Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa.
Wsoy 2014.
Kirjallisuuden professori emerita Leena Kirstinä, Kirsi Kunnaksen pitkäaikainen ystävä on kirjoittanut viime vuonna 90 vuotta täyttäneestä rakastetusta runoilijasta varsin perinteisen, konstailemattoman ja hyvin lämpimän elämäkerran. Konstailemattomuus ja yleistajuisuus eivät tarkoita, etteikö elämäkerrassa mentäisi ajoittain syvällekin aiheeseen ja valotettaisi myös Kunnaksen suurelle yleisölle tuntemattomampaa tuotantoa ja toimintaa laajasti ja asintuntevasti. Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa kertoo muun muassa Kunnaksen ensimmäisten, aikuisille suunnattujen runokokoelmien vastaanotosta ja valistaa tällaista vähän teoriasuuntautuneempaakin lukijaa siitä, mikä on metalepsis.
En oikeastaan tiennyt ennalta mitään Kirsi Kunnaksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Vuonna 1924 syntynyt Kunnas koki teini-ikäisenä toisen maailmansodan pommituksineen, mutta nuori Kirsi sai kokea myös mutta myös pitkät huolettomat kesät saaressa ja runouden modernismin myllertämät kirjalliset piirit. Sateessa ja tuulessa -kirjan sivuilta löytyy muutama isompi valokuva tulevasta runoilijasta, ja nuoren tytön sielukkuus tuntuu välittyvän noista mustavalkokuvista yhtä vahvasti kuin Kirstinän kuvailuista. Myös perhevalokuvat nelihenkisestä Kunnas-Syrjän perheestä ja kertomukset nuoren perheen remonttiprojektista Ylöjärvellä herkistävät.
Hauskana yksityiskohtana pitää mainita, että löysin kirjan sivuilta yllättäen myös oman isoisäni pienenä mainintana, sillä hän ja Kirsi Kunnas työskentelivät samassa Psalmienkäännöskomiteassa 1970-luvulla.
Tämä ihana elämäkerta on luettu myös ainakin Kirjojen kamarissa, P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, Hemulin kirjahyllyssä ja Kirjasähkökäyrässä.
Vastaan tämän kirja-arvion yhteydessä Runoreissussa-haasteeseen, jonka Valkoinen kirahvi järjesti viime vuonna Kirsi Kunnaksen juhlavuoden kunniaksi ja jonka ihana Kirjojen kamarin Katja laittoi minulle eteenpäin. Kiitos ja anteeksi myöhäinen vastaus! Haasteen ideana oli kertoa, mikä Kunnaksen runo on itselle tärkeä ja miksi.
Mikään yksittäinen runo Kunnaksen laajasta tuotannosta ei nouse mielessäni tai muistoissani ylitse muiden, mutta on minulla muutama suosikki - kuinka ollakaan, kaikki kokoelmasta Tiitiäisen satupuu, joka on esineenäkin niin ihana Maija Karman kuvituksineen.
Runoon Tunteellinen siili muistan kuitenkin tutustuneeni ensi kerran Aapisen sivuilla. Runo teki minuun vaikutuksen rytmillään ja nokkelilla riimeillään, jotka olivat kutkuttavasti ristiriidassa runon melankolisen tarinan kanssa.
Jostain syystä "päähän soimaan" on jäänyt myös Jaakko Vaakko vesirotta ja hänen "aivastuksen vaivansa" jonka takia piti nenäliina esiin kaivaa ja siihen niistää, mikä piina! Kunnaksen riimittelyt vaan ovat niin mielettömiä!
Kaikkein ihanin Kunnaksen runo on kuitenkin Tiitiäisen tuutulaulu, joka on herkistänyt erityisesti omia lapsia katsellessa. Kaikki lapseni ovat olleet vastasyntyneinä sellaisia suloisia menninkäisiä pitkine hiustupsuineen ja suurine tähtisilmineen!
Osallistun tällä postauksilla myös Reetan Les-Lue-blogissaan emännöimään Elämäkertahaasteeseen.
Hieno postaus kirjasta ja meiddän ihanasta lorukuningattaresta, vaikka hänen oma hahmonsa on ollutkin Haitula. Uskomattoman upea ja karismaattinen kirjailija ja hieno tuotanto. Tiitiäisen satupuu on pienestä asti ollut lempikirjani ja en aio sitä vaihtaa :)
VastaaPoistaTuo metalepsis ei kyllä minulle auennut ;)
Arvelen, että tästä elämäkerrasta teki niin hienon se, että sen on kirjoittanut henkilö, joka on sekä kirjallisuudentutkija että Kunnaksen ystävä. Sivuilla väreilee yhtä lailla sekä lämpö että asiantuntemus. Ja nuo kuvat - niin, ne tosiaan ihanasti henkivät elämää.
VastaaPoistaMukavaa kun vastasit haasteeseenkiin :) Tiitiäisen tuutulaulu on minullekin Kunnaksen runoista se kaikkein rakkain, siinä runossa elävät juuri ne omat ihanat vauvat <3
Viime vuosi oli vahvojen naiskirjailijoiden juhlaa. Tämä teos on yksi niistä elämäkerroista, joihin haluaisin ehdottomasti tutustua kevätkaudella.
VastaaPoistaTämän haluan lukea.
VastaaPoistaTunteellinen siili saa minut aina kyyneliin, rakastan sitä runoa. Tiitiäinen on niin herkkä ja joskus taisin omassa blogissani kirjoittaa, etten voi olla ajattelematta perunoiden loputonta hoppua silloin, kun keitän perunoita.
(Kiehtovaa, että isoisäsi ja Kirsi Kunnas ovat olleet samassa Psalmienkäännöskomiteassa! Minun on pakko kertoa, että olen kerran puhunut Kirsi Kunnaksen kanssa puhelimessa <3 )