Jenni Linturi: Malmi, 1917

Jenni Linturi: Malmi, 1917
Teos 2013, 203 sivua.

– Ajatella, Ingeborg sanoi. – Että joskus minä kuvittelin olevani rohkea.

Lettu ei vastannut mitään, hän istui isän nojatuoliin ja jäi odottamaan aamua. Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevansa toisenlaisia kuin olivat.

Jenni Linturin toinen romaani, Malmi, 1917, heittää niin suoraan keskelle tapahtumia, että olen jonkin aikaa hieman hukassa siitä, ketkä olivatkaan suomen-, ketkä ruotsinkielisiä, ketkä olivat punaisia huligaaneja ja ketkä valkoisia riistäjiä, kuka on kenenkin poika ja tytär. Toisaalta olen iloinen tästä hämmennyksestä, sillä sitä paremmin romaanin henkilöt piirtyvät näkyviin ihmisinä, kukin omana itsenään. Työläisten ja tilallisten kahakoista, miliisinpillien ja kiväärien ulvonnasta nousevat päähenkilöinä esiin ruotsinkielisen tilallisen tyttäret Ingeborg ja Lettu sekä maalta isän apulaisnimismiehen pestin perässä Helsingin laidalle Malminkylään muuttaneet veljekset Oiva, Antero ja Into.

Ingeborg haaveilee näyttelijänurasta ja matkalla maineeseen pyörittelee kiharoitaan sakilaisten pysähtyessä kadulla ostamaan ruusuja. Lettu pakkaa eväskoriin makkaraa ja juustoa ja salakuljettaa ne veljeksille. Romaanin naiskuvaus tuo mieleeni Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ja ehkä vielä enemmän Katja Kallion vuoteen 1914 ja 1930-luvulle sijoittuvan romaanin Säkenöivät hetket, joista viimeksi mainitussa kuvataan myös siskoksia. Naiset joutuvat sotien ja muiden kahakoiden keskellä venymään ja kestämään, mutta rohkeimmat heistä uskaltavat myös unelmoida. Etenkin nuoret tytöt ovat tyttöjä myös poliittisten kuohuntojen aikana, heillä on omat salaiset haaveensa, turhamaisuutensa ja hupsuutensa.

Hänen olisi karattava Oivan kanssa vihille. Ehkä he lähtisivät Eurooppaan, eläisivät kuin boheemieläimet ja söisivät aamiaisensa italialaisilla kukkuloilla, Pariisin kaduilla. Tietenkin Oiva haluaisi mennä myös Berliiniin. Siloin Lettu sanoisi, että hän näkisi mieluummin maaseutua. Sitten he riitelisivät kiivaasti hotellihuoneessa. Oiva heittäisi tuhkakupin vihassa. Sirpaleet kimpoilisivat seinästä. Lettu painaisi päänsä käsiinsä. Silloin Oiva huomaisi typeryytensä ja laskeutuisi polvilleen Letun jalkoihin. Lettu syleilisi häntä ja itkisi. Eivätkä he lähtisi enää mihinkään vaan jäisivät hotelliin ja menisivät tunteistaan sekaisin.

Naiskuvaus on totisesti muuttunut niistä ajoista, jolloin Tyyni Tuulio kirjoitti nuorille naisille ihanteellisen ja opettavaisen romaanin Marja-Liisa harjoittelee, jossa päähenkilö haluaa tehdä velvollisuutensa kotimaataan ja perhettään kohtaan ja uskaltaa tavoitella unelmiaan vain, jos ne ovat sopusoinnussa isänmaan edun kanssa. Linturin naishahmot ovat inhimillisiä ja monitahoisia, mutta niin ovat Malmi, 1917 miehetkin, jotka aatesuunnasta riippumatta ovat milloin järkeävän maltillisia, milloin turhan kuumapäisiä, mutta harvemmin niin rohkeita ja johdonmukaisia kuin heidän ihateiden mukaan pitäisi.

Joissakin historiallisissa romaaneissa vedetään laajoja kaaria yli vuosien, vuosikymmenten ja kenties vuosisatojenkin. Toisissa, kuten Malmi, 1917:sta, kuvataan lyhyttä ajanjaksoa, isoja ja pieniä käännekohtia, joissa joskus risteävät kansakunnan ja yksilön kohtalot. Linturi kirjoittaa tiiviisti, mutta ei lainkaan lakonisesti. Pikemminkin romaanin kieli on rujoja tapahtumia vasten runollista, maalailevaa: "Värisevä taivas, janoiset lehmukset pudottivat keltaisia lehtiään." Kieli olisi voinut enemmän ankkuroitua kuvattavaan aikakauteen, mutta näinkin tempauduin mukaan romaanin tapahtumiin, elävästi kuvattujen henkilöiden rinnalle.


Kirjasta on blogannut myös ainakin TuijaTa, jonka kanssa huomaaan verranneeni Linturin kirjaa muutamiin samoihin teoksiin.

P.S. Tätä postausta kirjoittaessani kello heilahti tiistain puolelle, eli tänään julkaistaan Finlandia-palkintoehdokkaat!