enemmän pyhittää viikonloput kiireettömälle yhdessäololle perheen kesken. Muistelen hieman haikeana viime syksyä, jolloin jaksoimme aika useinkin suunnata lauantaina tai sunnuntaina kaupunkiin ja koimme lasten kanssa erilaisia kulttuurielämyksiä Luonnontiedemuseosta Kiasmaan. Katseen kääntäminen lähiympäristöön on kuitenkin tarjonnut vähintään yhtä antoisia hetkiä. Jonakin syyskuisena vapaapäivänä vain totesin, että haluan jonnekin metsään kävelylle, ja sitten siitä tuli tapa:  joka viikonloppu pitää päästä ainakin lyhyelle metsäretkelle koko perheellä, vaikka sataisi tai olo olisi vähän flunssainen.

Tässä kuukauden sisällä olemme käyskennelleet muun muassa suoalueella, harjumaisemassa, josta on avautunut näkymä järvelle ja lammelle, suuren lähteen tuntumassa ja koskea kiertävillä poluilla. Olemme harrastaneet sellaista matalan kynnyksen "sunnuntairetkeilyä": pakkaamme vähän evästä kotoa tai käymme kaupan kautta, hurautamme autolla sopivaan kohteeseen ja usein pysähdymme jollekin laavulle tekemään nuotion ja grillaamaan.

Elli Kleisteri-Sipilän Liikuttava luonto -kirjasta voi saada lisäinspiraatiota luonnossa liikkumiseen. Kirjoittaja muistuttaa luonnon hyvää tekevistä vaikutuksista – ihan kaiken ikäisille, mutta tarkentaen, miten esimerkiksi taapero- tai kouluikäinen oppii ikäkaudelleen ominaisesti uusia asioita luonnossa liikkuessaan. Lapset ja nuoret eivät aina ole innokkaita lähtemään metsään kaikenlaisten teknisten viihdelaitteidensa äärestä, mutta tähänkin Kleisteri-Sipilä tarjoaa vinkkejä: miten olisi vaikka geokätköily tai valokuvasuunnistus?

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Dark, Dark Wood, suom. Oona Nostrum.
Otava 2017, 363 sivua.

Nautin kovasti Ruth Waren trillerin Synkän metsän siimeksessä lukemisesta: alkuasetelma, jossa rikoskirjailijan erakkoelämää viettävä Nora – tai Leonora, Leo tai Lee, riippuen siitä, kuka häntä puhuttelee – kutsutaan vanhan ystävänsä polttareihin keskelle marraskuista metsää, on sopivan kutkuttava. Miksi ystävä, jonka kanssa Nora ei ole pitänyt yhteyttä, haluaa hänet pienen piirin viikonlopun viettoon?

Tarinan jännite on vahvasti psykologinen. Näyttämönä toimii syrjäinen talo, jossa on niin suuret ikkunat metsään, että Nora ja muut polttariseurueen jäsenet kokevat ihan konkreettisesti olevansa kuin pimeässä metsässä tarkkailevan yleisön edessä. Mutta kuka on käsikirjoittanut näytelmän?

Loppua kohden jännite valitettavasti rispaantui. Nora herää sairaalasta pahoin loukkaantuneena ja kuulee poliisien puhuvan käytävällä murhasta. Nora ei muista edellisen vuorokauden tapahtumista mitään ja pelkää olevansa syyllinen jonkun kuolemaan, ja pian selviää, että poliisi epäilee sitä myös. Mutta jos Nora onkin syytön, kuka on kaiken takana ja mikä on hänen motiivinsa? Valitettavasti vastaukset näihin kysymyksiin ovat ennalta arvattavia.

Romaanin loppupuolen tapahtumat ovat vähän turhankin melodramaattisia, jopa niin, että liikutaan jo tragikoomisen rajoilla. Aivan viimeisillä sivuilla kirjailija keikauttaa kuitenkin tunnelman taas toiseen asentoon, viehättävällä tavalla.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos 2017, 187 sivua.

Iso maailma asettuu raiteilleen, Aino sanoi, mutta vaikka se taas suistuisi, ei se meihin osu niin kuin ei nytkään osunut. Meidän pieni maailma, jossa tavalliset ihmiset elävät tavallista elämäänsä, on suojassa ja turvassa kuin Eedenin puutarha tai meidän puutarhapiha, johon myrskytuuli ei löydä. Oli kylmä tai leuto, lumeton tai lumitalvi, keväällä siellä nuput paisuvat ja omenapuut ja luumupuut alkavat kukkia, ja kesä kypsyttää hedelmät.

Näin sanailee Elsan sisko ja pienen Taimin täti Aino. Perhe ja valkoinen talo Hangossa ovat selvinneet sisällissodasta vähin vaurioin. Ainon optimistinen ennustus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä pian Elsa kuolee espanjantautiin ja vuosia myöhemmin talvisota iskee rajusti Hankoon ja sekä Ainon että nuorta aikuisuuttaan elävän Taimin elämään.

Miljöö, useamman sukupolven naisten tarina ja Camilla Pentin lämminsävyinen, graafinen kansikuva assosioituvat Katja Kallion ihanaan Säkenöivät hetket -romaaniin (jonka kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa). Tyylilaji ja kerronta on kuitenkin toki erilaista; Kallio kirjoittaa ajasta jotenkin täyteläisesti,  romaanin nimen mukaisesti hetkissä viipyillen, Lassila taas ikään kuin viitteellisesti ja hieman etäännyttäen.

Pidin paljon Lassilan esikoisromaanista Ihmisten asiat (2013), Finlandia-ehdokkaaksikin noussut Armain aika (2015) sen sijaan on vielä lukematta, mutta lukulistalla sekin. Kesän kerran mentyä huokuu samanlaista haikeutta ja illuusioiden särkymistä kuin esikoisromaanikin.

Kesän kerran mentyä on naisten tarina, ja ennen kaikkea Taimin. Pari vahvaa mieshahmoakin on; Taimin entisen poikaystävän kohtalossa näyttäytyy jatkosodan mielettömyys ja iäkkään taiteilijan nuoresta Taimista maalaama muotokuva – tai pikemminkin Taimin kokemus hänen katsoessaan maalausta vuosien jälkeen – kiteyttää romaanin teeman.

Muissa blogeissa sanottua: Aina joku kesken, Kirjan pauloissa, Kirjasta kirjaan

Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt

Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt
Reykjavíknætur, suom. Marjakaisa Matthíasson.
Blue Moon 2014, 256 sivua.

Reykjavikin öissä tapaamme nuoren Erlendur Sveinssonin, joka työskentelee järjestyspoliisissa mutta jota kiinnostavat oudot katoamiset. Virka-ajalla Erlendur selvittää pahoinpitelyjä ja liikennerikkomuksia, vapaa-ajalla hän tutkii omatoimisesti naisen katoamista sekä laitapuolen kulkijan hukkumistapausta ja haahuilee yksityiselämässään – tyttöystävä Halldora puhuu yhteenmuutosta ja ilmoittaa olevansa raskaana, mutta Erlendurista tuntuu, että hän ei ole enää lainkaan kärryillä omassa elämässään.

Rikospoliisi on vuotta aiemmin tutkinut tuloksetta tapausta, jossa nainen on lähtenyt kävelemään kotiin ravintolasta työtovereiden kanssa vietetyn illan jälkeen. Aviomien mukaan nainen ei saapunut koskaan kotiinsa; mies itse on ollut oman harrastusporukkansa parissa. Joitakin vuosia aiemmin naisella on ollut suhde toiseen mieheen, mutta mies kiistää olleensa naisen kanssa tekemisissä suhteen päättymisen jälkeen. Naisen uskotaan päättäneen itse päivänsä, mutta Erlendur on epäileväinen.

Alkoholisoituneen Hannibalin kuolemaa poliisi ei ole edes juuri välittänyt tutkia. Itse kyhätyllä lautalla leikkineet pojat löytävät ruumiin sattumalta, ja päihdeongelmaisen miehen arvellaan joko hukkuneen tapaturmaisesti tai riistäneen hengen itseltään. Tämäkin tapaus vaivaa Erlenduria, joka on muutaman kerran jutellut Hannibalin kanssa tämän eläessä.

Haastattelemalla ihmisiä ja pitämällä silmänsä auki pientenkin konkreettisten johtolankojen varalta Erlendur pääsee molempien tapausten jäljille. Tästäkin romaanista löytyy se Arnaldurin dekkareille tyypillinen kohtaus, jossa Erlendur alkaa vaistonsa varassa kaivaa maata ja löytää sen, mitä on pelännytkin löytävänsä.

Viihdyin tämän verkkaiseen tahtiin etenevän dekkarin parissa hyvin. Erlendurin hahmo kantaa läpi rikostutkinnan suvantokohtien, ja oli kiinnostava kurkistaa niihin hetkiin, joissa Erlendurin perhe-elämän ongelmat alkoivat kehkeytyä. Romaanin lopussa kuvataan käännettä, jonka johdosta Erlendur siirtyy rikospoliisiin ja viitataan vanhaan katoamistapaukseen, jota kuvataan enemmän romaanissa Menneet ja kadonneet.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.

Kun jokunen viikko sitten palasin kesälomareissulta, löysin postin seasta kustantamon lähettämän ennakkokappaleen Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa. Selasin kirjaa hajamielisesti, luin vähän alkua. Sisäkannessa on kuva Kolumbuksen piirtämästä kartasta ja kirjailijan esipuheen sanat jäävät kaikumaan mieleeni: "Katson sen viivaa: niin tarkka, kaunis ja totta. Silti se on maanosan verran väärässä." Kaunista, ajattelen. Kaunista ja eteeristä. Romaanin kertojan mies ilmeisesti katoaa jotenkin vertauskuvallisesti? Jotenkin tämä rinnastuu Amerikan löytämiseen ja Kolumbuksen erehdykseen, kun hän luulee olevansa Intiassa?

Totta, romaanissa minäkertojan kokemus miehensä katoamisesta tosiaan rinnastuu uuden ajan aloittaviin löytöretkiin, mutta toisin kuin luulin, mies katoaa oikeasti, konkreettisesti, fyysisesti. Kertoja on kuin Cristoforo, Cristovam, Cristóbal – Kolumbuksen nimestä käytetyt erikieliset kirjoitusasut alleviivaavat paitsi historiallisen henkilön osin hämärän peittoon jäänyttä taustaa ja minuutta, myös aviovaimon haurastuvaa identiteettiä kriisin keskellä. Toisesta ei voi piirtää karttaa, toista ei voi täysin tuntea, toista ei voi määritellä.

Kun lopulta tartuin Ahvan kirjaan, luin sen nopeasti. Löytöretkistä kertovat osuudet olivat monin tavoin vaikuttavia, mutta intensiivisen muodonmuutostarinan rinnalla en oikein malttanut eläytyä valloittajien ja alkuperäisasukkaiden kohtaamisiin tai näännyttäviin merimatkoihin. Hieno historiallinen heijastuspinta, mutta sittenkin vain heijastuspinta kertojan ja hänen miehensä, entisen miehensä, naisen, tarinalle.

Niin, romaanissa vaimo menettää miehensä, koska tämä on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Tämä tieto tulee vaimolle täysin yllätyksenä, ja tuosta ilmoituksesta alkaa matka ilman karttaa. Samaan aikaan kun mies puhkeaa naiseutensa kukkaan kuin pioni ja kuivattelee siipiään kuin kotelosta kuoriutunut perhonen, nainen kuihtuu ja möyhii lakastuvaa puutarhaa. Vaimo yrittää ymmärtää ja tukea, mutta tuska ja hämmennys ovat tiheää sumua.

Ahava kirjoittaa todella kauniisti, mutta kaunistelematta. Kirjailija on kertonut muun muassa Aamulehden haastattelussa, että Ennen kuin mieheni katoaa perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Tieto tuo lukukokemukseen yhden tason lisää, vaikka totta kai romaani on aina fiktiota. Toista katsoo aina sivusta, mutta omasta kokemuksesta voi kertoa. Kirjoittamalla voi piirtää karttaa, mutta vain itselleen.

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
Karisto 2017, 160 sivua.

Kuusitoistavuotias Milla muuttaa pitkin hampain etäiseen saareen hylkeitä tutkivan isänsä työn perässä. Äiti ja "Vaippapaviaani" asuvat Brysselissä, mutta Millan halutaan mieluummin käyvän etälukiota kahden muun nuoren kanssa kuin eurooppalaisessa suurkaupungissa. Klassinen nuortenkirjan asetelma siis: elämä syrjäisellä paikkakunnalla tuntuu maailmanlopulta, mutta pian uudet ihmiset ja sopivasti haastava tekeminen tulevat merkityksellisiksi. Milla pääsee mukaan nuoren taiteilijan projektiin ja saaren nykyisten asukkaiden lisäksi myös noituudesta syytetty Valpuri satojen vuosien takaa muodostuu hänelle tärkeäksi keskustelukumppaniksi.

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta kuvaa herkän ja luovan nuoren tytön kasvua ja nuorten elämää ihastumisineen, varovaisine kapinointeineen ja kokeiluineen, mutta kirjassa on myös jännityselementti. Joku terrorisoi tutkimusaseman toimintaa sotkemalla paikkoja, lähettämällä uhkailuviestejä ja varastamalla tietokoneet, ja loppua kohden tapahtumat kiihtyvät hyvinkin dramaattisiksi. Kerrontaa leimaa kuitenkin leppoisa arkisuus ja turvallisuus: rikoksia selvittämään saapunut poliisi on hetken Millalle eräänlainen äitihahmo ja Milla kavereineen tekee välillä omia tutkimuksiaan kuin Viisikko ikään. Luonnollisesti epäilyksen varjoja langetetaan milloin kenenkin saaren asukkaan ylle, ja kun syyllinen paljastuu, hänkin saa epilogissa kertoa oman tarinansa.

Tämän kaiken, ja paljon muuta, Palviainen on saanut mahtumaan 160 sivuun. Lukiessa syntyy toisaalta sellainen kutkuttava tunne, että kaikkea ei kerrota, että henkilöhahmoilla on menneisyys ja tulevaisuus myös tämän tarinan ulkopuolella. Toisaalta olisi ollut kiva lukea Millan elokuusta saarella pidempikin romaani ja saada henkilöistä vähän enemmän otetta, nyt moni keskeinenkin hahmo oikeastaan vain vilahtaa kirjassa. Tällaisenaan, tiiviinä ja selkeästi kerrottuna kirjalla on kyllä varmasti laajempi mahdollinen lukijakunta: voisin suositella tätä kirjaa niin heikolle kuin sujuvallekin lukijalle, niin jännityksen ystävälle kuin pohdiskelijalle.



Muissa blogeissa sanottua: Luetaanko tämä?, Dysphoria, Lukutoukan kiulttuuriblogi, Venlan maailma

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Älskaren från huvudkontoret, suom. Sari Kumpulainen.
Gummerus 2017, 506 sivua.
(Oikolukematon ennakkokappale, kirja ilmestyy viikolla 30)

Minulla on tapana mieltää muisti kudelmaksi, ja omaani on tullut reikiä sinne tänne. Rumia pieniä reikiä, jotka ajan myötä kasvavat ja lisääntyvät. Tuntuu kuin joku olisi poltellut niitä palavalla savukkeella umpimähkään. Toistaiseksi pystyn selviytymään rei'istä huolimatta ja salaamaan ne ulkopuolisilta. Mutta jossain vaiheessa sairaus runtelee kudelman niin pahasti, että siitä jää jäljelle pelkkiä ohuiden säikeiden yhdistämiä pieniä saarekkeita.

Camilla Greben trilleri alkaa tahmeasti monessakin mielessä: ensin ääneen pääsevä minäkertoja, rikostutkija Peter Lindgren ei herätä sympatiaa, kielikuvat ovat kömpelöitä, yhden virkkeen kappaleet töksähtelevät ja rikospaikan lattialta löytyy lammikoittain sitä punaista ainetta, jolla mässäilevät jännitysromaanit minulla on tapana kiertää kaukaa.

Sitten kirja alkaa kuitenkin vetää: kaksi muuta kertojaa, yksinäinen parikymppinen Emma ja kuusikymppinen, alkavan muistisaurautensa kanssa pinnistelevä Hanne herättävät kiinnostuksen tarinaan ja menneisyyden valintojensa kanssa kamppaileva Peterkin alkaa tuntua siedettävältä. Emma on seurustellut työpaikkansa rikkaan toimitusjohtajan Jesper Orren kanssa, Hanne puolestaan avustaa poliisia psykologina, kun kyseisen johtajan asunnosta löytyy raa'asti surmattu ruumis – asunnon omistaja itse on luonnollisesti kadonnut jäljettömii. Lisämaustetta keitos saa muun muassa Emman alkoholistiperheessä vietettyyn lapsuuteen sijoittuvat takaumat sekä Hannen avioliitto kontrolloivan Owenin kanssa. Luonnollisesti henkilöhahmojen välillä on yhteyksiä, jotka selviävät pikku hiljaa tarinan edetessä.

Makaaberista murhamysteeristä ja häikäilemättömistä tai muuten vain rikkinäisistä henkilöhahmoista huolimatta Greben ensimmäinen itsenäinen rikosromaani (kirjailija on aiemmin julkaissut kaksi teosta sisarensa Åsa Treffin kanssa) on viihdyttävää luettavaa ja menee mielessäni samaan "lukuromaanitrillerien" kategoriaan kuin alkuvuodesta lukemani Clare MacIntoshin Annoin sinun mennä (joka oli kauniimmin kirjoitettu ja herkempi) tai niin ikään alkuvuodesta ilmestynyt Shari Lapenan Hyvä naapurijoka taas oli vähän kömpelö, mutta koukuttava. Kun jää pettää alta olisi kyllä hyötynyt reilusta tiivistämisestä, sillä joutavaa ja junnaavaa kuvausta ja selittelyä on liikaa.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjamuistikirja, Järjellä ja tunteella, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Tuijata

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Arnaldur Indriðason: Mestaruuusottelu
Einvígið, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2013, 295 sivua.

Olen niin tykännyt Arnaldurin dekkareista: nautin niistä niin arjen kiireiden vastapainona kuin lomalukemisena, ja tuntui etten kyllästy niihin koskaan. Ikävä kyllä petyin Mestaruusotteluun, jossa eletään vuotta 1972 ja Reykjavik isännöi kahden shakkimestarin, yhdysvaltalaisen Bobby Fisherin ja venäläisen Boris Spasskin, mestaruusottelua. Erlendur toimii vielä järjestyspoliisissa ja vain vilahtaa kirjan lopussa ennakoiden tarinaa, jota kuvataan kirjassa Reykjavikin yöt. Päähenkilönä onkin tällä kertaa Marion Briem, jonka lukijat tuntevat aiemmista kirjoista Erlendurin entisenä pomona, joka antoi pitkään eläkkeelle jäämisestä jälkeenkin kullanarvoisia neuvoja oppipojalleen.

Rikostutkinta alkaa, kun nuori, päävammaa vuoksi hieman yksinkertainen ja erikoinen poika löydetään surmattuna elokuvateatterista kello viiden näytöksen jälkeen. Pojalla oli tapana tallentaa katsomiensa elokuvien ääniraita nauhurillaan, ja herää epäilys, että hän olisi samalla vahingossa nauhoittanut jonkin arkaluontoisen keskustelun ja joutunut sen vuoksi henkirikoksen uhriksi. Hämmästyttävää kyllä, näinkin järkyttävän ja erikoisen rikoksen ympärille on syntynyt todella unettava, paikoillaan junnaava dekkari. Toki aikakauden rikostekniset välineet ja keinot ovat varsin vaatimattomia, ja suon Mariolle sen, että hän innostuu todella paljon venäläisestä savukeaskista johtolankana.

Ongelma onkin kerronnassa, jossa mysteerin selvitys katkeaa milloin mihinkin, kuten Marionin työtoverin Albertin illalliseen vaimonsa kanssa ja ennen kaikkea Marionin lapsuuteen liittyviin takaumiin tai salaperäisiin puheluihin. Marionin elämään ja persoonaan on suuresti vaikuttanut hänen lapsena sairastamansa tuberkuloosi, jota hoidettiin muun muassa Tanskassa. Ikävä kyllä parantolaosuudet olivat tylsimmät koko kirjassa. Hassua kyllä myös Arnaldurin tapa viedä tarinaa eteenpäin yllättävillä puhelinsoitoilla tuntuu nyt pelkästään kömpelöltä, vaikka aiemmissa kirjoissa se, miten Erlendur heräsi äkilliseen puhelinsoittoon ja langan toisessa päässä olevan henkilöllisyys paljastui vasta vaivihkaa, oli minusta tavattoman viehättävää.

Ehkä Mestaruusottelun perimmäinen ongelma on juuri siinä, että se ei kerro Erlendurista, jonka elämä ja persoona jaksoivat kiinnostaa kirja toisensa jälkeen. Muuten kyllä pidän näiden "etko-osien" ideasta, joissa päästään myöhemmin tutustumaan nuoreen Erlenduriin tai katsotaan asioita aiemmin sivuroolissa olleen henkilön (Marionin) näkökulmasta. Kylmän sodan tematiikka ja viittaukset Kleifarvatn-järveen vievät ajatukset erityisesti Mies järvessä -dekkarin tapahtumiin. Jäin tällä kertaa myös miettimään, esiintyykö tässä kirjassa taustahenkilönä eräs Varjojen kujien päähenkilö.

Olen muuten lukenut Erlendur-dekkarit järjestyksessä, mutta kolmesta viimeksi julkaistusta mutta kymmentä muuta osaa varhaisempaan aikaan sijoittuvista luin ensimmäiseksi viimeisimmän, Muistin piinaamat – itse asiassa se oli ensimmäinen Arnaldurin dekkari, jonka luin. Nyt näitä "1970-luku-Erlendureja" lukiessa hienoisesti häiritsee, kun muistan hämärästi, miten esimerkiksi Marionin menneisyyteen liittyviä tapahtumia valotetaan jatkossa enemmän.

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia.
Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa.
SKS 2017, 323 sivua.

Simon ja Wilhelmina Jansson kuuluivat sukupolveen, jonka nuoruudessa suurin osa suomalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Muun muassa kirjeenvaihdon edellytyksenä oleva lukutaito oli pitkään papiston ja aateliston etuoikeus, mutta kansan kirjallistuminen – lukemisen ja kirjoittamisen taito ja kulttuuri – alkoi pikkuhiljaa 1800-luvun Suomessa. Janssonien perhekirjeenvaihto on harvinainen siinäkin mielessä, että sitä on säilynyt runsaasti. Kirjeenvaihto kytkeytyy kiehtovalla tavalla koulutuksen arvostamiseen ja naisen asemaan perheyhteisössä. Siinä missä Simon Janssonin toiminta talonpoikaislaivurina mahdollisti taloudellisesti kaikkien kolmen nuoruusikään ehtineen lapsen lähettämisen opintielle, oli säätyläisyyden tuntumassa kasvaneen Wilhelmina-rouvan ruotsin kielen taito ja kulttuurinen tausta kenties ratkaiseva sysäys siihen, että kolme poikaa saivat korkeimman mahdollisen koulutuksen yliopistossa. Maantieteellinen etäisyys poikien opiskellessa Turussa ja myöhemmin Helsingissä puolestaan loi edellytykset kustavilaisperheen kirjeenvaihdolle.


Saaristolaisia perustuu Keravuoren parin vuoden takaiseen väitöskirjaan ja on nyt julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioidussa Historiallisia Tutkimuksia -sarjassa, joten kirjassa tehdään selkoa myös tutkimuksen teoreettisista perusteista. Keravuori kytkee tutkimuksensa eurooppalaiseen egodokumenttien – eli sellaisten tekstien, joissa henkilö kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään, on kokevana minänä läsnä tekstissään – tutkimukseen. Suomessa puolestaan on parin viime vuosikymmenen aikana tutkittu paljon juuri kansankirjoittajien tekstejä muun muassa monitieteisissä tutkimusprojekteissa.

Kirjeiden tutkimusta luonnehtivat vielä genren omat erityispiirteet: kirje on siinä määrin dialoginen teksti, että joidenkin mielestä sillä on jopa kaksi tekijää, kirjoittaja ja vastaanottaja. Lähetetyt ja vastaanotetut kirjeet muodostavat kokonaisuuden, joka vuosikymmeniä myöhemmin tutkijan luettavaksi päätyessään on valitettavasti usein pirstaloitunut; näin on myös Janssonien kirjeenvaihdon laita, vaikka se onkin poikkeuksellisen hyvin säilynyt jälkipolvien ansiosta.

Kirjeellä voi olla useita erilaisia funktioita, myös yhdellä kirjeellä samanaikaisesti. Kirje voi välittää informaatiota, ja Janssonien kirjeissäkin kerrotaan ennen kaikkea arkisista asioista ja tunteista. Ennen puhelimia ja nopeita kulkuyhteyksiä kirjeen tehtävä oli myös yksinkertaisesti kertoa, että lähettäjä on hengissä ja hyvissä voimissa. Vaikka kirjeillä oli paljon yhteisöllisyyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta vahvistavia tehtäviä, niitä kirjoittamalla yksilö saattoi rakentaa myös omaa identiteettiään.

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet 
Furudstrandir, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2012, 283 sivua.

–Kiitos tästä, Erlendur sanoi ja vaikutti olevan jollain tavoin poissa tolaltaan. Hän käveli autolle kuin hypnotisoituna, istuutui ja ajoi pois. Peruutuspeilistä hän erotti Ezran, joka seisoi pihalla ja seurasi hänen lähtöään, ja hänen mieleensä juolahtivat Bóasin sanat ketunpesistä: niistä koloista saattaa löytää mitä kummallisimpia esineitä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen en ole montaa kertaa kokenut sellaista tunnetta, että haluaa lukea tietyltä kirjailijalta teoksen toisensa perään. Usein haluan tutustua uusiin kirjailijoihin, ja toisaalta moni kirjailija tietysti kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. No, Alice Munro on yksi sellainen kirjailija, jolta luin suhteellisen lyhyessä ajassa paljon ja jonka uusiin suomennoksiin tartun aina innolla. Alice Munro ei petä, mutta ei petä myöskään islantilaisdekkaristi Arnaldurkaan. Siinä missä monen dekkaristin tuotantoon minulta menee nopeasti maku, niin Erlendur-sarjaa lukiessa ruokahalu vain kasvaa syödessä. Nämä kirjat ovatkin paljon enemmän kuin dekkareita, ne ovat vähäeleisen koskettavia kuvauksia inhimillisistä ihmistä sattumien, kohtalon ja islantilaisten säiden armoilla.

Sameiden vesien ja Jyrkänteen reunalla ajan taustalla ollut Erlendur palaa näyttämölle. Hyytävässä kylmyydessä kuvattu hankala rikostapaus on käynyt rikoskomisarion voimille, ja hän palaa kotiseudulleen Itävuonoille – jälleen kerran etsimään lapsena lumimyrskyyn kadonnutta pikkuveljeään, mutta myös kyselemään vuonna 1942 samalle nummelle kadonnutta naista. En tiedä, johtuiko se jälleennäkemisen ilosta vai karun islantilaisen luonnon kuvauksesta tai jopa Arnaldur-mittapuulla erityisen haikeasta tunnelmasta, mutta Menneet ja kadonneet nousi suosikikseni sarjasta. Samalla se on yksi sarjan vähiten perinteisen dekkarin kaltaisista kirjoista vähän Haudanhiljaista-romaanin tapaan.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikkoon; aiemmat bloggaukseni löytyvät täältä.

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Kuva: Yöpöydän kirjat

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla
Svörtuloft, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2011, 300 sivua.

Jyrkänteen reunalla linkittyy vahvasti Erlendur-sarjan aiempiin kirjoihin, vaikka itsenäinen teos onkin. Eräs tarinalinjoista kurkistaa aina Talvikaupunkiin asti. Kirjan tapahtuma-aika on sama kuin Sameissa vesissä, joka kerrottiin Elínborgin näkökulmasta. Tällä kertaa pääosassa on Sigurður Óli; Erlendur on edelleen lomailemassa Itävuonoilla ja hänestä aletaan olla huolissaan. Murha, jota Elínborg tutkii Sameissa vesissä, on sivujuonne Jyrkänteen reunalla, sillä Sigurður Ólin pitää kiireisenä sekaantuminen – hieman epähuomiossa – kiristysjupakkaan ja siihen liittyvään henkirikokseen.

Kirja alkaa varsin ahdistavalla kuvauksella rikollisen toiminnasta ja aikeista, mutta pian lukija saa kellua Arnaldurin suhteellisen leppoisassa ja kiireettömässä kerronnassa. Tykästyin kovasti Elínborgiin edellisessä kirjassa ja Erlenduria on ikävä, mutta oli kiinnostavaa kurkata myös varsin etäiseksi jääneen Sigurður Ólin kuoren alle.

Tämä on neljäs postaukseni Dekkariviikkoon; aiemmin olen kirjoittanut paitsi Arnaldurin dekkarisarjan aiemmista osista, myös Englannin marskimaalle sijoittuvasta Elly Griffithsin romaanista Risteyskohdat.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Kuva: Yöpöydän kirjat

Elly Griffiths: Risteyskohdat
The Crossing Places, suom. Anna Lönnroth.
Tammi 2017, 305 sivua.

Arkeologia, suolamarski ja rikostarina on punottu hyvin yhteen englantilaisen Elly Griffthsin Risteyskohdat-dekkarissa, joka on ensimmäinen suomennettu osa luihin erikoistuneen arkelogin, sympaattisen Ruth Gallowayn tähdittämässä sarjassa. Luin kirjan samoihin aikoihin kuin islantilaisen Arnaldurin dekkarin Haudanhiljaista, vaikka ehdinkin vasta nyt bloggaamaan, ja paitsi että Arnaldurin kirja toimii vähän epäreiluna vertailukohtana paljon kepoisammalle ja pinnallisemmalle Risteyskohdille, niin tuntui hassulta lukea perä jälkeen siitä, kuinka arkeologit ja poliisit kaivavat yhteistuumin vanhoja luita.

Niin Ruth kuin häntä konsultoiva juro komisario Harry Nelson ovat herkullisia hahmoja, tarina etenee koukuttavasti ja kirjassa on toimivaa huumoria. Minua kuitenkin häiritsi naiivius niin juonen kuin henkilökuvauksen tasolla. Asioita selitetään puhki ja lukijalle tarjoillaan epäillyksi henkilöhahmoa toisensa jälkeen varsin epäuskottavien paljastusten kautta. Suurin osa tapahtumista kuvataan Ruthin näkökulmasta, mutta välillä kerronnalla on uhrin näkökulma, mikä on aina aika hyytävää, mutta tässä tapauksessa muun muassa uhrin iän vuoksi erityisen ahdistavaa.

Raa'at tapahtumat ja kepeä kerronta ovat vaivaannuttavasti ristiriidassa. Vähän bridgetjonesmainen päähenkilö flirttailemassa miehen jos toisenkin kanssa samaan aikaan, kun pieniä lapsia katoaa ja heille tapahtuu ties mitä ei vaan jotenkin kolahda lukuhermooni. Lopulta Ruth valitsee "prinssinsä" varsin ennalta-arvattavasti, ja pariskunta siirtyy suoraan asiaan seurauksista välittämättä. Koska kyseessä on sarja, olisi jännitettä voinut rakentaa hitaamminkin – tällaisessa viihteellisessä dekkarissa  ei ehkä kuitenkaan ihan niin hitaasti kuin Erlendurin ja Valgerðurin suhde Arnaldurin kirjoissa, mutta kuitenkin.

Romaanin tapahtumista kerrotaan pääosin preesensissä, varmaankin jännityksen kohottamiseksi, sillä lukija pääsee seuraamaan käänteitä ikään kuin hetki hetkeltä. En oikein tiedä, pidänkö tästä ratkaisuta sinänsä, mutta kieltämättä kaltaiselleni herkkikselle tämäkin dekkari oli riittävän jännittävä.

Tämä on kolmas osallistumiseni Dekkariviikkoon, aiemmin olen postannut Arnaldurin Hyytävästä kylmyydestä ja Sameissa vesissä. 

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Kuva: Yöpöydän kirjat

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä
Myrká, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2010, 265 sivua.

Sameissa vesissä Erlendurin työtoveri Elínborg on pääosassa, sillä Erlendur itse on harhailemassa Itävuonoilla, kuten Hyytävän kylmyyden lopussa vihjattiin. Elínborgin perhekin esitellään ensimmäistä kertaa kunnolla. Muistojen kautta valotetaan elävästi myös Elínborgin aiempaa elämää, ja antaumukselliselle ruuanlaittoharrastukselle löytyy selitys lapsuuden sokerissa ruskistetuista perunapalleroista ja jalkakylpyvadissa liotetusta suolakalasta.

Itse asiassa Elínborgin yksityiselämää kuvataan niin paljon, että melkein unohtuu, että tutkinnan alla on jälleen kerran raaka murha. Nuorehko mies löytyy surmattuna asunnostaan. Uhri on elänyt päällisin puolin nuhteetonta elämää: hoitanut työnsä, maksanut vuokransa ja treenannut kuntosalilla, mutta asunnosta löytyy myös viitteitä siitä, että mies olisi hankkinut itselleen seuraa tyrmäystippojen avulla. Onko murhaaja kenties ollut ensin uhri ja liittyykö tandoori-mausteella tuoksuva huovi tapaukseen?

Tämä on toinen postaukseni Dekkariviikkoon kirjablogeissa, eilen julkaisin tekstin Hyytävästä kylmyydestä. 

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Kirjablogien dekkariviikon logo: Yöpöydän kirjat -blogi.

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Harðskafi, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2008, 279 sivua.

Erlendur tiesi että elämään kuului sattumia jotka tuottivat ihmisille joskus ikäviä yllätyksiä, joskus iloa. Sattumat olivat kuin sade, joka valui taivaalta yhtä lailla epäoikeudenmukaisten kuin oikeudenmukaistenkin ihmisten päälle. Joskus ne olivat hyväksi, toisinaan taas pahaksi. Ne muokkasivat enemmän tai vähemmän ihmisten niin kutsuttua kohtaloa. Niitä tuli tyhjästä: odottamattomia, kummallisia ja selittämättömiä sattumia.

Erlendur oli tarkka, ettei sekoittanut niitä johonkin muuhun. Hän jos kuka tiesi, että sattumia saattoi ohjaillakin. Niitä saatettiin sopivasti järjestää pahaa aavistamattomalle ihmiselle. Silloin niistä ei enää käytetty sanaa sattuma. Nimityksiä oli monia, mutta Erlendurin työssä niille oli vain yksi sana: rikos.

Islantilaisen Arnaldurin Erlendur-dekkareissa tutkinnan alla oleva henkirikos paljastuu usein pikaistuksissa tehdyksi tapoksi, hätävarjelun liioitteluksi tai tavalla tai toisella alentuneesti syyntakeisen henkilön ajattelemattomaksi teoksi. Hyytävässä kylmyydessä sen sijaan tutkitaan nelikymppisen naisen itsemurhaa, jonka taustalta paljastuu hyvin julmia ja harkittuja tekoja. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Arnaldurin dekkarin lukeminen keskellä yötä sai minut vähän säikyksi – eikä ihme, sillä tapahtumia kuvataan ajoittain juonittelujen uhriksi joutuneen hauraan ja jo lapsuudessaan traumatisoituneen ihmisen näkökulmasta.

Vaikka Arnaldurin dekkarit ovat pääosin hyvinkin realistisia, niin kieltämättä välillä sattumat – jotka ovat komisario Erlendurin tutkimuksista ja elämästä kertovan sarjan teema yleisemminkin – ovat välillä aika uskomattomia. Tällä kertaa Erlendur saa ratkaisevan vihjeen vuosikymmeniä vanhaan katoamistapaukseen tutkiessaan vastikään sattunutta itsemurhaa. Lopulta kaikki liittyy järviveden hyytävään kylmyyteen.

Osa Erlendur-tarinoiden realistisuutta on se, että kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta, kaikkia kadonneita ei koskaan löydetä, pahoille teoille ei aina löydy selitystä ja paikalle ei välttämättä ehditä elokuvatyyliin  juuri viime hetkellä. Hyytävän kylmyyden loppu on kyllä harvinaisen lohduton monella tapaa. Seuraavaksi luen Sameissa vesissä ja toivon välillä vähän vähemmän raadollista tarinaa.

Osallistun tällä postauksella Kirjablogien dekkariviikkoon, jota emännöi Yöpöydän kirjat.

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki 
Vetrarborgin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2008, 302 sivua.

Erlendur seisoi haudan ääressä ulkona kylmässä ja mietti kaiken tarkoitusta, elämän ja kuoleman. Hän ei keksinyt mitään vastausta, sen enempää kuin aikaisemminkaan. Mitään lopullista vastausta uurnassa tuhkautettuna olevan elinikäiseen yksinäisyyteen ei ollut. Tai Erlendurin veljen kuolemaan monen monta vuotta sitten. Tai sille miksi Erlendur oli sellainen kuin oli tai miksi Elías puukotettiin kuoliaaksi. Elämä oli pelkkää sattumaa, jonka oikut säätelivät ihmisen kohtaloa niin kuin myrsky, joka iskee varoittamatta ja päättää kuka loukkaantuu ja kuka kuolee.

Ihailen Arnaldurin kykyä temmata lukija mukaansa heti ensi riveiltä alkaen. Talvikaupungin aloitus on erityisen intensiivinen: on tapahtunut järkyttävä rikos, ja Erlendur, Elínborg sekä Ssigurður Óli lähtevät lähes juoksujalkaa puhuttamaan ihmisiä, jotka saattaisivat tietää asiasta jotain.

Huomaan pitäväni enemmän selkeästi menneisyyteen sijoittuvia rikoksia kuvaavista Erlendur-dekkareista, sillä suosikkini ovat olleet tähän mennessä luurankolöytöjen ympärille kiertyvät Haudanhiljaista ja Mies järvessä. Yleensä Arnaldurin kirjoissa varsinaisen henkirikoksen uhri on enemmän tai vähemmän epämiellyttävä tyyppi, mutta Talvikaupungissa raa'an puunkotunsen uhriksi joutuu sympaattinen koulupoika. Pojan äiti on thaimaalainen, joten murhalla epäillään olevan rasistinen motiivi. Tämä kirja oli vähän erilainen lukukokemus siinäkin mielessä, että tällä kertaa en yhtään arvannut murhaajaa, vaikka yleensä Arnaldurin dekkareissa se on melko hyvin pääteltävissä.

Erlendur itse tekee tässä tarinassa vähän samantapaisen pienempään tutkinnan alla olevaan tapaukseen liittyvän arviointivirheen kuin Elínborg tekee kirjassa Ääni kuin enkelin. Tapahtumat ehtivät saada dramaattisia käänteitä, ennen kuin syyllinen selviää. Rikostutkijoiden yksityiselämää valotetaan ehkä vähän aiempaa enemmän; Erlendurin lapsuudesta kerrotaan enemmän    ja Eva-tyttärellä menee pitkästä aikaa vähän paremmin, Elínborg kaipaa jatkuvasti kotiin perheensä luokse ja jopa pitkään etäisenä näyttäytyneen Ssigurður Ólin persoonaan ja taustaan saadaan lisävalaistusta.

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä
SKS 2017, 322 sivua.

"Valkeaa laivaa ei ole", kuului "Lasnamäen valkean laivan" alistunut loppurepliikki. Aino käytti tätä lausetta sittemmin sekä päiväkirjassaan että kirjeissään kielikuvana, jolla kuvasi omaa kokemustaan taiteellisen luomiskyvyn tai yleisemmin elämänhalun laantumisesta. Hänen valkea laivansa purjehti inspiraation ja mielikuvituksen aalloilla.

Kirjailija Aino Kallas on tutkijoille ja elämänkertureille kiitollinen kohdehenkilö: Kallas eli pitkän, vaiheikkaan ja kansainvälisen elämän ja julkaisi laajan tuotannon, johon kuului sekä kaunokirjallisuutta että toimitettuja päiväkirjoja. Myös runsasta kirjeenvaihtoa on julkaistu, muun musssa tuoreen Kallas-elämäkerran kirjoittajan Silja Vuorikuru toimittamassa Elämisen taiteesta -kokoelmassa, joka on koottu Aino Kallaksen ja Aino-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdosta.

Kallaksesta on julkaistu myös useampia väitöstutkimuksia, tuoreimpina Vuorikurun Kallaksen tuotannon intertekstuaalisuutta tutkiva Kauneudentemppelin ovella, Kukku Melkkaan Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen kirjoissa sekä Maarit Leskelä-Kärjen kulttuurihistoriaan tekemä väitöskirja. Maarit Leskelä-Kärjen Kirjoittaen maailmassa – Krohnin sisarten kirjallinen elämä on minulle monin tavoin tärkeä kirja. Leskelä-Kärki tarkastelee Aino Kallasta suhteessa sisariinsa Helmi Krohniin ja Aune Krohniin: miten siskokset jäsensivät maailmaa ja identiteettiään kirjoittamisen ja keskinäisen suhteensa kautta.

Hieman yllättäen Kallaksesta ei ole kuitenkaan aiemmin julkaistu elämäkertaa. Kirjallisuudentutkija Silja Vuorikurun Aino Kallas – Maailman sydämessä on yleistajuinen, mutta vankasti tutkimustietoon nojaava elämäkerta. Teoksen nimi viittaa muun muassa Aino Kallaksen Lontoon-vuosiin diplomaattipuoliso Oskar Kallaksen rinnalla sekä jo kirjailijan elinaikana virinneeseen kansainväliseen mielenkiintoon tämän omintakeista tuotantoa ja persoonaakin kohtaan. Maailman sydämessä ja lukijoiden sydämissä Aino Kallas on edelleen.

Vuorikuru aloittaa elämäkerran yhdestä varhaisesta käännekohdasta Kallaksen elämässä: isä Julius Krohn kuoli purjehdusonnettomuudessa Viipurinlahdella elokuussa 1888 Ainon ollessa vasta kymmenvuotias. Muutenkin monet Kallaksen elämän suuret käänteet tapahtuivat elokuussa: oma syntymä, tulevan aviomiehen tapaaminen ja häät, tyttären syntymä ja saman tyttären hautaaminen nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vaikka olin Kallaksesta jo paljon lukenut, opin paljon uutta ja myös kuvaliitteiden kuvat olivat pääosin sellaisia, joihin en ollut aiemmin törmännyt. Päästäpä lukemaan Aino Kallaksen Titanic-novelleja, päästäpä matkalle Viroon Kallaksen kotimuseoon tai Tarton lähellä sijaitsevaan Elvan hotelliin, jossa vironsuomalainen kirjailija usein kirjoitti! Kaiken kaikkiaan elämäkerta on raikas ja kaunis kerronnallista otetta ja ulkoasua myöten.

Riitta Konttinen: Täältä tullaan!

Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa.
Siltala 2017, 310 sivua.

Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Täältä tullaan! on monipuolinen ja visuaalisesti upea tietoteos Suomen taiteen naismodernisteista. Kirja liittyy professori Konttisen kuratoimaan samannimiseen näyttelyyn, joka oli avoinna Tampereen taidemuseossa 28.5. asti. Tunnetut taiteilijat Ellen Thesleffistä Tove Janssoniin ja Tuulikki Pietilään ja Ina Collianderista Ester Heleniukseen ja Greta Hällfors-Sipilään ovat itseoikeutetusti mukana. Ilokseni kirjassa kerrotaan paljon myös Ville Lukkarisen Piirtäjän maisema -kirjasta tutun Helmi Kuusen elämästä ja urasta.

Helmi Kuusen tarina on hyvä esimerkki naisten sisukkuudesta ja päämäärätietoisuudesta vastoinkäymisten ja vähättelyn edessä. Kuusi reputti pariin kertaan Taideyhdistyksen Piirustuskoulun oppilaana, mutta sai Lontoon museoista ja taidekoulusta uusia virikkeitä ja kauan haaveilemaansa grafiikanopetusta. Monelle muullekin oleskelu ulkomailla, esimerkiksi Pariisissa, oli tärkeää taiteellisen kehityksen kannalta, vaikka naiset kohtasivat torjuvaa asennetta myös ulkomaisissa ateljeissa ja salongissa.

Pidän kirjan temaattisesta rakenteesta, jossa jokaisessa luvussa on oma näkökulmansa aiheeseen. Teos piirtää monista naistaiteilijoista myös jonkinnäköisen pienoiselämäkerran, mutta usein modernisteja tarkastellaan suhteessa toisiinsa, taiteilijasisarina, kuten Konttinen tekee myös aiemmassa, Suomen kultakauden naistaiteilijoita käsittelevässä kirjassaan Taiteilijatoveruutta.

Sukupuoli vaikutti moneen asiaan naistaiteilijoiden elämässä: siihen, miten he pääsivät taidepiireihin,  millaisen vastaanoton heidän teoksensa saivat, millaisia ihmissuhteita he solmivat ja millaisen vastuun he kantoivat perheestä ja arjen askareista. Joitakin Greta Hällfors-Sipilän maalauksia luultiin 2000-luvulle asti hänen miehensä Sulho Sipilän töiksi, lahjakas Ragni Cawén hylkäsi uransa mentyään naimisiin ja vaali Alvar-miehensä taiteen merkitystä vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Sigrid Schauman muistetaan kenraalikuvernöörin ampujan sisarena ja Hilda Flodin kuvanveistäjä August Rodinin oppilaana, mallina ja mahdollisena rakastajattarena, vaikka molempien elämässä ja taiteessa on kiehtovia piirteitä myös ilman kuuluisien miesten varjoa. Konttisen kirja nostaakin myös vähemmän tunnetut naismodernistit omalle paikalleen, tyylikkääseen ja valaisevaan ryhmäkuvaan.

Muissa blogeissa sanottua: Kirja vieköön, Leena Lumi.

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä
Kleifarvatn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2007, 315 sivua.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja kukin mietti tykönään, että asia oli paisunut yli heidän ymmärryksensä. He olivat tottuneet käsittelemään yksinkertaisia islantilaisia rikoksia, joihin ei liittynyt mitään outoja laitteita tai kaupallisia sihteereitä, jotka eivät oikeastaan olleetkaan mitään kaupallisia sihteereitä. Niihin ei liittynyt suurlähetystöjä eikä kylmää sotaa, vaan ihan tavallista islantilaista arkipäivää, jossa rikokset olivat pieniä ja selkeitä eivätkä mitenkään liittyneet suuren maailman taistelukenttiin.

Kleifarvatn-järven pinta on laskenut vuosien ajan maanalaisten halkeamien vuoksi, ja eräänä päivänä rannalla vaelteleva hydrologi löytää hiekasta luurangon. Kallossa on reikä ja selkään on sidottu rikkinäinen neuvostoliittolainen radiolähetin. Kuten Haudanhiljaista-romaanissa, myös tässä dekkarissa yllättävä löytö johdattaa vuosikymmenten takaisten tapahtumien jäljille. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole kyse yksityisestä perhetragediasta, vaan sosialismista, vakoilusta ja vastavakoilusta.

Erlendur, Elínborg ja Sigurður Óli alkavat järjestelmällisesti tutustua ennen 1960-luvun loppua kadonneiden miesten tapauksiin. Samanaikaisesti lukija pääsee kurkistamaan Leipzigissa toisen maailmansodan jälkeen opiskelleen islantilaismiehen muistoihin ja ajatuksiin. Poliittisten myllerrysten keskelläkin rakkaus on suurin voima ja petollinen ystävä vihamiestäkin vaarallisempi.

Jälleen kerran Erlendurin vaisto johdattaa pian oikeille jäljille, vaikka tutkimuksen etenevätkin hitaasti: moni asioista jotakin tietävä on kuollut, ja henkirikokseen syyttömilläkin on omat syynsä olla kertomatta kaikkea mitä tietävät. Erlendurin entisestä pomosta Marion Briemistä on jälleen kerran apua. Voi, Arnaldurin dekkareille tyypillisesti tämäkin on niin sydäntä särkevän surullinen tarina!

Kaikkien kolmen poliisin yksityiselämää valotetaan ehkä hieman aiempaa enemmän: Elínborg julkaisee keittokirjan, Sigurður Óli ja vaimonsa kipuilevat lapsettomuuden kanssa. Erlendur on menettänyt kontaktin tyttäreensä Eva Lindiin, mutta saa yllättäen vieraakseen poikansa Sindri Snærin, ja suhde Valgerðuriin syvenee. Arnaldur ei harrasta ärsyttävän dramaattisia cliffhangereita vaan koukuttaa seuraamaan sarjan keskushenkilöiden elämää eleettömästi mutta varmasti. Talvikaupunki on jo luvussa.

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin
Röddin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2006, 303 sivua.

Ääni kuin enkelin mukailee aiemmin lukemistani Erlendur-dekkareista (Muistin piinaamat, Räme, Haudanhiljaista) poiketen perinteistä suljetun huoneen dekkaria: hotellin ovimikon murhassa epäiltyjen piiri rajautuu pitkälti hotellin henkilökuntaa ja vieraisiin, vaikka myös miehen menneisyydestä löytyy varteenotettavia epäilyä. Rajatun miljöön ratkaisun viimeistelee se, että rikostutkija Erlendur asettuu itsekin hotelliin asumaan joulunaluspäiviksi.

Uhrin tausta on varsin poikkeuksellinen: hän on ollut eräänlainen lapsitähti, jonka lupaava kiertue katkesi alkuunsa kesken konsertin alkaneeseen äänenmurrokseen. Liittyykö murha jollakin tapaa siihen, että hotellin ahtaassa kellariasunnossa vuosia asuneella miehellä on takanaan loistava tulevaisuus?

Arnaldur käyttää taitavasti näkökulmanvaihtelua ja onnistuu osin sen avulla hämäämään ainakin minua. Miten helposti myös ennakkoasenteet muovaavat päätelmiämme! Erlendur-dekkareissa on aina päätarinan lisäksi vähintään yksi arvoituksellinen sivujuonne, joka tällä kertaa nostaa Erlendurin työtoveria Elínborgia enemmän esille.

Jostain syystä Ääni kuin enkelin jäi lukukokemuksena vähän etäisemmäksi kuin aiemmat Erlendur-dekkarit, mutta oli siinäkin hetkensä. Arlandur osaa rakentaa haikeansuloista tunnelmaa ja suvantokohtia. Erlendur istuu rikkinäisen patterin kylmäksi jättämässä hotellihuoneessaan ja tuijottaa lumisateeseen, soittaa Ave Mariaa ja muistaa myrskyiselle nummelle kadonnutta pikkuveljeään – ja menee ensimmäistä kertaa vuosiin jonkinlaisille treffeille! Minua hymyilytti myös kohtaus, jossa Erlendur hermostuu huonosti äidinkieltään puhuvaan nuoreen naiseen ja kuvittelee mielessään jonkilaisen parantolan, jossa ihmiset voisivat eheytyä kielivirheistään.

Tuuli Salminen: Surulintu

Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017, 263 sivua.

On loukkaavaa, että aurinko nousee niin kuin ennenkin ja raitiovaunut pysyvät kiskoillaan. Ja taivaalta ruikkivat likaisenharmaat lokit, nekin lentävät niin kuin maailma olisi ennallaan.

Romaanin alusta poimimassani sitaatissa on kaikuja W. H. Audenin runosta Pysäyttäkää kaikki kellot – miten maailma voi jatkua, jos menettää rakkaansa? Kirjailija Jakob Kara on kuolemassa syöpään, ja vaimo Ellen on hajoamassa palasiksi. Aviomiehestä luopuminen vähä vähältä on jo raskas taakka, mutta Elleniä painavat myös vuosia vaietut salaisuudet sekä Jakobin toive siitä, että vaimo ja Rhea-sisko hautaisivat vanhat kaunansa.

Tuuli Salmisen esikoisromaanin Surulintu kerronta on kaunista ja koskettavaa, mutta ei suinkaan eteeristä tai hempeää – hahmoissa on mukana tuntuva ripaus suolaa ja pippuria. Suru ei jalosta ainakaan heti Elleniä tai muitakaan katkerien ja vähän pikkumaistenkin ajatusten yläpuolelle. Oma viehätyksensä syntyy helsinkiläismiljööstä ja boheemin ja porvarillisen välimaastossa tasapainoilevista taiteilijapersoonista. Kertoja ja näkökulmat vaihtuvat valottaen vaikeaa vyyhtiä eri kulmista.

Romaanin nimi viittaa paitsi Jakobin samannimiseen romaaniin tarinan sisällä, myös miehen toistuvaan uneen: yö toisensa jälkeen tyynen veden pinnalla on yksi lintu vähemmän. Ellen ei halua tietää, montako niitä on jäljellä.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista
Grafarþögn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 269 sivua.

– Kerron myöhemmin, Erlendur sanoi lähtiessään kävelemään kohti pensaita. Ne alkoivat vähitellen erottua selvemmin ja lähestyessään hän pystyi paremmin hahmottamaan pensaiden vierellä olevan vihreän hahmon. Hän kiirehti askeliaan kuin peläten, että nainen yhtäkkiä katoaisi. Nainen seisoi lehdettömien pensaiden vieressä ja katseli pohjoiseen kohti Esja-vuorta. Hän vaikutti ajatuksiinsa vaipuneelta.

Haudanhiljaista-romaani nousi suosikikseni tähän mennessä lukemistani Erlendur-dekkareista (olen lukenut Muistin piinaamat, Rämeen ja Ääni kuin enkelin). Tämä on sikäli ristiriitaista, että lukukokemus oli myös paikoin aika rankka, sillä kirjassa kuvataan hyvinkin elävästi raakaa perheväkivaltaa. Paikoin jouduin lukemaan silmäillen ja hyppimään sivuja yli, kunnes kerronta palasi taas turvallisemmille vesille. Kaikista kauheuksista huolimatta tarinassa on lohtua ja lämpöä.

Arnaldur on mielestäni ratkaissut varsin tyylikkäästi sen, miten kirjoittaa väkiluvultaan pienestä saarivaltiosta moniosainen dekkarisarja. Teossarjat, joissa jahdataan sarjamurhaajaa toisensa perään vaikkapa Gotlannissa, tekevät olon pian vaivaantuneeksi. Erlendur-dekkareissa sen sijaan rikokset ovat suhteellisen uskottavia, ja monen mysteerin juuret ovat vuosikymmenten takana. Haudanhiljaista käynnistyy, kun Reykjavikin esikaupungin nielaisemalta entiseltä syrjäseudulta löytyy sattumalta luuranko.

Hyvin pian – eksentrisen arkeologin avustuksella! – selviää, että luuranko on vuosikymmenten takaa. Niinpä tutkimuksetkin etenevät verkkaisesti. Nykyaikaan sijoittuvan murhatutkinnan rinnalla kulkee tarina perheestä, joka menee monella tapaa rikki. Luin kirja sydän pamppaillen ja mietin, miten viattomille perheenjäsenille ja toisaalta Erlendurin vaikeaan paikkaan joutuneelle tyttärelle käy.

Arnaldurin erottaa tusinadekkaristeista muun muassa se, että hän ei kieputtele juonta epäuskottavasti eri kulmiin vaan onnistuu hämäämään lukijaa uskottavasti. Traaginen tapahtumasarja luurangon taustalla on jossain määrin sattumanvarainen kuin elämä itse, ja jotkut arvoitukset jäävät vaille selitystä.

Rajamäen tehdasmuseo avataan yleisölle!

Muun muassa YLE uutisoi tänään, että vuosikausiksi suljettu viinamuseo avataan uudestaan – aiemmin museoon on ollut pääsy vain eräillä erityisryhmillä, kuten Altian työntekijöillä ja kunnan palkkalistoilla olevilla ryhmillä. Rajamäen Tehdasmuseo määrättiin yleisökieltoon heti avajaispäivänä vuonna 1963, sillä näytteillä olevat esineet ja elintarvikkeet sekä niitä esittävä taide saattaisivat saada ihmiset himoitsemaan kyseisiä tuotteita ja käyttämään niitä holtittomasti. Itse katselin museoesineitä turvallisin mielin, sillä osaan kyllä käyttää esimerkiksi hiivaa, etikkaa ja hajuvesiä kohtuudella. Olen jo kauan sitten huomannut, että vaikkapa pullat ja pizza kohoavat parhaiten jopa vähän suosituksia pienemmällä hiivamäärällä.

Saisiko tällä hiivalla vielä korvapuustit kohotettua?

Pääsin kurkistamaan Rajamäen alkoholimuseon kulisseihin jo vuosi sitten. Silloisen työpaikkani tyhy-iltapäivä vietettiin Altian tehtaisiin ja Tehdasmuseoon tutustuen ja Pikku Paroni -ravintolassa herkutellen. Iltapäivä oli kokonaisuudessaan oikein antoisa, mutta paras osuus oli mielestäni juuri kierros Tehdasmuseossa.

Pullot puhtaiksi!

Rajamäen tehtailla on tosiaan valmistettu yhtä sun toista tehdasalueen yli satavuotisen historian aikana. Tarina sai alkunsa 1880-luvulla, jolloin kemisti Wilhelm Juslin perusti hiivatehtaan Rajamäen raikkaille pohjavesialueille, Hanko-Hyvinkää -radan hyvien liikenneyhteyksien varrelle.    Pian hiivan vanavedessä käynnistyi etikan, alkoholin ja eetterin tuotanto. Alkoholia syntyi hiivatuotannon sivutuotteena, ja sitä tislattiin edelleen spriiksi. Kieltolain aikana alkoholia hyödynnetiin muun muassa hajuvesien valmistuksessa.

Tehdasmuseossa on täydellinen kokoelma tehtaassa valmistettuja hajuvesipulloja. Pullot lahjoitti entinen työntekijä, joka  tuli vanhoilla päivillään tunnontuskiin ja tunnusti kähveltäneensä pullon joka erästä!

Tehdas rakennutti työväelleen myös asuntoja 1890-luvulta alkaen. Suurin osa näistä eri vuosikymmenillä rakennetuista työläisten, toimihenkilöiden ja johtajien asunnoista on säilynyt ja on edelleen asuinkäytössä tai esimerkiksi kunnan varhaiskasvatuksen tai esiopetuksen tiloina. On niin ikään tehtaan ansiota, että Rajamäelle rakennettiin kaunis kirkko ja kylässä on toiminut myös kunnan ainoa uimahalli jo yli neljäkymmentä vuotta. Koko tehdasyhdyskunnan asuinalue on museoviraston suojelemaa valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä.

Sodan aikana Rajamäen tehtailla valmistettiin polttopulloja eli niin sanottuja Molotovin cocktaileja. Pahaksi onneksi korkkeihin unohtui teksti, joka paljasti vastapuolelle, mistä pullot olivat lähtöisin. Kun vihollisen pommitukset alkoivat, rakennettiin Rajamäen turvaksi kaksi tykkitornia, jotka seivovat paikallaan Tykkitornilla vielä tänäkin päivänä. Tykkitornienkin avaamista yleisölle on haaveiltu, mutta ainakin toistaiseksi tornit ovat sisältä sen verran huonossa kunnossa, ettei niihin voi turvallisesti päästää ihmisiä. Rajamäen tehdasmuseossa voi kuitenkin nähdä tykin, jolla aluetta on puolustettu.

Suosittelen lämpimästi vierailua Rajamäen Tehdasmuseossa. Kaikki viittaukset nykyisin myynnissä oleviin alkoholituotteisiin on poistettu, joten rohkeasti vain ihailemaan vanhoja konttorikalusteita, etikettejä, tauluja, valokuvia, kuparikannuja ja antiikkista pulloharjaa. Museo on avoinna yleisölle  19.5.-27.8. välisenä aikana, keskiviikosta sunnuntaihin klo 12-18. Tasatunneinen alkaville opastetuille kierroksille voi varata ajan Nurmijärven kunnan sivuilta.

Arnaldur Indriðason: Räme

Arnaldur Indriðason: Räme
Mýrin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 270 sivua.

Räme on ensimmäinen suomennettu Erlendur-dekkari, mutta tosiasiassa sarjan kolmas osa; pikaisen googletuksen perusteella romaaneja Synir duftsins ja Dauðarósir ei ole käännetty myöskään englanniksi tai ruotsiksi. Se on harmi, sillä komisario Erlendurin ja muidenkin vakiohahmojen vaiheita olisi kiinnostava seurata ihan alusta asti.

Ehdin jo lukea uusimman suomennetun Arnaldurin teoksen Muistin piinaamat ennen kuin tajusin, että dekkarit kannattaisi lukea kronologisessa järjestyksessä juurikin Erlendurin henkilöhahmon ja yksityiselämän vaiheiden kannalta. Onneksi Muistin piinaamat sijoittui kuitenkin ajallisesti Rämettäkin varhaisempaan aikaan, 1970-luvulle, jolloin Erlendurin lapset olivat vielä pieniä.

Aikailin Rämeeseen uppoutumista, sillä kirjan asetelma vaikutti harvinaisen synkältä ja epämiellyttävältä: ikääntynyt mies löytyy surmattuna kellariasunnostaan ja miehen menneisyydestä paljastuu vastenmielisiä seksuaalirikoksia. Nuo menneisyyden rikokset kuvattiin kuitenkin hyvin viitteellisesti, joten lukukokemus ei ollut lainkaan niin rankka kuin odotin. Paljon vaikeampi minun oli lukea romaania Haudanhiljaista vähän myöhemmin, sillä siinä kuvataan perheväkivaltaa ja sen aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä vammoja hyvinkin tarkasti.

Surullinen on kyllä Rämeenkin tarina, hyvin surullinen. Erlendur aavistaa hyvin pian, että murhan ratkaisun avaimet ovat menneisyydessä ja erityisesti perinnöllisyydessä. Samaan aikaan Erlendur punnitsee omaa isyyttään ja sukupolvien ketjua, kun hänen huumeiden käytön kanssa kamppaileva tyttärensä Eva Lind kertoo yllättäviä uutisia. Kuten sarjan dekkareissa ilmeisesti yleensäkin, tässäkin kulkee päämysteerin rinnalla pienempi (katoamis)tapaus, jonka ratkaisu heijastelee tällä kertaa päätarinaa.

Kirjasta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kaisa Reetta T., Pieni kirjasto.

Ville Lukkarinen: Piirtäjän maisema

Ville Lukkarinen: Piirtäjän maisema. 
Paikan kokeminen piirtämällä. 
SKS 2015, 174 sivua.

Kuusen piirrosten arjen maailmassa on 1950-luvun Suomen hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä pysähtyä katsomaan valon heijastuksia emalivadin reunalla ja yrittää kerta toisensa jälkeen tavoittaa sen hienovireisiä värisiirtymiä. Kuusen piirustukset alleviivaavat luvussa II esiin ottamiani John Bergerin ja David Hockneyn ajatusta siitä, että piirtäminen edellyttää aivan omanlaistaan hidasta aikakäsitystä.

Löysin Piirtäjän maiseman joskus viime syksynä, kun aloitin taidehistorian perusopinnot avoimessa yliopistossa ja aloin innostua piirtämisestä ensimmäistä kertaa vuosiin. Kirjan kirjoittaja Ville Lukkarinen on taidehistorian professori Helsingin yliopistossa ja luonnehtii kirjan esipuheessa itseään harrastelijapiirtäjäksi. Piirtäjän maisema ei kuulu ainakaan Turun avoimessa perusopintojen tutkintovaatimuksiin; sen sijaan Lukkarisen metodologista Katseen rajat -kirjaa on tullut opintojen kuluessa selattua ahkerasti.

Piirtäjän maisemassa Lukkarinen avaa sitä intensiivistä kokemusta, minkä piirtäminen, ja erityisesti maiseman piirtäminen, synnyttää. Esimerkkeinä toimivat pääosin suomalaistaiteilijoiden mutta myös muutamien ulkomaisten taiteilijoiden piirrokset. Samalla Lukkarinen kirjoittaa myös kävelyn aatehistoriasta, muistoista, suomalaisesta säästä ja kulttuurimaisemista. Maiseman piirtämiselle on ominaista hetken tallentaminen, sillä myöhemmin maisema ei enää ole sama  – vähintään vuoden- tai vuorokaudenaika on eri, puut ja pensaat kasvavat, kukat lakastuvat, rakennukset rapistuvat tai uusia rakennetaan.

Viehätyin aivan erityisesti Helmi Kuusen (1913-2000) piirroksista ja koko piirtäjän elämäntavasta: Kuusi piirsi jatkuvasti, ja täyteen piirrettyjä luonnoslehtiöitä on säilynyt yli 300 kappaletta. Lukkarinen puhuu Kuusen kohdalla visuaalisesta päiväkirjasta: taiteilija tallensi omaa arkeaan ja ympäristöään aamiaispöydästä työhuoneeseen, ikkunanäkymästä pihakaivolle. Kuusen omakuvatkin kuvaavat taiteilijan osana ympäristöään.

Ihastuin tähän kirjaan niin, että uusin kirjastolainan niin monta kertaa kuin mahdollista, palautin – ja lainasin hetken päästä uudestaan, uusin ja palautin pakon edessä. Tuossa vaiheessa oli jo selvää, että kirja oli saatava omaksi, ja ostin Piirtäjän maiseman pari viikkoa sitten. Tällainen kirja ei tyhjene yhdellä tai useammallakaan lukemisella, vaan tulen palaamaan siihen yhä uudelleen. Jo pelkästään kuvat kauniista piirustuksista ovat lepoa sielulle.