Arnaldur Indriðason: Räme
Mýrin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 270 sivua.
Räme on ensimmäinen suomennettu Erlendur-dekkari, mutta tosiasiassa sarjan kolmas osa; pikaisen googletuksen perusteella romaaneja Synir duftsins ja Dauðarósir ei ole käännetty myöskään englanniksi tai ruotsiksi. Se on harmi, sillä komisario Erlendurin ja muidenkin vakiohahmojen vaiheita olisi kiinnostava seurata ihan alusta asti.
Ehdin jo lukea uusimman suomennetun Arnaldurin teoksen Muistin piinaamat ennen kuin tajusin, että dekkarit kannattaisi lukea kronologisessa järjestyksessä juurikin Erlendurin henkilöhahmon ja yksityiselämän vaiheiden kannalta. Onneksi Muistin piinaamat sijoittui kuitenkin ajallisesti Rämettäkin varhaisempaan aikaan, 1970-luvulle, jolloin Erlendurin lapset olivat vielä pieniä.
Aikailin Rämeeseen uppoutumista, sillä kirjan asetelma vaikutti harvinaisen synkältä ja epämiellyttävältä: ikääntynyt mies löytyy surmattuna kellariasunnostaan ja miehen menneisyydestä paljastuu vastenmielisiä seksuaalirikoksia. Nuo menneisyyden rikokset kuvattiin kuitenkin hyvin viitteellisesti, joten lukukokemus ei ollut lainkaan niin rankka kuin odotin. Paljon vaikeampi minun oli lukea romaania Haudanhiljaista vähän myöhemmin, sillä siinä kuvataan perheväkivaltaa ja sen aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä vammoja hyvinkin tarkasti.
Surullinen on kyllä Rämeenkin tarina, hyvin surullinen. Erlendur aavistaa hyvin pian, että murhan ratkaisun avaimet ovat menneisyydessä ja erityisesti perinnöllisyydessä. Samaan aikaan Erlendur punnitsee omaa isyyttään ja sukupolvien ketjua, kun hänen huumeiden käytön kanssa kamppaileva tyttärensä Eva Lind kertoo yllättäviä uutisia. Kuten sarjan dekkareissa ilmeisesti yleensäkin, tässäkin kulkee päämysteerin rinnalla pienempi (katoamis)tapaus, jonka ratkaisu heijastelee tällä kertaa päätarinaa.
Kirjasta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kaisa Reetta T., Pieni kirjasto.
Erlendurin synkästä mutta sympaattisesta hahmosta ei voi olla pitämättä. Luin tämän joskus kauan sitten, mutta varsinaisesti innostuin vasta Hyytävästä kylmyydestä. Hieno dekkaristi tämä Indridason.
VastaaPoistaErlendur on symppis. Arnaldur on varmasti kehittynyt paljon kirjoittajana näistä alkupään kirjoista myöhempiin, odotan innolla ehtiväni lukea taas lisää (tällä hetkellä kesken Ääni kuin enkelin).
PoistaEn ole lukenut Arnaldurin dekkareita, mutta tarkoitus olisi tutustua islantilaisiinkin dekkareihin (ja muihin kirjoihin). Aika hölmöä, että suomentaminen on aloitettu sarjan kolmannesta osasta! Dekkarisarjoissa vähän harmillista on se, kun ne tosiaan pitäisi lukea kronologisessa järjestyksessä.
VastaaPoistaSyksyn lehti, kaikki islantilainen on alkanut kiehtoa minuakin. Oletko lukenut Vigdis Grimsdottirin kirjoja? Suosittelen! Dekkareista olen tutustunut Arnaldurin lisäksi vain Steinar Bragin sumuun (psykologista jännitystä), mutta sen jouduin palauttamaan kesken kaiken kirjastoon. Vaikutti kuitenkin lupaavalta.
PoistaEn ole lukenut Vigdis Grimsdottiriakaan, pitääpä laittaa hänet lukulistalle. Dekkareista löysin vähän aikaa sitten kirpputorilta Yrsa Sigurdardottirin Kolmannen merkin, en ole lukenut sitä vielä. Saa nähdä millainen se on.
Poista
VastaaPoistaIndridason tuottaa rauhallista ja selkeäsävyistä, ei tusinaluonteista tekstiä. Erlendurin päämäärätietoisessa "hapuilussa" niin viranhoidossa kuin siviilissäkin on jotain hyvin hellyyttävää ja kuten Elina jo totesi: ehdottoman symppistä:)
Sympatiseerasi:
Takkutukka, ihan totta: yksi osa Arnaldurin dekkareiden viehätystä on juuri tuo rauhallinen kerronta. "Päämäärätietoinen hapuilu" kuvaa hyvin Erlendurin elämänasennetta!
PoistaTämä oli minusta tosi hyvä dekkari. Surullinen ja synkkä, myönnetään, mutta juoni oli taitavasti kirjoitettu ja Erlendur kiinnostava. Häneen oli helppo kiintyä. Hyvistä aikeista huolimatta en ole vielä edennyt seuraavaan osaan. Jonain päivänä...
VastaaPoistaSurullisuudessakin on jotain lohdullista ja synkkyydessä jotain kotoista näissä Arnaldurin dekkareissa. Erlendurin empaattinen asenne kohtaamiinsa ihmisiin on iso osa sitä.
Poista