Blogistanian kirjapalkinnot 2014: omat ehdokkaani

Blogistanian Finlandia:

1. Anni Kytömäki: Kultarinta (3 pistettä)

"Kultarinta on tarinankerronnan juhlaa. Kertomus kattaa laajan kaaren, mutta jokainen kuvattu hetki on rikas ja tiivistunnelmainen. -- Kytömäki kuvaa suurella herkkyydellä ja lämmöllä luontoa."

2. Katja Kaukonen: Kohina (2 pistettä)

"Kaukonen kuvaa pakahduttavan herkästi mielenliikkeitä, surua, lapsen toivoa ja pettymyksiä, aikuisen estoja ja tunnekylmyyttä, yksinäisyyttä ja pelkoa. Säätä ja meren voimaa Kaukonen kuvaa niin, että voi melkein tuntea pärskeet kasvoillaan"

3. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (1 piste)

"Neljäntienristeys on taitavasti punottu, läpi vuosikymmenten vahvasti kulkeva tarina. Kauneinta on romaanin sivuilta välittyvä inhimillinen lämpö, ymmärrys omaa tietään joskus kompastellenkin kulkevia ihmisiä kohtaan."



Blogistanian Globalia:

1. Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (3 pistettä)

"Kuinka kaunista ja taidokasta kieltä Jhumpa Lahiri kirjoittaa - ja kuinka upeaa työtä Sari Karhulahti on tehnyt tavoittaessaan alkutekstin merkitykset ja kirjoittaessaan suomea kuin Lahiri englantia, ilmeikkäästi ja kauniisti."

2. Amin Maalouf: Valon puutarhat (2 pistettä)

"Historiallinen romaani, joka ei oio mutkia suoriksi, on juhlaa, etenkin yhdistettynä Maaloufin tunnelmalliseen ja paikoin kauniiseen kerrontaan. Anna-Maija Viitasen suomennos tavoittaa hienosti romaanin kielen arkaaisuuden, monivivahteisuuden ja kauneuden."


3. Kate Atkinson: Elämä elämältä (1 piste)

"Elämä elämältä -romaanin lukeminen oli yhdistelmä jännitystä ja liikutusta, vastustamattomasti etenevää juonta ja pysähtymään kutsuvia tunnelmakuvauksia ja oivalluksia."


Blogistanian Tieto:

1. Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (3 pistettä)

"Maijalan kirja nostaa kuitenkin esiin Canthin unohdetun, herkän ja hiljaisen sekä melankolisuuteen taipuvaisen puolen."

2. Itha O'Neill (toim.): Beda Stjernschantz - Ristikkoportin takana (2 pistettä)

"Olen onnellinen kun saan kurkistaa tuohon sata vuotta sitten elettyyn elämään,
 katsoa vanhoja valokuvia ja kirjeitä sekä ihailla upeita maalauksia ja piirroksia Ristikkoportin sivuilta."


3. Arne Nevanlinna: Arne (1 piste)

"Arne on riemastuttava kirja, eloisasti, leikkisästi ja ironisesti kirjoitettu muistelma tai omaelämäkerta."



Blogistanian Kuopus:

1. Maria Autio: Varjopuutarha (3 pistettä)

"Maria Autio kirjoittaa kauniisti ja monisävyisesti ja kuitenkin kohderyhmälle helposti lähestyttävää tekstiä. -- Vaikka Varjopuutarhan kerronnan rytmi on rauhallinen ja kirjassa on paljon kuvailua ja muistelua, on Autio onnistunut rakentamaan romaaniin myös jännitteen, joka kuljee ja kuljettaa läpi kirjan."

2. Mila Teräs: Telma ja taikojen talvi (2 pistettä)

"Kirjailija Mila Teräksellä ja kuvittaja Karoliina Pertamolla on takanaan yhteistyötä monen lastenkirjan verran. Terästä ja Pertamoa tuntuu yhdistävän jokin tapa katsoa maailmaa - lapsen tasolta, sadun läpi, elämän väreistä nauttien. Teräs kirjoittaa herkkää tekstiä ja Pertamo piirtää pehmeää viivaa."

3. Julia Savtchenko: Salainen sienikirja (1 piste)

"Salainen sienikirja on hurmaava fiktiivinen tietokirja. -- Savtchenko osoittaa esikoiskirjassaan ihailtavan kypsyytensä kuvittajana."

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
The Lowland, suom. Sari Karhulahti.
Tammi 2014, 438 sivua.
Keltainen kirjasto 452.

Hän oli ylpeä siitä, että oli tullut yksin Yhdysvaltoihin. Että opetteli asuinmaataan kuten oli varmaankin kerran opetellut seisomaan, kävelemään ja puhumaan. Hän oli halunnut niin kovasti lähteä Kalkutasta, eikä pelkästään koulutuksensa takia vaan myös - nyt hän kykeni myöntämään sen itselleen - ottaakseen askeleen, jota Udayan ei koskaan ottaisi.

Jhumpa Lahiri tunnetaan ennen kaikkea novelleistaan, mutta hänen neljäs suomennettu teoksensa Tulvaniitty on romaani Intiassa kasvaneista veljeksistä, Udayanista ja Subhashista, jotka lähteävät kulkemaan omiin suuntiinsa. Tavallaan toinen lähtee ja toinen jää, tavallaan molemmat lähtevät ja molemmat jäävät. Romaanissa kuvataan 1960-luvun Intian kuohuntaa, perheen sisäisiä jännitteitä ja siirtolaisen tunteita ja identiteettiä kahden maailman välissä. Olen lukenut Lahirilta aiemmin novellikokoelman Tämä siunattu koti, josta pidin kyllä aika paljon, mutta se ei vienyt sydäntäni samalla tavalla kuin Tulvaniitty.

Kuten kuvasta näkyy, luin Tulvaniityn jo loppukesästä, joten vaikutelmat siitä, saati juonenkäänteet, eivät ole enää aivan tuoreina mielessä, mutta muistan lukuhetkien tunnelman ja ennen kaikkea sen, kuinka eräänä hetkenä alun kankeus suli pois ja tarina tempaisi täysin mukaansa. Muistelen sen tapahtuneen suunnilleen niillä main, kun Udayan ja Gauri tutustuivat ja toisaalla Subhas oli ollut jo jonkin aikaa Amerikassa ja eräät kokemukset saattoivat hänet katsomaan olosuhteitaan ja asemaansa silmästä silmään.

Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlissa huhtikusssa Jhumpa Lahiri ja suomentaja Sari Karhulahti lukivat vuoronperään Tulvaniitystä katkelman, Lahiri romaanin alkukielellä englanniksi ja Karhulahti tietysti itse muotoileminsa suomenkielisin lausein. Tuossa tunnelmallisessa hetkessä tiivistyi se, kuinka kaunista ja taidokasta kieltä Lahiri kirjoittaa - ja kuinka upeaa työtä Karhulahti on tehnyt tavoittaessaan alkutekstin merkitykset ja kirjoittaessaan suomea kuin Lahiri englantia, ilmeikkäästi ja kauniisti.


Tulvaniitystä ovat bloganneet myös ainakin MariA, Jaana, Jonna ja Arja. (Padi teki lakon linkkien suhteen, joten lisäilen ne myöhemmin)

Mila Teräs: Telma ja taikojen talvi

Mila Teräs: Telma ja taikojen talvi.
Kuvitus Karoliina Pertamo.
Otava 2014, 127 sivua.

Mila Teräksen kirjoittamat ja Karoliina Pertamon kuvittamat Telma-kirjat ovat vieneet sydämeni, ja myös esikoulu- ja kouluikäiset tyttäreni tykkäävät sarjan kirjoista ja lukevat niitä taitojensa mukaan itsekin. Sarjan avausosassa Telma ja tarinoiden talo (2010) tutustutaan alakouluikäiseen Telmaan ja hänen suomalais-espanjalaiseen perheeseensä sekä kotikerrostaloon, jonka ikkunat tuikkivat pimeässä kuin lyhdyt ja vilkuttavat monilla tarinoillaan. Telma ja salaisuuksien saari (2011) -kirjassa ratkaistaan Tyrskyluodon arvoitusta ja kirjassa Telma ja kuiskausten koulu (2014) Telma ja hänen koulukaverinsa järjestävät kirpputorin, jossa myytävät tavarat eivät olekaan aivan tavanomaisia.

Telma-kirjoissa tuttuus ja turvallisuus yhdistyvät kiehtovalla tavalla sadun taikaan ja salaperäisyyteen. Telmalla on "salaisuuskorva", joka on tavallista korvaa herkempi kuulemaan kaikenlaista. Telma ystävineen selvittää usein jonkin erikoiselta vaikuttavan tapauksen, ja lähiympäristön aikuiset eivät ole välttämättä ihan tavanomaisia ihmisiä, vaan naapurustossa vaikuttaa esimerkiksi taikuri.

Vaikka Telman maailmassa on aimo annos taikapölyä, on hän pohjimmiltaan aivan tavallinen tyttö, joka elää arkea tavallisine iloineen ja suruineen. Samalla kun Telma selvittää arvoitusta, hän ratkaisee myös omaa kehitystehtäväänsä, joka Taikojen talvi -kirjassa on ramppikuumeen selättäminen.

Kirjailija Mila Teräksellä ja kuvittaja Karoliina Pertamolla on takanaan yhteistyötä monen lastenkirjan verran. Terästä ja Pertamoa tuntuu yhdistävän jokin tapa katsoa maailmaa - lapsen tasolta, sadun läpi, elämän väreistä nauttien. Teräs kirjoittaa herkkää tekstiä ja Pertamo piirtää pehmeää viivaa. Telma-kirjojen kuvitus on mustavalkoista, mutta kannet hehkuvat upeissa väreissä!

Amin Maalouf: Valon puutarhat

Amin Maalouf: Valon puutarhat
Les Jardins de Lumière, suom. Anna-Maija Viitanen.
Gummerus 2014, 349 sivua.

Eikö yksinäisyys ole ainoa turvapaikka jumalisuuden aavikolla? Mani oppi nopeasti, miten sen saattoi saavuttaa, miten sitä saattoi vaalia ja suojella muilta. Hän järjesti itselleen kolon, jossa sai olla raunhassa ja yhteisön ulkopuolella, lapsen valtakunnan, jonne aikuisilla ei ollut asiaa. Sinne hän livahti aina kun kykeni. Tigris-joen kanava kiemurteli noilla tienoin tiheän palmukasvuston välitse, yhdessä kohdin puut seisoivat miltei kiinni toisissaan muodostaen puolikaaren, osa taipuneina vettä kohti kuin juomaan. Kun rohkeasti kapusi runkojen yli, saapui eräänlaiselle niemekkeelle, tuoksuvaan varjoisaan maailmaan, jossa hämäryys kuitenkin antoi tilaa myös valolle, imi sitä luokseen, suodatti ja sirotteli sitä kitsastelematta niiden nauttavaksi jotka osasivat ottaa sen vastaan. Sinne Mani kävi istumaan tai makailemaan, sielllä hän itki tai iloitsi tai haaveksi. Ja puhui usein itsekseen ääneen vailla pelkoa, että kukaan kuuli. 

Libanonilaissyntyisen, mutta pitkään Ranskassa asuneen Amin Maaloufin kolmas suomennettu romaani Valon puutarhat kertoo manikealaisuuden perustajan, profeetta Manin elämästä ja filosofiasta 200-luvun Mesopotamiassa. Manin isä on liittynyt vähän ennen poikansa syntymää askeettiseen, muun muassa tulta ja naisia karttavaan "valkokaapuisten joenvarsilahkoon", joka julistaa edustavansa ainoaa oikeaa juutalaisuutta ja kristillisyyttä ja jota Sittai-niminen mies hallitsee rautaisella otteella. Mani on kasvanut nuoren Mariam-äitinsä ja vanhan palvelijattaren hoivissa kolmevuotiaaksi, jolloin Sittai noutaa hänet väkivalloin kotoaan ja liittää osaksi yhteisöä. Manin on pakko sopeutua ja noudattaa lahkon rituaaleja, mutta "uppiniskaisuuden säie säilyi hänessä". Mani ei koskaan sisimmässään hyväksy yhteisön ankaruutta ja toisten uskontojen halveksuntaa, ja monien vaiheiden kautta hänestä kasvaa manikealaisuuden perustaja, persialaisen kuvataiteen isä sekä arvostettu lääkäri ja filosfi.

Pidin todella paljon Amin Maaloufin viimeksi suomennetusta romaanista Leo Afrikkalainen (Wsoy 2011), joka lumosi waltarimaisella historian, seikkailun ja kehityskertomuksen yhdistelmällä. Maaloufin romaaneista huokuu elämänviisaus ja kyky asettaa asiat mittasuhteisiin, vuosisatojen ja -tuhansien perspektiiviin. Vaikka en hurmaantunut Valon puutarhoista aivan niin paljon kuin Leo Afrikkalaisesta - kenties tarina ei ollut aivan yhtä vangitseva, vaikka Manin tarinallakin on huikean kiinnostava historiallinen ja filosofinen kehys - on tässä tuoreimmassa suomennoksessa paljon samaa viehätystä. Maaloufilla on kyky sanoillaan puhaltaa historiallisiin henkilöihinsä elämän henkäys.

Historiallinen romaani, joka ei (ainakaan näin maallikon mielestä) oio mutkia suoriksi, on juhlaa, etenkin yhdistettynä Maaloufin paikoin tunnelmalliseen ja kauniiseen kerrontaan. Anna-Maija Viitasen suomennos tavoittaa hienosti romaanin kielen arkaaisuuden, monivivahteisuuden ja kauneuden.


Kirjasta on blogannut myös Ulla

Arne Nevanlinna: Arne

Arne Nevanlinna: Arne
Siltala 2014.

Arne Nevanlinnan Arne on riemastuttava kirja. Se on elävästi ja leikkisästi kirjoitettu muistelma tai omaelämäkerta, joka tempaa mukaansa kirjailija-arkkitehdin yli 86 vuoden aikajänteen kattavaan elämään. Sattuneesta syystä* halusin tarkistaa, mihin kategoriaan teos virallisesti kuuluu, ja kuulemma Arne on sekä kustantajan katalogissa että kirjakaupan hyllyssä luokiteltu tietokirjallisuudeksi. Tätä tulkintaa tukevat kyllä muun oikeiden nimien käyttö henkilöistä ja kirjaan sisällytetyt autenttiset valokuvat. Faktan ja (auto)fiktion välinen raja on häilyvä, mutta lukijan pettämättömällä auktoriteetilla voin vakuuttaa, että Arne on vähintään yhtä totta kuin muutkin muistelmat!

En muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon kirjan ääressä kuin Arnea lukiessa. Nevanlinnan huumori on kuivakkaa, itseironista ja toisinaan viiltävää, eikä hän epäröi sanoa suoraan mielipidettään aikalaisistaan, ovat nämä sitten vielä elävien kirjoissa tai eivät. Ja miksi epäröisikään?

Kulttuurisuvut ovat kiehtovia. On mielenkiintoista, miten jotkut erityiset kyvyt kulkevat tietyissä suvuissa; osittain ehkä geeneissä, mutta pitkälti varmasti myös sitä kautta mitä asioita ja taipumuksia perheissä arvostetaan ja tuetaan. Arne Nevanlinnan suvussa on erityisen paljon matemaattisesti lahjakkaita, tieteentekijöitä ja lääkäreitä. Suvun tunnetuin jäsen* lienee juuri Arnen isä, matemaatikko Rolf Nevanlinna, jonka tieteellisiin saavutuksiin en piintyneenä humanistina ole tutustunut, mutta joka taisi kuulua Elsa Enäjärven ja Martti Haavion tuttavapiiriiin - muistelen Rolf Nevanlinnan nimen vilahdelleen Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin -teoksen sivuilla. Arne Nevanlinna kertoo muistelmissaan paitsi omasta lähipiiristään, myös vanhemman polven Nevanlinnoista mukaan lukien teorian siitä, mitä kautta matemaattinen geeni tuli sukuun, sekä sukunimen taustasta.

Arnen tekstistä huokuu ulkopuolisuuden tunne; hän ei täysin solahtanut niihin odotuksiin, joita suvun pojille ja nuorille miehille asetettiin. Esimerkiksi arkkitehtuuria pidettiin liian boheemia opiskelualana ja elämänurana, mutta oli sentään jotenkin hyväksyttävää, koska sitä opetettiin Teknillisessä korkeakoulussa. (Sosiologiaa Arne Nevanlinnan isä sen sijaan piti täysin huuhaa-tieteenalana, ja Arne toteaa tulleensa myöhemmin samaan tulokseen.) Myös arkkitehtipiireissä Arne oli outo lintu, jota epäiltiin maolaiseksi. Lapsuudenkodissaan Arne koki olensa isänsä silmissä veljiään vähäpätöisempi ja ahdistui jännitteestä ja surusta, jota isän avioliiton ulkopuolinen suhde aiheutti kodin vanhempien väliseen suhteeseen ja koko kodin ilmapiiriin.

Nevanlinnan korostaa sattuman merkitystä ja sitä, miten pienetkin yksityiskohdat voivat yllättäen muuttaa tapahtumien suuntaa. Arnen sivuilta huokuu elämänviisaus, ja kirjan loppu herkistää ironisesta etäännytyksestä huolimatta.


*Muistakaa Blogistanian vuoden 2014 parhaat kirjat -äänestys ensi maanantaina 26.1!

*Siis tunnetuin tähän mennessä. Kuka tietää, mitä lahjakkuuksia nuoresta polvesta kasvaa? ;)

Arnesta on blogannut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja, joka on lukenut koko Nevanlinnan kaunokirjallisen tuotannon, "etunimikavalkadin".

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa. 
Wsoy 2014.

Kirjallisuuden professori emerita Leena Kirstinä, Kirsi Kunnaksen pitkäaikainen ystävä on kirjoittanut viime vuonna 90 vuotta täyttäneestä rakastetusta runoilijasta varsin perinteisen, konstailemattoman ja hyvin lämpimän elämäkerran. Konstailemattomuus ja yleistajuisuus eivät tarkoita, etteikö elämäkerrassa mentäisi ajoittain syvällekin aiheeseen ja valotettaisi myös Kunnaksen suurelle yleisölle tuntemattomampaa tuotantoa ja toimintaa laajasti ja asintuntevasti. Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa kertoo muun muassa Kunnaksen ensimmäisten, aikuisille suunnattujen runokokoelmien vastaanotosta ja valistaa tällaista vähän teoriasuuntautuneempaakin lukijaa siitä, mikä on metalepsis.

En oikeastaan tiennyt ennalta mitään Kirsi Kunnaksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Vuonna 1924 syntynyt Kunnas koki teini-ikäisenä toisen maailmansodan pommituksineen, mutta nuori Kirsi sai kokea myös mutta myös pitkät huolettomat kesät saaressa ja runouden modernismin myllertämät kirjalliset piirit. Sateessa ja tuulessa -kirjan sivuilta löytyy muutama isompi valokuva tulevasta runoilijasta, ja nuoren tytön sielukkuus tuntuu välittyvän noista mustavalkokuvista yhtä vahvasti kuin Kirstinän kuvailuista. Myös perhevalokuvat nelihenkisestä Kunnas-Syrjän perheestä ja kertomukset nuoren perheen remonttiprojektista Ylöjärvellä herkistävät.

Hauskana yksityiskohtana pitää mainita, että löysin kirjan sivuilta yllättäen myös oman isoisäni pienenä mainintana, sillä hän ja Kirsi Kunnas työskentelivät samassa Psalmienkäännöskomiteassa 1970-luvulla.

Tämä ihana elämäkerta on luettu myös ainakin Kirjojen kamarissa, P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, Hemulin kirjahyllyssä ja Kirjasähkökäyrässä.


Vastaan tämän kirja-arvion yhteydessä Runoreissussa-haasteeseen, jonka Valkoinen kirahvi järjesti viime vuonna Kirsi Kunnaksen juhlavuoden kunniaksi ja jonka ihana Kirjojen kamarin Katja laittoi minulle eteenpäin. Kiitos ja anteeksi myöhäinen vastaus! Haasteen ideana oli kertoa, mikä Kunnaksen runo on itselle tärkeä ja miksi.

Mikään yksittäinen runo Kunnaksen laajasta tuotannosta ei nouse mielessäni tai muistoissani ylitse muiden, mutta on minulla muutama suosikki - kuinka ollakaan, kaikki kokoelmasta Tiitiäisen satupuu, joka on esineenäkin niin ihana Maija Karman kuvituksineen.

Runoon Tunteellinen siili muistan kuitenkin tutustuneeni ensi kerran Aapisen sivuilla. Runo teki minuun vaikutuksen rytmillään ja nokkelilla riimeillään, jotka olivat kutkuttavasti ristiriidassa runon melankolisen tarinan kanssa.

Jostain syystä "päähän soimaan" on jäänyt myös Jaakko Vaakko vesirotta ja hänen "aivastuksen vaivansa" jonka takia piti nenäliina esiin kaivaa ja siihen niistää, mikä piina! Kunnaksen riimittelyt vaan ovat niin mielettömiä!

Kaikkein ihanin Kunnaksen runo on kuitenkin Tiitiäisen tuutulaulu, joka on herkistänyt erityisesti omia lapsia katsellessa. Kaikki lapseni ovat olleet vastasyntyneinä sellaisia suloisia menninkäisiä pitkine hiustupsuineen ja suurine tähtisilmineen!

Osallistun tällä postauksilla myös Reetan Les-Lue-blogissaan emännöimään Elämäkertahaasteeseen.

Beda Stjernschantz - Ristikkoportin takana

Itha O'Neill (toim.): Beda Stjernschantz - Ristikkoportin takana / Bakom gallergrinden
SKS 2014, 302 sivua.

Kiinnostuin Beda Stjernschantzista (1867-1910) luettuani Assyriologin postauksen taiteilijan näyttelystä ja siihen liittyvän kirjan Ristikkoportin takana julkaisusta. Amos Anderssonin taidemuseon näyttelyyn en valitettavasti ehtinyt, mutta tutustuminen Stjernschantzin tuotantoon todistaa jälleen kerran, kuinka monet lahjakkaat taiteilijat (niin kuvataiteissa kuin esimerkiksi kirjallisuudessa ja musiikissakin) painuvat ilman syytä unohduksiin. Onneksi on taidehistorioitsijoita sekä muita tutkijoita ja kirjoittajia, jotka nostavat unohtuneita helmiä esiin! Ristikkoportin takana on kaksikielinen, runsaasti kuvitettu taidekirja, jossa kymmenen eri kirjoittaa valottaa taiteilijan elämää ja tuotantoa eri kulmista.

Kirjan avausartikkelissa Itha O'Neill käy läpi Bedan taustaa ja elämänvaiheita sekä valottaa tämän taiteellisia tavoitteita. Beda kasvoi upseeri-isän kuoleman jälkeen köyhtyneessä perheessä, jossa arvostettiin musiikka ja koulutusta. 17-vuotiaana Beda siirtyi saksalaisesta tyttökoulusta Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jossa hän tutustui muun muassa Magnus Enckellin ja Ellen Thesleffiin. Myöhemmin Pariisissa Bada maalasi Thesleffin kanssa monia samoja harjoitustöitä lähes samasta kulmasta, sillä heidän istumapaikkansa ateljeessa olivat lähellä toisiaan - nämä töiden rinnastukset palauttivat mieleeni Riitta Konttisen keväällä ilmestyneen Taiteilijatoveruutta-teoksen, jossa niin ikään oli joitakin taiteilijaystävysten samasta mallista tai aiheesta maalattuja teoksia asetettu rinnakkain. Muutaman Piirustuskoulu-vuoden jälkeen Beda erosi koulusta usean opiskelutoverinsa tavoin tyytymättömänä vanhanaikaiseen opetussuunnitelmaan ja kehnoon opetukseen ja jatkoi opintojaan Gunnar Berndtsonin johdolla. Berndtsonin ateljeessa Beda tutustui Albert Edelfeltiin, joka taidot ja kansainvälisyys tekivät vaikutuksen. Vuonna 1891 Beda pääsi itsekin matkustamaan Pariisiin, yhtä matkaa muun muassa Dora Wahlroosin ja Pekka Halosen kanssa. 1800- ja 1900-lukujen taitteen suomalainen kulttuurielämä on osin siksi niin kiehtovaa, että kaikkialla voi nähdä verkostoja sekä ystävyys- ja vaikutussuhteita.

Beda Stjernschantz: Istuva tyttö 1982.

Beda Stjernschantz oli taiteilijana kunnianhimoinen, ja vaikka hän viihtyikin taiteilijaystäviensä seurassa, oli yksinäisyys välttämätöntä luovalle työskentelylle: "Kun ihan tosissaan työskentelee, eivät ainoastaan sormet ole työssä tuntikausia, vaan sitä miettii ja ajattelee lakkaamatta, ja jos silloin ote herpaantuu, voi kaikki, mikä äsken oli selkeää ja kypsää, tuhoutua. Pari viikkoa kului, etten juurikaan puhunut kenenkään ihmisen kanssa.", Beda kirjoitti kotiin Pariisista. Vaikka Beda oli onnellinen keskittyessään työhönsä, voi hänen monista töistään lukea myös ahdistuksen ja ulkopuolisuuden tunteita. Esimerkiksi Ristikkoportin takana -teoksen kansikuvaksi päätynyt samanniminen maalaus jättää katsojan lukitun portin taakse, katsomaan ulkopuolisena kaukaisuudessa näkyvää valonlähdettä. Myöhemmin, kun Beda ei varojen puutteen vuoksi päässyt enää matkustamaan ulkomaille ja jäi taideyhteisön ulkopuolelle, nuo vieraantumisen tunnot voimistuivat.

Beda maalasi niin realistisia kuin symbolistisia maalauksia; ei perättäisinä kausina vaan rinnan ja lomittain. Puut ja tyylitellyt kukat olivat tyypillisiä aihelmia tai yksityiskohtia, ja toisaalta Beda Stjernschantz maalasi myös tehtaan lasipuhaltajia työssään. Taiteilijan tuotannon monipuolisuus käy ilmi Ristikkoportin artikkeleista, joissa syvennytään muun muassa Stjernschantzin yömaisemiin ja kasvitieteellisiin piirroksiin mutta valotetaan myös muita teemoja, kuten aavemaalauksiin ja teosten sukupuoliprobelmatiikkaan.

Beda Stjernschantzin vaikeuksien täyttämä ja murheellisesti päättynyt elämä saa minut surulliseksi, mutta samalla olen onnellinen kun saan kurkistaa tuohon yli sata vuotta sitten elettyyyn elämään, katsoa vanhoja valokuvia ja kirjeitä sekä ihailla upeita maalauksia ja piirroksia Ristikkoportin sivuilta.