Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Wsoy 2015, 251 sivua.

Kun aika loppuu on kirja, joka yhtä aikaa pakottaa kääntämään sivua, selvittämään, mitä henkilöille tapahtuu, ja toisaalta pysähtymään, vetämään henkeä kesken raastavien tapahtumien ja miettimään, kysymään loputtomiin.

Palkitun kirjailijan Elina Hirvosen kolmas romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, suunnilleen vuoteen 2030. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on ollut paljon rakkautta, toivoa ja unelmia, mutta jonka jäsenet ovat ajautuneet erilleen toisistaan. Perheen tarinaa kertoo vuoroin ilmastonmuutoksesta luennoiva Laura-äiti, Somaliassa lääkärinä työskentelevä Aava-sisar ja Aslak-veli; vain käytännön ympäristönsuojeluprojektien parissa työskentelevä Eerik-isä jää romaanissa vaille omaa ääntä. Lauran kertojanääni on hallitsevin ja hän puhuu paljon paitsi äitiydestään, myös avioliitostaan. Samankaltaisen asetelman ja tematiikan vuoksi Hirvosen romaanista tulee mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin (Avain 2006, alkuteos We Need to Talk About Kevin 2003). Myös Hirvosen romaani kuvaa viilttävästi äidin huolta, surua ja syyllisyyttä.

Elina Hirvonen rakentaa romaanissaan yhden monimutkaisen syiden verkoston sille, että jokin kääntyy peruuttamattomalla tavalla väärälle raiteelle ja hyvä muuttuu pahaksi. Välillä rakkauskin tahtoo kääntyä vihaksi, mutta moni henkilöistä säilyttää rakkauden käsittämättömien vihanilmausten keskelläkin. Hirvosen romaanissa kipu ja kärsimys siirtyvät sukupolvien ketjussa eteenpäin, kiire ja väsymys estävät näkemästä lasten tarpeita, yksinäisyys ja häpeä synnyttävät vihaa. Sekä Aava että Aslak ovat jääneet paitsi tärkeitä yhteyden kokemuksia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, mutta sisarukset kanavoivat kipunsa hyvin eri tavoin.

Kun aika loppuu muistuttaa monin tavoin Hirvosen esikoisromaania Että hän muistaisi saman (Avain 2005): keskiössä on sisaren ja veljen läheinen mutta kompleksinen suhde ja jokin ihmiset pysäyttävä tragedia, terroriteko. Esikoisromaanissa tuo tragedia oli WTC:n torneihin kohdistunut isku, Kun aika loppuu -romaanissa oman perheenjäsenen tekemä järkyttävä rikos. En ole lukenut Hirvosen toista romaania, Kauimpana kuolemasta, mutta ainakin näitä kahta muuta romaania luonnehtii todella kaunis kieli, jolla toisinaan kuvataan raadollisiakin asioita mutta

Siitä on jo kymmenisen vuotta, kun luin Että hän muistaisi saman, joten muistikuvani siitä ovat lievästi sanottuna hatarat, mutta uskallan sanoa, että Hirvonen on kehittynyt kirjailijana huimasti – eikä esikoinenkaan mikään vaatimaton suoritus ollut, sehän oli Finlandia-ehdokkaanakin! Hirvosen juuri ilmestyneessä kirjassa on enemmän syvyyttä, konkretiaa ja monisärmäisyyttä kuin esikoisessa, joka oli pitkälti sinänsä viehättävää runollista haahuilua ja jonka kuvaama suru ja kärsimys kaikessa riipivyydessäänkin tuntui jotenkin vielä ymmärrettävältä. Mutta kuinka ymmärtää sitä, mitä Hirvonen kuvaa romaanissaan Kun aika loppuu? Tapahtumia ja kehityskulkuja, joille ei edes halua löytää nimeä, saati selitystä. Tärkeämpää kuin ymmärtää onkin, kuten Aava ajattelee, puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu
Jeg nekter, suom. Katriina Huttunen.
Otava 2014, 243 sivua.

Norjalaiskirjailija Per Pettersonin kolmas suomennettu romaani on kipeänkaunis ja melankolinen kirja, jossa lapsuudenystävät kohtaavat vuosien jälkeen, elämän ja omien valintojen kuljetettua heitä eri suuntiin. Jostain syystä kirjasta oli vaikea saada otetta – vaikka romaanin alkutilanne on tavallaan pysäyttävä ja vaikuttava, oli Pettersonin kerrontaan ja teoksen kuulaaseen kieleen (suomennos Katriina Huttunen) ihana tempautua.

Olen lukenut Pettersonilta aiemmin Kirottu ajan katoava virta, josta pidin todella paljon. Hevosvarkaat vielä odottelee vuoroaan kirjahyllyssä. (Sivumennen sanoen, yksikään Pettersonin suomennosten nimistä ei ole sellainen, joka itsessään houkuttelee lukemaan kirjan.) Pidin Katoavasta virrasta ehkä enemmän kuin tästä uusimmasta, vaikka tästäkin siis pidin paljon. Koska luin juuri Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä, en voi olla vertaamatta näitä kahta teosta: molemmat ovat nuorten miesten kasvu- ja kehityskertomuksia, joskin Petterson kuvaa päähenkilöitään myös keski-iässä, molemmissa kuvataan 1970-lukua (Pettersonilla tosin vain takaumien kautta siinä missä Jalosen romaani sijoittuu täysin lähimenneisyyteen) ja molempien kerronta on vähäeleisyydessään kaunista, kätkien pinnan alle suuria tunteita.

Ja sitten on tietenkin Pettersonin maamiehen, Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Osittain omaelämäkerrallisessa romaanissa Heivoll kertoo kahden norjalaisessa pikkukaupungissa kasvavan pojan ja nuoren miehen tarinan. Molemmilla on kasvukipunsa ja kompleksinen isäsuhteensa, mutta toisesta nuorukaisesta tulee kirjailija ja toisesta tuhopolttaja. Myös En suostu -romaanin päähenkilöt,  lapsuudenystävykset Tommy ja Jim, ovat osin omien valintojensa ja osin olosuhteiden ja lähtokohtien  vuoksi päätyneet elämään aivan erilaista elämää, mutta kohtaamisen jälkeinen päivä muuttaa paljon.

Voisiko olla rakastamatta romaania, jossa pappi sanoo, että "vohvelit ja lapset kuuluvat taivasten valtakuntaan"?

Pettersonin romaani on luettu myös ainakin Kirjainten virrassa, Lumiomenassa, Ilselässä ja Kannesta kanteen -blogissa.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja
Blokadnyi dvevnik Leny Muhinoi, suom. Pauli Tapio.
Esipuhe Markku Kangaspuro, loppusanat Valentin Kovaltsuk,
Aleksandr Rupasov ja Aleksandr Tsistikov.
Bazar 2014, 291 sivua.

Löysin Galjalta Franklinin Luonnonhistorian ensimmäisen osan. Ne ovat ihmeellisiä kirjoja. Aion lukea ne ja kirjoittaa päiväkirjaan otteita. Haluaisin hankkia jostakin vitsoja ja varpuja saadakseni pian nähdä kevään ensi lehdet. Aina kun alan ajatella tulevaa ammattiani, palaan kuitenkin eäintieteilijän työhön. Se vetää minua puoleensa kaikkia muita enemmän. Kallein haaveeni on tulla eläiniteteilijäksi ja ajan kanssa se kyllä toteutuu. Minusta tulee Neuvostoliiton Tiedeakatemian eläintutkija. Minut lähetetään tutkimusmatkoille. Matkustan maan eri kolkkiin ja palatessani kannan korteni yleisen tietämyksen kekoon.

Näin kirjoitti 17-vuotias Lena Muhina päiväkirjaansa Leningradissa 21.3.1942, kun saksan armeijan sotilaat olivat piirittäneet kaupunkia puoli vuotta. Muhinan julkaistu päiväkirja kattaa vuoden ajanjakson, toukokuusta 1941 toukokuuhun 1942, mutta syyskuussa 1941 alkanut Leningradin piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää, aina tammikuuhun 1944. Halusin lainata nuoren Lenan päiväkirjasta jotakin valoisaa kohtaa, katkelmaa, jossa Lena katsoo tulevaisuuteen, aistii alkavan kevään valon ja lämmön. Suurin osa Lenan piirityksenaikaisista merkinnöistä käsittelee kuitenkin karua ja raskasta nykyhetkeä: leipäannoksen riittävyyttä, nälkää joka lopulta riuduttaa Lenan äidin kuoliaaksi, kylmyyttä, kovaa työtä ja pelkoa. Piirityspäiväkirja on raskas lukukokemus, mutta sitä ei ole suotta kehuttu elävästä kerronnasta.

Kuten muitakin sodanaikaisia, nuorten kirjoittamia päiväkirjoja – esimerkiksi Anne Frankin nuoren tytön päiväkirjaa, Helen Berrin päiväkirjaa tai Zlatan päiväkirjaa – lukiessa, myös Piirityspäiväkirjan äärellä kiinnitän huomiota siihen, millaista kirjoittajan elämä on ollut ennen sodan puhkemista tai tilanteen kiristymistä piiritystilanteeksi tai piiloutumiseksi ja siihen, mitä nuori haaveilee ja suunnittelee kriisin jälkeisenä aikana tekevänsä. Sekä tietenkin siihen, mitä me nyt tiedämme päiväkirjojen kirjoittajien kohtaloista. Kaiken kärsimyksen jälkeen Lenalle kävi sikäli hyvin, että hän selvisi piirityksestä hengissä ja kuoli vasta 66-vuotiaana, Moskovassa vuonna 1991.

Lenasta ei tullut eläintieteilijää, mutta hän opiskeli sodan jälkeen Leningradin taideteollisessa korkeakoulussa ja valmistui erityisalanaan mosaiikkitaide. Lena teki töitä erilaisissa tehtaissa ja konepajoissa ja kaipasi Leningradin oopperoihin ja museoihin, jotka olivat olleet kiinteä osa hänen lapsuudenmaailmaansa äidin työn vuoksi. Piirityksenaikaisista kokemuksistaan Lena ei puhunut koskaan kenellekään, mutta hänen päiväkirjansa päätyi Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistoon Pietariin ja lopulta julkaistuksi kirjaksi, ikkunaksi yhteen monista julmista ajanjaksoista toisen maailmansodan aikana.

Kirjasta lisää: Sheferijm, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus,

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava 2014, 509 sivua.

Olen siitä oikeastaan varma. Kaikissa on kaikki omat ajat. Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista. Ei se silti näytä helpolta vaikka on jo noin vanha. Kun tietää sellaisen asian että kohta ne kuolevat, sattuu sisään mutta kuitenkin tuntuu ulkopuoliselta kuin välissä olisi ikkunalasi.

Autofiktiivinen romaani Miehiä ja ihmisiä on tavallaan jatkoa Jalosen muutama vuosi sitten julkaisemalle Poikakirjalle.   Poikakirjassa eletään 1960-luvun alkua ja Suomen käymien sotien arvet tuntuvat vielä kipeinä ja pienelle koulupojalle osin käsittämättöminä. Elanto on tiukassa ja poikakoulussa on kova kuri. Miehiä ja ihmisiä -romaanissa fiktiivinen Olli on jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja käy lukion ensimmäistä luokkaa. Perhe kamppailee edelleen rahavaikeuksien kanssa, mutta yleinen ilmapiiri on vapaampi ja kasvukivuista huolimatta päähenkilön tarinassa on kesäistä valoa ja lämpöä, nuoruuden huolettomuutta.

On jännä sattuma, että kahdessa viime vuonna ilmestyneessä kotimaisessa kaunokirjassa viitataan John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä (Mice and Men). Tiina Raevaaran pienoisromaani Laukaisu on eräänlainen Hiiriä ja ihmisiä -pastissi, jossa henkilöhahmojen ajatusmaailmat, teot ja ratkaisut peilaavat Steinbeckin teoksen henkilöhahmojen tekoja ja valintoja. Jalosen kirjalla on samantapainen intertekstuaalinen suhde Steinbeckiin, ja kuten Raevaaran kirjassa, myös Jalosen autofiktiossa henkilöhahmo tai henkilöhahmot lukevat Hiiriä ja ihmisiä – Laukaisun Pauliina luki muistaakseni kirjaa yliopiston kirjallisuuden pääsykokeisiin, mutta myös huvin vuoksi useaan kertaan. Jalonen viittaa Steinbeckiin jo kirjansa nimessä, joka saa rinnastamaan miehet ja hiiret, ja nimi selittyy fiktiivisessä tarinassa mainitulla, väärinmuistetulla kirjannimellä.

Romaanin kerronta on varsin lakonista, mutta samalla pakahduttavan täynnä tunnetta. Päähenkilö käy läpi monia fyysisiä ja psyykkisiä myllerryksiä, mutta näitä sydämen oppivuosia ei kuvata sentimentaalisesti vaan ulkokohtaisen toteavasti. Tekstistä huokuva kauneus ja viisaus on kerroksista kuin "harsokankaat vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa".

Miehiä ja ihmisiä on ihastuttanut toisaallakin: Ilselä, Kirjapolkuni, Luetut, lukemattomat, Kirjakaapin kummitus, Tuijata, Lukukausi, Kulttuuri kukoistaa

Paula Moilanen & Ulla Etto: Repun salaisuus

Paula Moilanen (teksti) ja Ulla Etto (kuvat): Repun salaisuus.
Lasten Keskus 2014, 163 sivua.

Paavolla oli paluumatkalla paljon miettimistä. Lauri ja Viljo juoksivat jo kaukana edellä. Hän oli päättänyt, että alkaisi luotsiksi, mutta tilanne oli nyt selvästi mutkistunut. Jos halusi komean virkalakin ja kultaiset nappirivit rintapieliin, olisi mentävä kiertokouluun ja vielä Leppälän kouluunkin. Ehkä hän selviäisi niistä, ja sitten saisi ajella hyvällä veneellä ja katsoa kiikareilla ja soitella Lyylille. Äh, ei millekään Lyylille...

Vuonna 1922 noin kuusivuotias Paavo nauttii kesästä ja venereissuista tuoran (isoisän) kanssa, haaveilee luotsin urasta ja jännittää syksyllä alkavaa kiertokoulua. Vuonna 1946 Paavon tytär Maija aloittaa kansakoulun – isä on kuollut sodassa rintamalla. Vuonna 2014 Maijan lapsenlapsi Iikka saa isoäitinsä luokkaan kertomaan vanhanjan koulunkäynnistä. Sukupolvien ketjussa on kulkenut mukana puinen, vihreä penaali, ja aikakaudesta riippumatta koulun aloittaminen on jännittävää ja maailmoja avaavaa. Näistä aineksista syntyy Repun salaisuus.

Yllätyin ehkä vähän siitä, miten tietokirjamainen Repun salaisuus on. Olen kyllä lukenut samojen tekijöiden Keinuhevosen joitakin vuosia sitten ja se taisi edustaa aika lailla samaa tyylilajia. Periaatteessa Repun salaisuus siis kertoo fiktiivisen tarinan tai oikeastaan kolmessa aikatasossa tapahtuvan, kolmeen eri päähenkilöön keskittyvän tarinasikermän, mutta historiallinen ajankuva menee juonenkäänteiden edelle. Siksi kirjaa on ajoittain hieman puuduttavaa lukea: esimerkiksi Paavon ajatukset ja muiden repliikit selittävät 1920-luvun oloja ja erilaisten esineiden ja työvaiheiden kuvaukset pysäyttävät kerronnan. Kokonaisuutena Repun salaisuus kuitenkin toimii ja rakentaa jonkinlaisen jännitteenkin eri aikatasojen välille. Teoksen tulkitseminen pikemminkin kertovana tietokirjana kuin historiallisena lastenromaanina asettaa lukijan odotukset oikeaan asentoon.

Jokaisen luvun lopussa on hyödyllinen sanasto, joka kertoo nykylukikalle esimerkiksi sen, mikä on pöklinkäinen (perkaamattomana suolattu mäditön silakka) tai rihvelitaulu (saviliuskeesta tehty kirjoitusalusta). Meillä Repun salaisuus luettiin iltasatuna, ja oli mielenkiintoista huomata, miten monet vanhahtavatkin sanat olivat vanhemmille tuttuja mutta lapsille uusia – ja miten monet koulunkäyntiin liittyvät sanat olivat alunperin tulleet tutuksi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä!

Luetaanko tämä -blogin Kia on esitellyt Repun salaisuuden täällä ja kirjan pohjalta kehittelemänsä äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa yhdistävän opetusjakson täällä.

Mark Sperring & Britta Teckentrup: Tassu Tassussa

Mark Sperring (teksti) ja Britta Teckentrup (kuvat): Tassu tassussa.
Suomentanut Tuula Korolainen.
Lasten Keskus 2014.

Tykkäsin Britta Teckentrupin kädenjäljestä kirjassa Muistojen puu, ja Tassu tassussa -kirjan kuvitus on yhtä viehättävä yhdistelmä murrettuja sävyjä, pieniä heleitä pilkahduksia ja läpikuultavanoloista pintaa. Tämänkin kirjan keskiössä ovat metsän elämet ja vuodenaikojen vaihtelulla on iso rooli, mutta  Tassu tassussa -kirjan tunnelma on iloisempi kuin surumielisen Muistojen puun, jossa metsän eläimet hyvästelivät ystävänsä ketun.. Muistojen puu kertoo erosta, Tassu tassussa kertoo yhdessäolosta.

Kirjoitin kirjasta Lukulampuun tekemässäni kirjasyksyn (2014) lasten- ja nuortenkirjojen koosteessa näin: "Mark Sperringin kirjoittama ja Britta Teckenrupin kuvittama Tassu tassussa kuvaa luontoa ja vuodenkiertoa pienen ja ison hiiren näkökulmasta. Tekstin on suomeksi riimitellyt Tuula Korolainen, ja kuvituksessa säteilee luonnon kauneus ja yhdessäolon lämpö."

Tassu tassussa ihastutti kovasti kaksivuotiastani, johon vetosivat sekä lempeät kuvat että iloiset riimit. Suosittelen Sperringin ja Teckentrupin kirjaa erityisesti "rauhoittumiskirjaksi", esimerkiksi iltasaduksi: juonenkäänteitä ei tarvitse jännittää ja kuvat ja tekstit luovat turvallisuudentunnetta ja rauhallista tunnelmaa.

Kirjasta löytyy juttua myös ainakin Luetaanko tämä- ja Sininen keskitie -blogeista.

Lyhytarvioita: Viestikyyhkyupseeri, Hylätty puutarha ja Kohta kaikki alkaa

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri
Minerva 2014, 217 sivua. 

Historianlehtori Heli-Maija Heikkisen esikoisromaani Viestikyyhkyupseeri kertoo Fransista, suomalaisesta upseerista, joka oppii tanskalaiselta Otolta hoitamaan ja kouluttamaan viestikyyhkyjä, joiden avulla voi lähettää kirjeitä rintamalta, sekä Fransin vaimosta Anjasta, jonka soitto flyygelin ääressä "hentona ja solisevana" kuljettaa pois sodan kauhuista ja muistojen kivusta. 

Viestikyyhkyupseerin asetelmassa on paljon samaa kuin Sarah Blaken romaanissa Jos saat tämän kirjeen: toinen maailmansota ja sen melskeissä kulkevat viestit, läpi vuosien tai vuosikymmenten säilytetyt salaisuudet, romanttinen rakkaustarina. Vähän pelkäsin, että Heikkisen kirja olisi myös samankaltainen laimea ja turhan siirappinen lukukokemus kuin Blaken romaani, mutta turhaan. Heikkinen kirjoittaa kauniisti ja herkästi, joskin ajoittain vähän turhan alleviivaten. Se, että tarina tapahtuu (pääosin) kahdessa aikatasossa, jossa toisessa päähenkilöt ovat nuoria ja toisessa vanhuksia, ei ole kaikkein omaperäisin rakenne suomalaisessa nykyromaanissa, mutta kyyhkyset tuovat sitten sitä omaperäisyyttä kertomukseen – vaikka ilmeisesti historiallista faktaa viestikyyhkyjen käytöstä Suomen sodissa ei ole.

Kirjasta toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa,

Kate Morton: Hylätty puutarha
Forgotten Garden, suom. Hilkka Pekkanen.
Bazar 2014, 669 sivua. 


Luin Hylätyn puutarhan jo alkusyksystä, joten kirjan tapahtumat eivät ole enää kovin kirkkaina mielessä, mutta lukukokemuksen tunnnelmat muistan hyvin. Romaanin intertekstuaaliset viittaukset brittiläisiin ja angloamerikkalaisiin klassikoihin toivat viihdyttävään tarinaan syvyyttä. Morton on punonut romaaniinsa ripauksen Dickensiä (orpotarina, liejuisen Thamesin halkoma synkkä Lontoo), aimo annoksen F. H. Burnettin Salaista puutarhaa ja hyppysellisen Bronten sisarusten tuulisten nummien ja rappeutuvien kartanoiden tunnelmaa. (Hauska sattuma oli, että lukiessani Mortonin romaania, jossa viitattiin Viiltäjä-Jackiin, mediassa uutisoitiin kyseisen mystisen murhaajan henkilöllisyyden ehkä selvinneen nykyaikaisten dna-testien avulla.)

Mortonin edellinen suomennettu teos, Paluu Rivertoniin, ei vakuuttanut minua, mutta Hylätystä puutarhasta tykkäsin tosiaan paljon enemmän. Siinä on vähemmän melodramaattisuutta kuin Rivertonissa, joskin Nellin identiteetin särkyminen tuhansiksi sirpaleiksi sen vuoksi, että hän saa kuulla olevansa adoptoitu, tuodaan esiin vähintäänkin riittävän voimakkaasti. Joka tapauksessa lukijana oli kiehtovaa seurata, kuinka Nell ja myöhemmin tyttärentyttärensä jäljittävät hämärään jäänyttä menneisyyttä ja sukutaustaa Australiasta vanhaan englantilaiskartanoon ja sen puutarhaan.

Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Kirjavalas, Lumiomena, Leena Lumi, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, 

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa
Gummerus 2014, 288 sivua.

Sari Pullisen käsikirjoitus menestyi Gummeruksen suuressa romaanikilpailussa, ja käsikirjoituksesta syntyi esikoiromaani Kohta kaikki alkaa. Romaanin alkuasetelma on hyvin dekkarimainen: merenrantakaupungin hiljaisessa hotellissa majoittuu nainen, jolla on kämmenessään veitsen tekemä haava. Vähitellen selviää, että naisella on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde mieheen, joka on niin ikään naimisissa – mutta toisin kuin nainen, mies ei ole valmis jättämään avioliittoaan.

Pakko tunnustaa, että en juurikaan innostunut tämän romaanin tarinasta. Vahvojen tunteiden ruotiminen voi olla romaanissa kiinnostavaa, ja rakkaussuhteesta ja pettämisestä voi saada aikaan koukuttavaa draamaa (kuten Annamari Marttinen tekee romaanissaan Mitä ilman ei voi olla , mutta tässä romaanissa tuo kuvio ja keskushenkilöiden toiminta ärsytti. Onneksi Pullisen romaanissa on kiinnostavia sivujuonteita, ja jälleen kerran sota-ajan tapahtumat selittävät nykyhetkeä.

Pulmunen kirjoittaa kuulasta kieltä ja onnistuu tunnelmien tihentämisessä. Kirjailija loihtii tarinan vaihtuvat miljööt taidokkaasti lukijan silmien eteen, saa kaipaamaan hieman ränsistyneen huvilan huoneisiin.


Muissa blogeissa sanottua: Mari A:n kirjablogi, Kasoittain kirjoja, Kirjakaapin kummitus, Ullan luetut kirjat,

Kohta kaikki alkaa sai kaipaamaan kesäiseen Hankoon.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eilen illalla oli täälläpäin Etelä-Suomea jokseenkin viimeiset hetket ottaa talvisia valokuvia, mutta onnistuin sentään vangitsemaan Lumilapsen taustalle vähän oikeaa lunta.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
The Snow Child, suom. Marja Helanen.
Bazar 2015, 417 sivua. 

Lumihiutaleita ja alastomia vauvoja kieppui Mabelin öissä. Hän näki unta, että oli  keskellä lumimyrskyä. Lunta satoi ja pöllysi hänen ympärillään. Hän ojensi kätensä, ja lumihiutaleita putoili hänen avoimille kämmenilleen. Ihoon osuessaan hiutaleet sulivat pikkuisiksi, alastomiksi vastasyntyneiksi, eikä yksikään märkä vauva ollut sormenkynttä suurempi. Sitten tuuli pyyhki vauvat pois, ja ne olivat jälleen lumihiutaleita tuhansien muiden tuiskussa. 

Mabel ja Jack ovat lähteneet viisikymppisinä uudisraivaajiksi Alaskaan, rakentamaan uutta elämää. Pariskunta on jäänyt lapsettomaksi ja etenkin Mabel haluaa vetäytyä yksinäisyyteen ja välttyä näkemästä ja kuulemasta toisten perheiden onnea lapsistaan. Jack raivaa metsään peltoa ja Mabel leipoo piiraita myyntiin, mutta elanto erämaassa on tiukassa. Lapsettomuudesta alkanut railo avioparin välillä levenee ja vaimon masennus syvenee pohjoisen pimeiden talvien aikana, ja Mabel kävelee joen jäällä toivoen sen pettävän allaan. Elämä kuitenkin jatkuu ja versoo odottamattomista kohdista: Jack ja Mabel innostuvat muovaamaan lumesta lapsen, ja pian sen puiden lomasta pilkottaa elävän tyttölapsen hahmo.

Lumilapsen maagisessa tunnelmassa ja arktisessa lumossa oli jotain samankaltaista kuin Alice Hoffmannin Massachussetsin metsiin sijoittuvassa Punaisessa puutarhassa. Siinä missä Punaisen puutarhan luvut tai pikemminkin toisiinsa punoutuvat, mutta erilliset kertomukset kattavat ajallisesti laajan jakson aina 1600-luvulta nykypäivään, keskittyy Lumilapsen kerronta takaumia lukuunottamatta 192o-luvulle. Hoffmannin romaanissa ihmisen ja mustakarhun kohtalot kietoutuvat yhteen, Iveyn romaanissa puiden lomasta kurkistaa kettu.

Kuten Saralle, minullekin tuli Lumilapsen lapsettomuustematiikasta ja juonesta mieleen toinen esikoisteos, M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä. Minäkin tykkäsin Lumilapsesta enemmän – ehkä siksi, että Yveyn maalailemat Alaskan jylhät metsä- ja jokimaisemat vetoavat minuun enemmän kuin australialainen majakkasaarimiljöö, joka toki on Stedmanin romaanissa viehättävästi kuvattu. Kumpaakaan näistä mainituista romaaneista ei juuri voi kehua omaperäisestä tai muuten erityisen kauniista kielestä, tai jos voi, niin se ei välity käännöksen kautta.

Iveyn vahvuus on tunnelman kuvauksessa, mutta valitettavasti henkilökuvaus jää heikommalle tasolle, ja sen rinnalla koskettava "aikuisten taso" menettää ison osan tenhostaan. Mabel ja Jack ovat uskomattoman stereotyyppisiä hahmoja, samoin Esther, joka on aikamoinen karikatyyri vähän roisimmasta uudisraivaajaemännästä mutta jonka pitäisi muka houkutella Mabel omaksumaan aiempaa rennompi elämänasenne. Mabel on naiiviudessaan ja itsekeskeisyydessään suorastaan raivostuttava, vaikka romaaniin eläytymisen kannalta olisi ollut suotavaa tuntea häntä kohtaan lämmintä myötätuntoa.

Halusin rakastua tähän kirjaan, mutta pakko tunnustaa, että kirjaa suuremman vaikutuksen minuun teki ajatus kirjailijasta, joka on saanut etunimensä Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogian hahmon mukaan, asuu perheineen Alaskassa ja elää ilmeisesti jonkinlaisessa omavaraistaloudessa metsästyksineen, maanviljelyineen ja puulämmityksineen. Vau!



Lumilapsesta ovat bloganneet (aiemmin mainitun Saran lisäksi) myös ainakin Leena, Katja, Zephyr, Laura, Morre, Joana, Jonna, Ulla, Susa, Joulunainen ja Syra Sysimetsä. 

Kiitos inspiraatiosta!

Oravien kevätriemua.

Bloginin täyttää tänään neljä vuotta. Juhlistan merkkipäivää vastaamalla haasteeseen, jonka sain jo muutama kuukausi sitten, mutta johon en ole opiskelukiireiden vuoksi ehtinyt vastaamaan. Yhteisöllisyys on bloggaamisen suola ja sokeri, ja muiden blogeja olen käynyt kurkkimassa silloinkin, kun omaa ei ole jaksanut ja ehtinyt päivittää. Ihanan Kirjojen kamarin ihana emäntä Katja muisti minua (tosiaan jo viime vuoden puolella) inspiraatiotunnustuksella. Kiitos!

En muista haasteen tarkkoja sääntöjä, mutta perinteisesti on ollut tapana kiittää ja jakaa kiva tunnustus eteenpäin. Inspiroidun todella monista blogeista ja useita niistä olen lukenut jo ennen kuin perustin omani. Kaikkia ihania en millään voi tässä kohtaa mainita, mutta tällä kertaa haluan ojentaa tunnustuksen seuraaviin neljään blogiin:

Katveita

Katveita-blogista löytyy uskomattoman kauniita kuvia ja tekstejä, jotka henkiävät viisautta, hetkessä elämistä ja kaiken pohdinnan ja etsinnän keskellä seesteistä elämänasennetta.

Luetaanko tämä?

Luokan- ja historianopettaja Kia bloggaa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta sekä (erityisesti kirjallisuuden) opettamisesta. Kian käsissä lastenkirja saattaa toimia inspiraationa vaikkapa monta oppiainetta yhdistävälle opintokokonaisuudelle.

Sininen kirjahylly

Kirjailija Laura Honkasalo kirjoittaa monipuolisesti eri aiheista, mutta näin lukijana on erityisen hauska kurkistaa välillä kirjailijan arkeen. Olen aivan erityisen viehättänyt Lauran kyvystä löytää  poistohyllyjen ja kirpputorien uumenista kiinnostavia vanhoja kirjoja, lehtiä ja esineitä ja nostaa niiden kautta esille palanen mennyttä maailmaa.

Työ, ihminen, työnohjaus

Tutkija ja työnohjaaja Sanna Vehviläinen bloggaa muun muassa työstä, kirjoittamisesta, oman paikan etsimisestä, kahviloista ja kävelyretkistä ajatuksia herättävällä ja ilahduttavalla tavalla.


Kiitos teille kaikille, kun inspiroitte sanoin ja kuvin! Tunnustus ei edellytä mitään toimenpiteitä, mutta saa sitä toki jakaa edelleen eteenpäin. Ja jatkakaa bloggaamista – niin minäkin teen, on ihanaa, kun harrastukselle alkaa taas tauon jälkeen olla aikaa. Aurinkoisia päiviä kaikille!

Boel Westin & Helen Svensson: Kirjeitä Tove Janssonilta

Kuva viime syksyltä, jolloin aloitin Toven kirjeiden lukemisen.

Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta.
Brev från Tove, suom. Jaana Nikula ja Tuula Kojo.
Schildts&Söderströms 2014, 491 sivua.

Tove Janssonista hienon elämäkerrankin (Sanat, kuvat, elämä) kirjoittanut kirjallisuudentutkija Boel Westin ja Janssonin kustannustoimittajana toiminut Helen Svensson ovat toimittaneet upean kokoelman Kirjeitä Tove Janssonilta. Valikoimassa on kirjeitä kuudelta vuosikymmeneltä, ja kirjeiden vastaanottajien joukossa on paitsi Toven vanhemmat ja sisarukset, myös monia ystäviä, rakastettuja sekä Toven pitkäaikainen elämänkumppani, kuvataiteilija Tuulikki Pietilä. Se on ulkoasultaankin esteettinen teos, kauniisti taitettu ja valokuvin sekä Toven piirroksin kuvitettu. 

Koska olen lukenut sekä Westinin Jansson-elämäkerran että Tuula Karjalaisen reilu vuosi sitten ilmestyneen upean Tove Jansson – tee työtä ja rakasta -teoksen, oli Toven kirjeiden maailmaan helppo sukeltaa. Ystävät olivat tuttuja hahmoja, niin poliitikko ja filosofi Atos Wirtanen (Piisamirotta!) kuin teatterijohtaja Vivica Bandler (Viuhti!). Viime kesän lopulla kävin katsomassa myös Ateneumin Tove 100 -juhlanäyttelyn, joka palautui ihanasti mieleeni tätä teosta lukiessa. Ehkä kiinnostavimmiksi koin ne kirjeet, joissa Tove kuvaa taideopintojaan tai luovaa työtään, mutta kirjeiden yksityisyys toi luonnollisesti lukemiseen oman sävynsä. 

Vuodet 1932 ja 1988, joiden väliseltä ajanjaksolta teoksen kirjeet ovat, ei enää ollut varsinaista kirjeiden kirjoittamisen kulta-aikaa, mutta on varsin luonnollista, että kirjailija on ollut ahkera kirjeenkirjoittaja. Tove on kirjoittanut läheisilleen muun muassa opiskellessaan taidekouluissa Tukholmassa ja Pariisissa tai kun ystävät puolestaan olivat maailmalla – esimerkiksi juutalainen Eva Konikoff muutti toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltoihin. 

Tuulikki Pietilälle Tove kirjoitti silloin, kun toinen heistä oli Helsingissä esimerkiksi työasioissa ja toinen rakkaalla Klovharun luodolla. Ulkomailla kirjoitetut kirjeet ovat kiehtovia ja niitä on hauska mielessään verrata aiemman sukupolven suomalaistaiteilijoiden tai -kirjailijoiden Pariisin-kirjeisiin. Jotenkin ihanimpia olivat kuitenkin saaristosta, esimerkiksi Bredskäristä tai Klovharulta kirjoitetut kirjeet, niissä Tove tuntui olevan elementissään ja niiden luonto- ja säätilakuvauksista tulivat mieleen Kesäkirja ja Muumipappa ja meri: 

"Faffan ei pelaa lainkaan pasianssia vaan on innostunut kalastamisesta ja vetää merestä niin paljon kalaa, että joudumme jakamaan saaliin lokkien kanssa. Faffanin lemmikkilokki on nimeltään Pelle, se kirkuu ilosta nähdessään hänet ja istuu koko päivän samalla paikalla odottamassa. Ja Ham ruokkii västäräkkejä verannanpöydältä, jonka ääressä näen koko perheen touhuissaan piirtäessäni."

Toven kirjeet on teoksessa jaoteltu kronologisesti ja vastaanottajan mukaan. Pidin ratkaisusta, sillä toisaalta oli kiinnostavaa nähdä Toven "kehityskaari" ihmisenä, taiteilijana ja kirjeenkirjoittajana, ja toisaalta oli mukavaa, että ei tarvinnut koko ajan tulkita esimerkiksi erilaisista lempinimistä, kuka on vastaanottaja. Toven kirjeenvaihtokumppaneista on liitetty teokseen myös pienet esittelyt, mikä oli etenkin tuntemattomampien henkilöiden kohdalla tarpeen. Luonnollisesti sävy vaihtelee sen mukaan, kenelle kirje on osoitettu, mutta usein mukana on tummaa huumoria ja Toven vanhetessa yhä enemmän lempeää leikillisyyttä.

15.6.1988 [Klovharu] 

"Please, älä nyt sovi mitään, työn pitää saada viedä oma aikansa jotta siitä tulisi hyvä. Olen ajatellut, että siitä tulisi joka tapauksessa iloinen ja onnellinen kirja. Hyvää kesää ja halaus meiltä – "

Tove ja Tuuti

(Katkelma kirjeestä Bonniersin johtajalle Åke Runnquistille.)

Kaksi kuvakirjasuosikkia: Aatos ja Sofian sorsapuisto & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sorsapuistoTammi 2014.

Aatos ja Sofian sorsapuisto on kahden pienen koululaisen ystävyydestä kertovan kuvakirjasarjan neljäs osa. Tarina etenee läpi kirjasarjan pienin askelin ja tuokiokuvin, mitään suurta juonen kaarta saati mutkikkaita käänteitä ei Aatoksen ja Sofian maailmaan mahdu. Kirjat ovat sekä arkisia että herkkiä: Jalosen teksti on runollista, tarina kietoutuu arkisten sattumusten ja turvallisen miljöön ympärille ja Louhen kuvat hehkuvat lempeitä värejä. 

Jokainen Aatos ja Sofia -kirja kertoo saman haikeansuloisen tarinan: jokin muuttuu, sisäisesti tai ulkoisesti, ja lasten on etsittävä uusi tapa olla ystäviä, pitää yhteyttä, leikkiä ja jakaa yhteinen maailma. Muutos voi olla vaikkapa koulun alkaminen, se tunne, kun ei uskalla lähestyä toista tyttöjen ja poikien ryhmiin jakautuneella koulun pihalla ja ystävyys on eräänlainen vapaa-ajan salaisuus. Kirjassa Aatos ja Sofian sorsapuisto haaste on hyvin konkreettinen: Sofia muuttaa toiseen kaupunkiin (tai kaupunginosaan) äitinsä kanssa eikä tulekaan koulun juhlaan, jossa Aatoksen ja Sofian oli määrä esiintyä yhdessä.

Olen lukenut, itsekseni ja lapsilleni, kaikki Aatos ja Sofia -kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Louhen kuvitustyyli tuntuu vetoavan eniten nuorimmaiseeni, joka ei vielä vähäeleisestä tarinasta niin paljoa ymmärrä – tässä kirjassa hän ihastui erityisesti sorsakuviin. Esikoiseni muistuttaa luonteeltaan hieman Aatosta herkkyydessään ja haaveellisuudessaan, ja hän on tykännyt lukea sarjan kirjoja, vaikka lukee jo paljon pitkiä lastenromaanejakin. Itse tykkään lukea kaiken, mitä Riitta Jalonen kirjoittaa, on se sitten "aikuisille" tai "lapsille" – kirjailijan teksteissä on aina samaa viisautta, kauneutta ja lohdullisuutta.

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Heinähattu, Vilttitossu ja iso ElsaTammi 2014. 

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoihin on totuttu liittämään huumori, joka näkyy niin Nopolan siskosten hersyvässä ja nokkelassa tekstissä kuin kuvituksissa, jotka sarjan alkuaikoina olivat Markus Majaluoman käsialaa ja uudemmissa kirjoissa sekä sarjan 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi otetuissa uusintapainoksissa ovat Salla Savolaisen kynästä. Kahdesta Kattilakosken sisaruksesta kertovat kirjat ovatkin tyylilajiltaan varsin erilaisia kuin tässä samassa postauksessa esittelemäni Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -kirjat, vaikka Heinähatussa ja Vilttitossussa on päähenkilöinä tavallaan samantapainen kaksikko kuin edellämainituissa: yksi hiljaisempi ja herkempi ja toinen vähän villimpi alakouluikäinen lapsi. 

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on kuitenkin eräänlaista pinnan alla piilevää vakavuutta, jonka koin erityisen voimakkaana viime syksynä uutena laitoksena julkaistussa kirjassa Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Sisaruksista nuorempi, Vilttitossu, on aloittanut koulun, mutta joutuu siellä ison lapsijoukon nimittelyn kohteeksi. Kiusaamisesta suivaantuneena Vilttitossu alkaa lintsata koulusta ja päätyy Elsa-koiran "lapsenvahdiksi". Tästä alkaa kommellusten sarja, ja Vilttitossu ei joudu koheltamaan kauan yksin, ennen kuin Heinähattu vainuaa seikkailun ja rientää siskonsa rinnalle. Aikuiset sen sijaan tipahtavat tapahtumien kärryiltä ja vilkkaiden tyttöjen (ja ison Elsan!) vauhdista heti alkumetreillä. Vaikka kirja on hauska, minua jäi vaivaamaan se, että kukaan ei nähnyt Vilttitossun ahdistusta kiusaamistilanteissa ja koko aihe jäi vähän ilmaan roikkumaan, hassunkurisempien käänteiden alle. Heinähatuissa ja Vilttitossuissahan on läpi sarjan käsitelty myös negatiivisia tunteita, kuten kateutta, mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, mutta se, miten Iso Elsa -kirjassa Vilttitossu suljetaan koulun kaveriporukan ulkopuolelle ja pilkan kohteeksi viiltää sydäntä. 

Salla Savolainen onnistuu kuvituksellaan aina luomaan maailman, jonne haluaisi sukeltaa. Ehkä kyse on arkisten yksityiskohtien runsaudesta, heleistä väreistä tai Ilon Wiklandin tyyliin vähän vinksahtaneeseen perspektiiviin piirretyistä viehättävistä taloista – joka tapauksessa Savolaisen kuvat viehättävät, ja mukana on myös aimo annos Kattilakosken perheelle ja muille Nopoloiden luomille persoonille ominaista ilmeikkyyttä ja vauhtia.

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta & Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809.
SKS 2014 (4., uudistettu painos), 552 sivua. 

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.
Siltala 2014, 321 sivua.

Esimoderni aikakausi (noin vuodet 1500-1800) eivät ole koskaan olleet mielestäni se kaikkein kiinnostavin periodi historiassa. Koulun historiantunneilla tuota aikakautta, tai osaa siitä, kutsuttiin muistaakseni renessanssiksi, mutta sittemmin olen oppinut, että renessanssi on pikemminkin taidehistoriallinen termi ja oikeampaa olisi puhua esimerkiksi varhaismodernista tai esimodernista kaudesta. Jos olisin historiantutkija, keskittyisin 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, ja tuota ajanjaksoa edeltävät vuosisadat ovat alkaneet kiinnostaa siinä mielessä, että niistä voi hahmottaa modernin maailman ja ihmiskuvan syntyyn johtaneita kehityskulkuja. Kuten Kustaa II Aadolfista ja 1600-luvun Suomesta palkitun tietokirjan kirjoittanut Suomen historian dosentti Mirkka Lappalainen asian ilmaisee: 

"Elettiin äärimmäisten ristiriitaisuuksien aikaa: kurjuuden ja yltäkylläisyyden, tuhon ja kukoistuksen. Uskonsotien keskellä elävät ihmiset odottivat viimeistä taistelua tietämättä, että maailma ei ollut loppumassa. Jyrinä tarkoitti uuden ajan alkua, kääntymistä kohti hiljalleen muotoutuvaa modernia Eurooppaa."

Suomen historian professori Petri Karosen Pohjoinen suurvalta antaa erinomaisen yleiskuvan Suomen ja Ruotsin yhteiskunnallisista oloista, politiikasta, taloudesta sekä valtakunnan rajoista ja niiden muutoksista vuosina 1521-1809. Karosen kirja on nimenomaan tietokirja, hyvin yleistajuinen ja karttoineen ja taulukoineen myös havainnollistava, eikä teoksessa leikitellä tyylillisillä tai kerronnallisilla ratkaisuilla. Kirja noudattaa perinteistä, hyväksi havaittua jäsennystä, jossa liikutaan sekä teemaattisella että kronologisella akselilla. Tarkastelun alkupisteeksi valittu vuosi 1521 oli vuosi, jona Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle. Karosen mukaan Ruotsi ei ollut valtio sanan varsinaisessa merkityksessä ennen Kustaa Vaasan valtakautta, vaan "epäyhtenäinen ja epäitsenäinen maakuntien ja keskenään kilpailevien ryhmittyminen taistelukenttä". Karosen näkökulma ja kirjan punainen lanka on nimenomaan Ruotsin suurvallan menestystarina ja erityisesti Suomen asema tässä kuviossa. Siksi Pohjoisen suurvallan aikajanakin katkeaa vuoteen 1809, jolloin Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittua Pohjolan leijonaa oli erityisen antoisaa lukea rinnan Pohjoisen suurvallan kanssa, sillä siinä tarkastelukulma tarkennetaan Ruotsin ja Suomen historiassa vuosiin 1611-1632 ja valokeilaan nostetaan kyseisinä vuosina hallinnut kuningas Kustaa II Aadolf (1594-1632). Lappalaisen mukaan Kustaa II Aadolfin valtakausi oli Suomelle käännekohta, jonka aikana Ruotsin valtakunnasta sisällissodan vuosi lähes irtautunut periferinen maankolkka kytkettiin tiiviimmin osaksi suurvaltaa. Lappalaisen kirjan fokuksessa ovat erityisesti sodat Venäjää ja Puolaa vastaan, joiden vuoksi itäiseen Suomeenkin kohdistui enemmän huomiota ja odotuksia – Suomen kohtaloksi jäi tuottaa sotilaita taisteluihin sekä verovaroja kuningaskunnan kirstuun. 

Lappalainen kirjoittaa vetävästi, ja Pohjolan leijona onkin lajityypiltään ja tyyliltään enemmän kerronnallinen elämäkerta tai historiallista asiaproosaa kuin tietokirjallisuutta. Silti faktat ja lähdeviitteetkin ovat ammattihistorioitsijan tekstissä luonnollisesti kohdallaan. Kirjassa on myös upea nelivärikuvitus: valokuvia aikakauden esineistä museoiden kokoelmissa, aikalaistaiteilijoiden maalauksia ja kuvia tapahtumapaikoilta.

Suosittelen sekä Pohjoista suurvaltaa että Pohjolan leijonaa kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Ensiksi mainittu kirja vaatii pitkää lukuaikaa ja sulattelua, ja sitä voi halutessaan lukea myös sieltä täältä hakuteoksen tapaan. Jälkimmäiselle kirjalle taas kannattaa varata pidempi yhteinäinen lukaika siltä varalta, että ei malta laskea kirjaa käsistään ensimmäisten sivujen jälkeen.


Osallistun Pohjolan leijonalla Elämäkertahaasteen Minihaasteen kohtaan "Historiallisen henkilön elämäkerta (elänyt ja kuollut ennen 1900-luvun alkua)"