TTT: Kesäkirjoja

Kesäinen kirjapino tuomen alla: Kallion ja Knausgårdin kirjat omia ostoksia, Valan kirja Kukanpäivän kutsuilta, Flynn kustantajan lähettämä ennakkokappale ja Marttinen kirjastosta.

Aurinkoista tiistai-iltapäivää! Auringonpaisteen, leppeän tuulen, jäätelön ja vähiin käyvien aamuherätysten vaikutuksesta olen jo ihan kesätunnelmissa. Haaveilen lukuhetkistä pihalla, tuomen tuoksussa ja omenapuun alla. Olen tästä suosikkipuuhastani jo vähän nauttinutkin, tosin hyttyset ovat kovasti pyrkineet häiritsemään lukemiseen keskittymistä.

Olen jo vähän valikoinut luettavaa "kesäkirjapinoihin", sillä suunnittelu on puolet hauskuutta. Kesällä maistuvat dekkarit (jotka tosin miellän myös syksyn kirjoiksi), klassikot (erityisesti kotimaiset), vanhat tyttöromaanit ja ylipäätään vähän juonivetoisempi, eskapistisempi kirjallisuus ja ns. "hyvän mielen kirjat", runoja unohtamatta. Kesällä suunnittelin lukevani muun muassa seuraavia kirjoja:

1. Katja Kallio: Säkenöivät hetket 

Kallion kirjassa on aurinkoinen kansi ja nimi, vaikka historiallisen romaanin tapahtumissa on kuulemma aika synkkiäkin sävyjä. Muun muassa Susa kirjoitti tästä niin ihanasti, että kirja oli pakko ostaa omaksi.

2. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja. 

Luinkin jo Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan Toisen kirjan. Tämä ei ole kevyttä eikä hilpeää kesälukemista, mutta Knausgårdin eeppiseen tarinointiin on ihana uppotua.

3. Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa. 

Tämän luinkin jo, verenhimoisia hyttysiä väistellen ja jäätelöstä nauttien.

4. Gillian Flynn: Kiltti tyttö.

En juurikaan lue jännäreitä, mutta tämä avioliittotrilleri päätyi lukulistalle muun muassa Salla Simukan ja Karo Hämäläisen kehujen ansiosta.

5. Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Karoliinan ihastunut bloggaus sai minut muistamaan, että haluan lukea tämän kolmiodraaman – olenhan tykännyt myös Marttisen aiemmista kirjoista.

6. L. M. Montgomery: Sininen linna

Jospa vihdoin lukisin, taas vuosien jälkeen, uudestaan blogini nimikkokirjan, jossa on kesään sopivaa romantiikkaa ja luonnosta hurmaantumista.

7. Iris Murdoch: Kello

Voitin Kellon Poplaari-blogin arvonnassa jo muutama kuukausi sitten, odotan muun muassa Liisan postauksen ansiosta kirjalta paljon.

8. Niina Miettinen (toim.): Rakkaustarinat. Novelleja

Sara sai kiinnostumaan tästä rakkaus-teemaisesta novelliantologiasta.

9. Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa

Ensin kirjailija Sirpa Kähkönen suositteli Seitsemää enoa Prosak-klubilla, ja sitten Luettua elämää -blogin Elina kirjoitti kirjasta näin ihanasti – kirja on pakko lukea pian!

10. Humphrey Carpenter (toim.): J. R. R. Tolkien – kirjeet 

Rakastan lukea Tolkienista ja Oxfordista, jospa kesällä lukisin nämä kirjahyllyssäni jo jokusen vuoden pyörineet kirjeet.

Lukuhetki omenapuun alla: Sininen linna kirjahyllyn kätköistä, Kello Poplaarin Pekalta, Rakkaustarinat ja Seitsemän enoa kirjastosta, J. R. R. Tolkienin Kirjeet omasta hyllystä. 

Mitä sinä ajattelit lukea kesällä? Luetko lämpimällä säällä tai kesäsateen ropistessa kevyempää kirjallisuutta tai nostalgisia nuoruuden suosikkeja, vai luetko samantapaisia kirjoja vuodenajoista ja keleistä riippumatta? (Ja kaikkea muuta -blogissa oli muuten hiljattain Rantakirjat-kysely ja koonti tuloksista.) Onko sinulla jokin suosikkilukupaikka, jonne hakeudut kesäauringon lämmittäessä?

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Dekkari ja jäätelöä (jäätelö ei valitettavasti ole italialaista, mutta hyvää kuitenkin!)

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa 
Gummerus 2013, 349 sivua.

– Sinä ja sinun suomalaisnaisen periaatteesi. Yritä nyt ymmärtää, että vaikka olet tottunut kävelemään metsän keskellä karhuja pelkäämättä, se ei tarkoita, että voisit kulkea Roomassa miten saattuu. Kun sovimme, että ryhdymme selvittämään murhaa, luulin sinun tarkoittavan Lauran ystävien ja kollegoiden haastattelemista. Sinä taas päätät ensitöiksesi murtautua poliisin tarkkailulistalle kuuluvien ihmisten valtaamaan taloon, Ermes sanoi tuohtuneen näköisenä. 

Assyriologian apulaisprofessori Laura Lucarelli on viehättävä ja työlleen omistautunut nainen. Jokin on kuitenkin saanut hänet jättämään kesken tärkeän Hammurabin lakia koskevan tutkimuksen kesken British Museumissa ja palaamaan Rooman La Sapienza -yliopistoon. Lauralla on myös yhteyksiä Italian ja Ranskan välistä luotijunahanketta vastustaviin anarkisteihin. Kun Laura vielä saa jostakin mustelmia eikä selitys portaissa kaatumisesta vakuuta, palkkaa Lauran poliitikko-sisar Anna yksityisetsivä Arianna de Bellisin seuraamaan Lauran edesottamuksia. Arianna ehtii tuskin päästä työssään alkuun, kun Laura löydetään murhattuna. Anna pyytää Ariannaa jättämään murhatutkimukset poliisin huoleksi, mutta Lauran arvoitus ei jätä suomalais-italialaista etsivää rauhaan.

Jo Arianna de Bellis tutkii -sarjan avausosassa Kuolema sypressin varjossa viehätti, mutta Kosto ikuisessa kaupungissa vakuutti. Parannusta ensimmäiseen osaan on muun muassa se, että murha ei tapahdu heti ensi sivuilla, vaan jännitystä kehitellään ja lukija pääsee itsekin muodostamaan jonkinlaisen käsityksen Lauran persoonasta. Kaiken kaikkiaan tarinassa on enemmän potkua kuin Vera Valan esikoisteoksessa, jossa murhatutkimus tuntui aika ajoin unohtuvan. Kerronnassa on kuitenkin edelleen suloisia suvantokohtia, joissa kuvaillaan italialaisia maisemia, ruuanlaittoa, kahviloita sekä Ariannan ajatuksia ja tunteita. Kun Arianna ja muut sarjan pysyvät hahmot on esitelty Sypressissä, on Kostossa tilaa syventää henkilöiden taustoja ja toisaalta keskittyä varsinaisen murhamysteerin ratkaisemiseen.

Tarinaa kerrotaan ennen kaikkea Ariannan, mutta myös muutaman muun henkilön näkökulmasta. Kirjassa mennään myös murhaajan "pään sisään"; muutoin kolmannessa persoonassa etenevän kerrannan joukossa on minä-muotoisia jaksoja, joissa anonyymi tekijä paljastaa asioita menneisyydestään, tunteistaan ja motiiveistaan. Nämä jaksot luovat kerrontaan hyistä tunnelmaa, mutta muuten Kosto oli, muutamasta jännittävästä kohtauksesta huolimatta, kaltaiseni arkajalan näkökulmasta mukavan leppoisaa luettavaa.

Pakko tunnustaa, että kirjan anarkisteja, mafiaa ja huumediilausta käsittelevissä kohdissa ajatukseni pääsivät hieman harhailemaan (tämä ei siis johtunut kirjasta vaan ihan aihepiireistä), mutta ihmissuhteita, yliopistomaailmaa ja ennen kaikkea Ariannan yksityiselämää ja osittaisen muistinmenetyksen sumentamaa menneisyyttä koskevat kohtaukset luin aivan erityisesti viihtyen. Paitsi Ariannan, myös tämän läheisen ystävän, ulkoministerinä toimivan komean Bartolomeon, menneisyydestä selviää jotakin uutta. Romantiikannälkäiset lukijat eivät tule pettymään kirjaan tarttuessaan, sillä murhatutkimuksien välissä Ariannalla on hetkiä, joilloin hän ei kuullut enää meren kohinaa, hän ei tuntenut tuulta ihollaan.

Vera Valan kirjailijanarkea voi seurata Vera(n) Italia -blogista, ja ihan oikean (suomalaisen) assyriologin elämään pääseen kurkistamaan Elämän krestomatia -blogin kautta.

P.S. Sain kirjan Gummeruksen Kukanpäivän kutsuilta, mutta ymmärtääkseni sen pitäisi löytyä kirjakaupoistakin tällä viikolla.

Tarja Makkonen & Ninka Reittu-Kuurila: Önnö ja kirjava kissa

Tarja Makkonen ja Ninka Reittu-Kuuriala: Önnö ja kirjava kissa
Karisto 2013, 154 sivua.

Önnö on kuusivuotias tyttö, jolla on isä, kirjoitustöitä tekevä äiti, isoveli Jehvakka ja isosisko Mimmi. Naapurissa asuu Önnön ystävä Matleena, jonka kanssa kauniit kesäpäivät kuluvat kuin siivillä: voi rakentaa majan (vaikka sieltä kömpisikin viime hetkellä omaan sänkyyn nukkumaan) kerätä rahaa hevoseen arpajaisilla (vaikka tulonhankkimiskulut nousisivatkin tuloja suuremmiksi) ja leikkiä vuoroin enkeliä, vuoroin vaahtomuovipatjajuustoa syöviä hiiriä vintillä. Aikuiset eivät aina ilahdu Önnön ja Matleenan tempauksista, mutta onneksi Matleenan kanttori-isän mielestä on parempi laulaa oratoriota kuin karjua ja Önnö voi aina painaa päänsä oman isän olkaa vasten. Vauhdikkaita ja mielikuvituksellisia mutta turvallisessa kehyksessä tapahtuvia sattumuksia kommentoi kirjava kissa, jonka näkökulma tapahtumiin on varsin toisenlainen kuin tytöillä: kuka muka haluaa hevosen, kun voisi ottaa kissan?

Önnö ja kirjava kissa on ihanan aurinkoinen ja kesäinen kirja, jonka lempeässä huumorissa ja erikoisissa kommelluksissa on kaikuja Marjatta Kurenniemen ja Astrid Lindgrenin tarinoista. Myös Sanna Iston ja Julia Vuoren saturomaani Tinka ja Taika tulee mieleen, joskin Önnö vetoaa ehkä vähän nuorempiinkin lapsiin (meillä tätä kuuntelivat 3-, 4-, 6- ja 7-vuotiaat). Tarja Makkonen ja Ninka Reittu-Kuurila ovat kuitenkin luoneet persoonalliset hahmot ja viehättävällä tavalla satua ja arkea yhdistävän maailman. Hahmojen nimetkin kuulostavat hauskoilta suussa: isoveli Jehvakka kuulostaa rehvakkaalta ja Aulis-sedän nimi kuvaa hyvin hänen luonnettaan. Päähenkilön Önnö-nimeä jouduin kyllä vähän makustelemaan.

Reittu-Kuurilan piirrokset ovat tosiaan viehättäviä. Önnö ja Matleena ovat kuvissa suloisen lapsenpyöreitä ja vähän menninkäismäisiä. Päävärit ovat iloisen keltainen ja hämyisän sininen, ja kuvista löytyy hauskoja yksityiskohtia.

Önnön takakannessa kirjaa suositellaan ääneen luettavaksi tai lapsen ensimmäiseksi itse luettavaksi kirjaksi, mutta kirjassa on sen verran paljon tekstiä suhteessa kuvitukseen – jopa useampi aukeama peräkkäin ilman kuvia – että antaisin tämän itse luettavaksi vasta vähän sujuvammin lukevalle. Kirja on myös suhteellisen pitkä, joskin kunkin luvun tarina on melko itsenäinen episodi. Teksti on kyllä mukavan isolla painettu, mutta Ninka Reittu-Kuurialan ihania kuvia olisi kernaasti saanut olla enemmänkin.

Ismo Loivamaa (toim.): Miten minusta tuli lukija

Kirjan kannessa oleva Heikki Laaksosen ottama valokuva on kirjailija Tuula Kallioniemen yksityiskokoelmista.

Ismo Loivamaa (toim.): Miten minusta tuli lukija. Tunnetut lastenkirjailijat kertovat.
Avain 2013, 138 sivua.

Lasten- ja nuortenkirjoja tahdon lukea vielä aikuisenakin. Havahdun silloin tällöin siihen, etten ole kuukausiin tarttunut yhteenkään aikuistenkirjaan. Miksi näin? Haluan sukellella lapsuudessa, palata ensikokemuksiin. Aikaan, jolloin haltioituminen oli helppoa ja päivittäistä. Saatan olla pysyvästi keskenkasvuinen. Olkoon niin. Siitä riemuitsen. Ja nielaisen vielä yhden kiekurapillerin.
– kirjailija Kirsti Kuronen

Kuten olen monesti maininnut, rakastan lukea paitsi kaunokirjallisuutta, myös elämäkertoja ja muistelmia, etenkin kirjailijoiden sellaisia ja etenkin jos kirjailijat kertovat omista lukukokemuksistaan ja lempikirjoistaan. Se, millaisista kirjoista pitää, kertoo ihmisestä paljon. Se, millaisia kirjoja on lukenut lapsena, kertoo ehkä vieläkin enemmän kasvuympäristöstä, aikakaudesta ja siitä, millaiset mahdollisuudet valita itse lukemisensa on ollut tarjolla. Ismo Loivamaan toimittamassa Miten minusta tuli lukija -teoksessa lasten- ja nuortenkirjailijat kiittelevät vanhempiensa antamaa lukevan aikuisen mallia, innokkaina "kotiopettajina" toimineita isosiskoja, lukemiseen kannustavaa ilmapiiriä ja erilaisia kirjastoja koulun kirjakaapista kaupunginkirjastojen lähes rajattomilta tuntuneisiin valikoimiin.

Monen kirjassa mukana olevan lastenkirjailijan oma tuotanto on tullut minulle tutuksi ja rakkaaksi joko lapsena tai aikuisena, lapsille lukiessa. Oli hauska saada tietää, mistä kirjoista nämä kirjailijat pitivät itse lapsena, mistä kirjoista kenties saivat vaikutteita tai innoitusta tulevalle uralle. Olen pitänyt esimerkiksi Maijaliisa Dieckmannin (s. 1934) historiallisista lasten- ja nuortenromaaneista (mainitsinkin Piilopirtin tytöt lastenkirjaklassikkolistassani), ja oli kiinnostavaa kuulla, että Dieckmannkin on rakastanut lapsena monia iki-ihania tyttökirjoja: Anni Swanin ja Mary Marckin kirjoja, Vihervaaran Annaa...

Sisäkannen kuvitusta kirjasta Miten minusta tuli lukija

Tammen Kultaiset kirjat mainitaan usein, samoin Montgomeryn Runotytöt ja Annat, Anni Swanin nuortenromaanit, Aku Ankat, H. C. Andersenin sadut, Enid Blytonin Viisikot, Kirsi Kunnas ja Astrid Lindgren. Vähemmän tunnetuista kirjoista mainitaan muun muassa Marjatta Kurennniemen ihastuttava tyttökirja Kesälintu. Moni kirjailija mainitsi myös lapsuuden vahvan lukuelämyksen, jonka tunnelman saattaa palauttaa mieleensä vieläkin, mutta kirjan nimeä ei.

Vaikka kirjailijat kertovat yksityisistä lukumuistoistaan, heidän tarinansa kuvaavat myös aikaa ja sosiaalista todellisuutta. Pia Perkiö (s. 1944) näki lapsuudessaan käytöstä poistettuja kirjoja poltettavan kirjaston yhteydessä olevassa pannuhuoneessa, Heikki Niska (s. 1961) kahdehti Viisikon herkullisia eväitä kun omassa kodissa oli tarjolla "kuivaa leipää, ruotoista haukea ja karvaista sianlihaa". Marja-Leena Tiainen (s. 1951) luki samat koulukirjaston kirjat uudelleen ja uudelleen, sillä uusia tuli vain kerran seitsemän kouluvuoden aikana ja Terhi Rannela (1980) huomasi aikuisena, että on tullut yleiseksi trendiksi halveksua suloista Pupu Tupunaa ja halusi siksi "varta vasten, suurella lämmöllä ja rakkaudella" tunnustaa pitäneensä Pirkko Koskimiehen kuvakirjoista.

Kirjan sisäkannen kuvitusta.

Miten minusta tuli lukija -kirjassa varhaisista lukumuistoistaan kertovat seuraavat kirjailijat: Maija Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvea, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi, ja Maria Vuorio.

Kirjasta on blogannut myös Sara.

Kukanpäivän kirjamaistiaisia Gummerukselta

Vietin tänään mukavan illan Gummeruksen Kukanpäivän kutsuilla, joilla esiteltiin kesän ja syksyn aikana ilmestyviä kotimaisia kirjoja. Olin jo aiemmin selaillut kustantamon nettisivuilta löytyvää katalogia ja pannut merkille erityisesti kotimaisen esikoisteoksen, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun sekä uudet teokset Päivi Alasalmelta, Joenjoen laulun ja satukokoelman Kultainen kissanpentu. 

Päivi Alasalmi ei yllättäen päässytkään tilaisuuteen, mutta kirjayleisölle kirjoittamassaan viestissä hän kertoi kolmessa aikatasossa kulkevan Joenjoen laulun saaneen alkunsa kiinnostuksesta Alasalmen omien lasten saamelaisia sukujuuria kohtaan. Kirjassa kerrotaan 1500-luvulla elävästä saamelaistyttö Soruiasta, 1800-luvun saarnaajasta Lars Levi Laestadiuksesta (joka oli puoliksi saamelainen, puoliksi ruotsalainen) sekä nykysaamelaisten Samin ja Inarin rakkaudesta ja taistelusta inarinsaamen kielen puolesta.

Odotan tosiaan kovasti myös Kultainen kissanpentu -satukokoelmaa, josta ei tilaisuudessa ollut puhetta – koko meidän perhe on tykännyt Alasalmen aiemmista satukokoelmista Turhamainen aasi sekä Sinnikäs meripoika. Alasalmen sadut ovat muodoltaan ja kuvastoltaan perinteisiä mutta maailmankuvaltaan moderneja; prinsessakin voi olla rohkea sankari.

Pauliina Rauhalan kertoi, että vaikka hänen taustansa on lestadiolaisyhteisössä, ei tarina kahden uskovaisen nuoren, Viljan ja Aleksin rakastumisesta ja perhe-elämästä ole omaelämäkerrallinen eikä perustu kenenkään muunkaan yksittäisen henkilön kokemuksiin. Rauhala on halunnut kuvata uskonnollista yhteisöä ihannoimatta mutta kuitenkin arkisten asioiden, ei yksittäisten epäkohtien kautta. Taivaslaulu kertoo Rauhalan mukaan muun muassa siitä, miten vanhoillislestadiolainen nainen elää uskoaan todeksi omassa kehossaan. Kirja on rakkaustarina, mutta se poikkeaa nykykirjallisuuden rakkaustarinoiden valtavirrasta. Kirjan kieli on kustantamon väen mukaan todella kaunista.

Oli hauska nähdä lavalla myös "blogista tuttu" kirjailija Vera Vala, jonka painotuore Kosto ikuisessa kaupungissa löytyi suureksi riemukseni tilaisuudesta mukaan annetusta goodie-bagista. Vera kertoi, että Kuolema sypressin varjossa -esikoisdekkarista tutuksi tulleen Arianna de Bellisin uusista tutkimuksista ja yksityiselämänkin käänteistä kertova Kosto sisältää hieman enemmän jännitystä kuin Sypressi, mutta mitään toimintajännäriä tai verta ja suolenpätkiä ei tälläkään kertaa ole tiedossa. Sen sijaan Vera Valan uutuus tarjoaa jälleen kerran arjesta irrottavan nojatuolimatkan Italian tuoksuihin ja makuihin.

Näiden ja muutaman muun kirjailijahaastattelun jälkeen vuorossa oli ruokailua, jonka ohessa keskityin juoruamaan kirjabloggaajakollegoiden kanssa tehden siinä sivussa "täsmähyökkäyksiä" kiskoen hihasta muun muassa Vera Valaa sekä kirja-alan ihmisiä, joiden kanssa olen istunut samoilla kirjallisuudenkursseilla joskus, kröhöm, jokunen vuosi sitten. Kiitos Gummerukselle mukavasta illasta!

TTT: Kymmenen unohtumatonta lastenkirjaklassikkoa

Valkoisen kirahvin kavionjäljissä listaan kymmenen ihanaa lastenkirjaklassikkoa. Jätin tällä kertaa tyttöromaanit listauksen ulkopuolelle, sillä niistä saisi aivan oman listansa. Suurin osa kirjoista on sellaisia, joita minulle on luettu ääneen tai joita olen kuunnellut "kasettikirjoina" lapsena, mutta otin mukaan myös yhden aikuisiällä löytyneen lastenkirjasarjan. Jonakin toisena päivänä listalla saattaisivat komeilla osittain toiset kirjat, mutta nämä tulivat nyt mieleen.

1. Maija-Liisa Dieckmann: Piilopirtin tytöt
Tätä kuuntelin lapsena äänikirjana ja löysin historiallisten romaanien lumon.

2. Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan, kolme iloista rosvoa
Tätäkin kuuntelin aivan mahtavana äänikirjasovituksena lauluineen kaikkineen.

3. Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Janssonilta olisin voinut mainita monta muutakin kirjaa, mutta tämä ihana, Kirsi Kunnaksen suomeksi riimittelemä kuvakirja nousi nyt mieleen.

4. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
Osaan monet tämän kokoelman runot ulkoa; paitsi alkuperäisessä kokoelmassa, ne ovat tulleet vastaan monissa yhteyksissä Aapisesta alkaen.

5. Kuratomi & Kakumoto: Otso-herra -kirjat
Utuiset kuvat ja haikea, mutta onnellinen tunnelma jäivät mieleen.

6. Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo jatko-osineen
Onneli ja Anneli -kirjoja on luettu minulle ääneen lapsena, olen kuunnellut niitä kasettikirjoina, lukenut itsekseni lapsena, lukenut lapsilleni ääneen aikuisena... Ruusukujan viehätys on säilynyt.

7. Astrid Lindgren: Meidän Marikki
Olisin voinut yhtä hyvin mainita Ronja ryövärintyttären. Molemmat kirjat kuuluivat lapsuuteeni ja niitä on edelleen ihana lukea.

8. Jukka Parkkinen: Korppi-kirjat
Näitä kuuntelin lapsena, mutta huumori avautui ehkä vielä paremmin aikuisena, kun mies luki kirjoja iltasaduksi.

9. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Tämäkin tuli lapsena tutuksi kasettikirjana, ja aikuisena oli pakko selvittää, missä kirjassa prinsessa kehrää lankaa kultaisista hiuksistaan vankeudessa ja sadun lumo hohtaa kaiken yllä.

10. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira jatko-osineen
En lukenut tai kuullut Fedja-sedästä lapsena, mutta ihastuin kirjojen hyväntahtoiseen huumoriin, ystävyyden kuvaukseen ja lempeään anarkismiin aikuisena, kuinkas muuten kuin omien lasten iltasatuhetkinä.


Mitkä kirjat ovat jääneet sinulle voimakkaasti mieleen lapsuudesta? Kestävätkö ne lukemista edelleen, aikuisena ja vuosien jälkeen?

Kirsti Kuronen: 4x100

Kirsti Kuronen: 4x100
Karisto 2013, 179 sivua.
Lukuhaasteet: Nykyajan tyttökirjat

Katson Sirin perään. Polvipituisessa maiharissa ja liian suuressa kalastajanlakissa se näyttää hennolta menninkäiseltä.
– Siri tulee meidän joukkueeseen Jeminan tilalle.
– En tiennytkään, että se on kiinnostunut yleisurheilusta.
– Ei se olekaan.

Isla, Hertta, Seela ja Jemina ovat kahdeksasluokkalaiset ystävykset, jotka muodostavat loistavan tiimin niin vapaa-ajalla kuin Viippolan Virin viestijoukkueessakin. Nelikon onnea varjostaa vain se, että Jeminan täytyy kesän kynnyksellä muuttaa toiselle paikkakunnalle. Rakasta ystävää ei korvaa kukaan, mutta viestijoukkue tarvitsee uuden jäsenen. Sellainen löytyy seiskaluokkalaisesta Siristä, tummatukkaisesta ja hiljaisesta tytöstä, joka vieroksuu urheiluvaatteita ja oikeastaan koko juoksuharrastusta. Varsinkin Seela suhtautuu Siriin varsin epäluuloisesti, kertoja-Isla ystävällisemmin ja uteliaammin. Siri on kuitenkin uskomattoman nopea, ja joukkueen on vain totuteltava uuteen jäseneen.

Kirsti Kurosen nuortenromaanin 4x100 tärkeimmiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja erilaisuuden hyväksyminen, niin itsessä kuin toisissakin. Isla on ihana nuortenkirjasankaritar, joka toteuttaa unelmansa laskuvarjohypystä ja käy läpi ristiriitaisiakin tunteita selvittäessään, kuka hän oikeastaan on.

4x100 etenee sujuvasti ja nopeatempoisesti; tarinaan mahtuu muutama varsin hätkähdyttäväkin episodi, jotka jäävät varsin vähälle käsittelylle. Hyvä niin, sillä elämässä tapahtuu kaikenlaista, etenkin nuorten elämään, ja toiset asiat jättävät syvempiä jälkiä kuin toiset. Kuronen osaa taitavasti luoda henkilöilleen persoonallisuuden ja taustat pienilä vihjeillä ja osuvilla kuvauksilla. Viestijoukkueen tytöistä voisi kirjottaa useammankin kirjan, vaikkapa kertojaa vaihdellen, mutta 4x100 on itsenäinen ja ehyt kirja, jossa päähenkilö oivaltaa kesän kokemusten jälkeen asioita hieman uudella tavalla. Kirjan juoni on kehä, kuin juoksurata, jossa saavutaan takaisin lähtöpisteeseen, mutta askeleet ja vaihdot startin ja maaliviivan välissä ovat saaneet aikaan muutoksia.

4x100 on lempeä ja valoisa nuortenromaani, jossa on tilaa unelmille, epäröinnille ja muutamille harha-askelillekin. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat varmaankin 10–14 -vuotiaat nuoret (tytöt), mutta nautin itsekin vilpittömästi sen lukemisesta.

Kirjan on lukenut myös Veera, joka kirjoittaa siitä Kirjavinkeissä.

TTT: Ihania kirjallisia siskoksia

Jokin aika sitten listasin Top Ten Tuedayssa ihania kirjallisia pariskuntia, ja nyt on siskosten aika astua näytyämölle.

1. Meg, Jo, Beth ja Amy (Louisa M. Alcott: Pikku naisia)

• naisellinen Meg, villi lukutoukka Jo, lempeä Beth ja taiteellinen Amy...

2. Elinor, Marianne ja Margaret (Jane Austen: Järki ja tunteet)

• järkevä sisko, tunteellinen sisko ja nuorimmainen, joka jää tarinassa toisten varjoon

3. Elizabeth ja Jane (Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo)

• juu, tiedän, että siinä on ne kolme muutakin siskoa, mutta kun laitoin otsikkoon tuon ihana-sanan! 

4. Berta ja Carolin (Maria Gripe: Salaisuus varjossa jatko-osineen)

• pohdiskeleva Berta ja seikkailunhaluinen, salaperäinen Carolin, jotka saavat tietää olevansa siskoksia

5. Tinka ja Taika (Sanna Isto ja Julia Vuori: Tinka ja Taika)

• Kuin 2000-luvun Onneli ja Anneli! Siskosten elämään tulee ripaus taikaa isoäidin vierailun myötä...

6. Heinähattu ja Vilttitossu (Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu -sarja)

• koheltava Vilttitossu ja vähän rauhallisempi Vilttitossu valloittavat sydätmet

7. Marikki ja Liisa (Astrid Lindgren: Meidän Marikki)

• Marikki saa loistavia ideoita – ja Liisa toteuttaa ne!

8. Cassandra ja Rose (Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja)

• lukutoukkasisko ja kaunis sisko – mutta kuinka heille käykään rakkaudessa?

9. Varpu, Virva ja Inari (Essi Tammimaa: Paljain käsin)

• siskokset peilaavat elämänvalintojaan toisiinsa ja edeltävien sukupolvien naisiin

10. Kris, Rita, Virva ja Dodo (Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt -jatko-osineen)

• 1950-luvun suomalaiset "pikku naiset", neljä erilaista persoonaa. Myöhemmin siskossarjaan liittyi vielä Tuli.

Mitä kirjojen sivuilla eläviä siskoksia sinulle tulee mieleen?

P.S. Kiitos kaikille Kirjallisuuden äidit -haasteeseen osallistuneille! Koetan ehtiä laittamaan haasteen arvontoineen pakettiin viimeistään ensi viikolla! 

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1&2), "huhtikuu–kesäkuu"

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 & 2), luettu ensimmäinen kirja "huhtikuu–kesäkuu"
Japaninkielinen alkuteos 1Q84 ilm. 2009,
englanninkielisestä käännöksestä suom. Aleksi Milonof.
Tammi 2013, 417/782 sivua. Keltainen kirjasto 444.

Reagoin vain liian herkästi kaikkeen, Tengo ajatteli. Hän sulki silmänsä ja päästi pitkän ja hitaan huokauksen. Aika kulki kummallisesti sunnuntaisin, ja ympäristö vääristyi salaperäisesti.

Aomame on kaunis mutta ilmeetön nuori nainen, joka työskentelee kuntosaliohjaajana mutta jolla on toinen, salainen työ. Tengo on matematiikan opettaja, joka haaveilee kirjailijanurasta ja editoi vapaa-aikanaan tekstejä kaunokirjalliseen lehteen. Haruki Murakamin romaanin 1Q84 ensimmäisessä osassa tapahtumat kerrotaan vuoroin kummankin henkilön näkökulmasta, ja pian (siis pian tämän järkälemäisen romaanin asteikolla) lukijalle selviää, että Tengolla on paikka Aomamen sydämessä, vaikka he eivät ole nähneet kahteenkymmeneen vuoteen. Samalla lukija jää Aomamen tavoin odottamaan, että Tengon ja Aomamen polut risteäisivät jälleen.

Juuttuessaan ruuhkaan matkalla tärkeään tapaamiseen Aomame laskeutuu paloportaitaaita pitkin alas moottoritieltä. Laskeutuessaan portaita Aomame kuulee yhä taksin radiosta Janacekin Sinfoniettan sävelet, näkee taivaalla kaksi kuuta ja huomaa muutaman muunkin asian muuttuneen päästyään takaisin Tokion kaduille. Tengo puolestaan saa tehtäväkseen kirjoittaa uudestaan erään romaanikäsikirjoituksen, jonka tarina on kiehtova, mutta kieliasu ja rakenne yksitotista ja kömpelöä. Romaanin on kirjoittanut – tai oikeastaan sanellut – teini-ikäinen Fuka-Eri, lukihäiriöisesti tai lähes autistisesti kommunikoiva tyttö, jolla on oletettavasti takanaan traumaattisia kokemuksia uskonnolliseksi liikkeeksi muuttuneessa maanviljelysyhteisössä. Fuka-Erin romaani kertoo "pikkuihmisistä", jotka tulevat kuin toisesta todellisuudesta, ja myös romaanissa mainitaan taivaalla näkyvät kaksi kuuta.

1Q84 (josta olen siis tähän mennessä lukenut vain ensimmäisen osan eli vähän yli puolet vastikään suomeksi ilmestyneestä kahden ensimmäisen osan yhteisniteestä) kertoo hieman vinksahtaneesta todellisuudesta – tai pikemminkin kahdesta todellisuudesta – jossa tapahtuu paljon pelottavaa ja väkivaltaista, outoa ja käsittämätöntä, mutta myös kaunista ja ihanalla tavalla uskomatonta. Kuten monessa muussakin Murakamin romaanissa, 1Q84:ssäkin henkilöillä on takanaan enemmän tai vähemmän rikkinäinen menneisyys. Yksi Aomamea ja Tengoa yhdistävä asia on se, että he ovat lapsena kokeneet olevansa perheessään ulkopuolisia ja kärsineet sunnuntaisesta velvollisuudesta kiertää talosta taloon vanhempansa mukana: Aomame teki Todistajien yhteisön käännytystyötä, Tengo puolestaan kulki isänsä mukana keräämässä television lupamaksuja. Molempien historiaan liittyy asioita, joista he eivät halua puhua kenellekään, mutta joihin he etsivät selvyyttä tavalla tai toisella.

1Q84 muistuttaa tyyliltään ja tunnelmaltaan melko paljon Kafkaa rannalla, ja uskonkin, että osa näiden kahden kirjan tapahtumista tulee ajan myötä hieman sekoittumaan mielessäni. Molemmissa laajoissa romaaneissa viitataan historiallisiin tapahtumiin ja käydään läpi kompleksista suhdetta lapsuuteen ja vanhempiin. Toki muistan varmasti aina, että Kafkassa sataa silakoita ja makrilleja kun taas 1Q84:ssa taivaalla näkyy toinen, vanhaa tuttua kuuta pienempi, vihertävä kuu.

Murakamin teksti vangitsee jälleen. En muista, milloin viimeksi jokin romaani olisi imaissut maailmaansa kuten 1Q84, ja että olisin ollut niin malttamaton tietämään, mitä henkilöille tapahtuu. 1Q84 etenee verkkaisesti, mutta ei oikeastaan missään kohtaa pitkäpiimäisesti. Minulla kesti silti jonkin aikaa, ennen kuin aloin todella pitää kirjasta ajattelematta, että Norwegian Wood on ihanampi tai Sputnik rakastettuni eheämpi; aluksi tarina tuntui liian absurdilta ja henkilöt hieman etäisiltä, mutta sitten jokin loksahti kohdalleen, kenties siinä kohtaa kun erään kymmenvuotiaan tytön käsi kosketti samanikäisen pojan kättä ja he kaksi ymmärsivät toisiaan, näkivät toisissaan jonkun joka saattoi ymmärtää.


Kahta kuuta ovat katselleet myös Minna Vuo-Cho, Linnea, Norkku Nenä kirjassa, Zephyr ja Helmi-Maaria, jotka kaikki ovat lukeneet teoksen kokonaisuudessaan (osat 1–3) englanninkielisenä käännöksenä.

Lauren Child: Nämä juhlat ovat oikeasti minun

Lauren Child: Nämä juhlat ovat oikeasti minun
Charlie and Lola: This is Actually My Party, suom. Riitta Oittinen.
Wsoy 2009.

Lauren Childin luomat suurisilmäiset, reippaat Samu ja Salla -hahmot tulivat meidän lapsille varmaankin ensin tutuksi tv-sarjasta, ja sen innoittamana sarjan kirjoja alkoi kulkeutua kotiin kirjastosta. Samu ja Salla -kirjoissa on suuret ja värikkäät kuvat ja suhteellisen vähän teksiä, joten niitä jaksavat kuunnella perheen pienimmätkin, mutta parhaiten tarinoiden maailma ja jännitteet avatuvat varmaankin noin viskari- tai eskari-ikäisestä eteenpäin. Sisarukset Samu ja Salla ovat melko klassinen parivaljakko: toinen (kertojanakin toimiva isoveli Samu) on järkevä ja harkitsevainen, nuorempi (pikkusisko Salla) vilkas ja tempperamenttinen. Kirjassa Nämä juhlat ovat oikeasti minun Samulla on syntymäpäivä, mutta joka paikkaan ehtivä ja usein vasta jälkeenpäin ajatteleva Salla haluaisi kovasti pistää näppinsä juhlakeitokseen.

Kirja kuvaa hyvin sisarusten eroja, joihin niin ikä kuin sukupuolikin tuovat omat mausteensa. Samu haluaa juhlia hirviösynttäreitä, mutta Sallan mielestä synttäreillä pitää olla vaaleanpunaista. Se varmaan vielä menisi, että Salla päällystää kuppikakut pinkillä kuorrutteella, mutta kun hän vielä avaa sekä Samun synttärikortit että tämän saamat lahjat ja puhaltaa vielä kakkukynttilätkin, on Samun mitta täynnä. Väistämättömän "räjähdyksen" jälkeen sisarukset saavat konfliktin selvitettyä onnellisesti keskenään, ja Samun synttärivieraiksi saapuneet kaveritkin ovat enemmän kuin tyytyväisiä (vanhempia tai muita aikuisia ei kirjassa näy).

Tarina etenee pitkälti dialogina, varsin huudahtelevana sellaisena. Repliikeistä välittyy lasten innostus, jännitys ja riemu: synttärit ovat vaan niin hauskoja, varsinkin kun niitä saa puuhata myös itse!

Muistan Karoliinan joskus kirjoittaneen Samu ja Salla -kirjoista perusteellisemmin Kirjavassa kammarissaan ja maininneen, että vain harvat Samu ja Salla -kirjat ovat oikeasti Lauren Childin itsesä kuvittamia. Nämä juhlat ovat oikeasti minun -kirjassa lukeekin, että "hahmot on luonut Lauren Child", joten tämän kirjan kuvitus ei ole Childin käsialaa, vaikka hahmot on toki piirretty hänen tyylillään.

Kuten Salla Savolaisen kuvittaman Vesta-Linnea ja hirviöäiti -kirjan kohdalla mainitsin, en erityisemmin pidä Savolaisenkin joskus (ei kuitenkaan Vesta-Linnea -kirjoissa) käyttämästä tyylistä, jossa silmät ylittävät kasvojen rajat. Minulla oli muistikuva, että myös Lauren Childin kuvituksissa, esimerkiksi juuri Samuissa ja Salloissa, silmät "laajenevat" kasvojen ulkopuolelle, mutta joko muistan kokonaan väärin tai sitten näin käy vain Samu ja Salla -animaatiossa, joita olen saattanut joskus sivusilmällä vilkaista. Joka tapauksessa Samun ja Sallan silmät pääsevät armoihin, sillä ne ovat vain hauskasti kuikuilevia mutta eivät liian kohosteisia.

Hahmojen ilmeet ovat kuvaavia; kasvoilla näkyy "perusmuikean" ilmeen lisäksi näissä kuvissa ainakin surua ja harmia, haaveellisuutta, "idealampun syttymistä" ja iloa. Kuvituksessa iehättävät myös kollaasimaiset elementit: Samun synttärikorteissa on valokuvia, lahjapakettien naru on valokuvista peräisin ja synttärikakusta pistävät esiin "oikeat" kynttilät.

TTT: Kymmenen yleistä harhaluuloa kirjablogeista

Kuva: Wikimedia Commons

1. Kaikki kirjablogit ovat samanlaisia, ja kaikilla bloggaajilla on samanlaiset lähtökohdat ja motiivit bloggaamiseen.

2. Kirjabloggaamisen takana on jokin salainen motiivi, joka täytyy ehdottomasti selvittää. Motiivi ei ole rakkaus kirjallisuuteen ja lukemiseen, vaan jotain paljon hämärämpää.

3. Bloggaajat kirjoittavat vain uutuuskirjoista.

4. Kaikki kirjabloggaajat lukevat samoja kirjoja, ja heillä on samanlainen kirjamaku.

5. Bloggaajat kehuvat kaikkia kirjoja.

6. Bloggaajat kehuvat etenkin niitä kirjoja, jotka ovat tulleet kustantamoilta arvostelukappaleina.

7. Kirjabloggaajat saa kehumaan kuorossa mitä tahansa kirjaa, kunhan vain lähettää sitä tarpeeksi laajalle joukolle ennakkokappaleena.

8. Jos bloggaaja kritisoi jotakin kirjaa, hän tekee sen silkaa ilkeyttään.

9. Kirjabloggaaja on wannabe-kirjailija, -toimittaja tai -kriitikko.

10. Kirjabloggaaminen on ammatti.


Lisäksi on tietenkin selvää, että kirjabloggaajalla ei voi olla muuta elämää. Jos kirjabloggaajalla on mies, tämän hartiat ovat nyrjähtäneet puolison kirjastokasseja kanniskellessa ja vapaa-aika kuluu bloggaajan kirjapinoja ja "päivän kirja" -otoksia kuvatessa. Kirjabloggaajan mahdolliset lapset oppivat tietenkin lukemaan ennen kuin kävelemään, ja kirjahyllyillä on vuorattu jopa kylpyhuoneen seinät. *

Vieläkö tulee mieleen muita myyttejä kirjabloggaajista? Kirjablogi yksillä, kevät kaikilla – muistakaa nauttia aurinkoisista päivistä ulkona (siellähän voi vaikka lukea)!


*Kaikki yhteydet todellisiin henkilöihin kiistetään käsi lempikirjalla!

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siltala 2013, 124 sivua.

He kävelivät, vaikka olihan Iida jo kylliksi kävellyt. Mutta Eliaksen kanssa se oli toista, käsi Eliaksen kädessä, se piti kevyesti kiinni hänen sormenpäistään. Ja Iida tunsi sen taas, olennon heidän välissään, se leijui siinä yhtä itsestään selvästi kuin he kävelivät kuukaudet välistään pois, niitä ei ollut kuten ei ollut mitään raskasta ja mahdotonta. 

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta on nimeä ja kantta myöten kaunein tänä keväänä lukemani kirja. Ihaninta on Nousiaisen kuulas, herkkä ja monivivahteinen kieli, ja tarina juuri ennen talvisotaa toisiinsa rakastuvista Iidasta ja Eliaksesta koskettaa syvästi. Nykyaikaan sijoittuvat jaksot, joissa seurataan nuoren Viljamin ja vanhan Edlan (joka on Iidan sisko) sattumalta tapahtuvaa kohtaamista ja kummankin kuohuvia kipeitä salaisuuksia jäi minulle hieman etäisemmäksi, mutta sekin herkisti. Kirja on sivumäärältään melko lyhyt (joskin varsin tiivistä fonttia), mutta ei nopealukuinen, ainakaan minulle. Halusin nauttia taitavasta kerronnasta, latautuneista lauseista ja vähäeleisesti etenevästä tarinasta.

Nousiaisen tavasta kertoa tarinaa ja kuvata henkilöitään tuli minulle mieleen Ulla-Lena Lundbergin kerronta esimerkiksi romaanissaan Jää. Lundbergin kerronta on runsaampaa, eeppisempää ja humoristisempaa, mutta molemmat kirjailijat kuvaavat sivuhenkilöitäänkin elävästi ja rakkaudella. Näin Nousiainen kuvaa kyläkoulun opettajana vastikään aloittaneen Iidan oppilaita:

Päivät seurasivat toisiaan ja oppilaat nousivat pulpettiensa viereen seisomaan aamu aamun jälkeen. Ja vähitellen ne alkoivat erottua toisistaan samalla tavalla kuin sumusta alkaa erottua maiseman piirteitä, äyräitä ja töyräitä, jotkut selkeämmin kuin toiset. Köyhän talon pienikokoinen Reino, joka sai kenkäavustusta ja änkytti. Kuuliainen Sinikka, jolla oli niin pitkä letti että se täytyi nostaa takapuolen alta tuolin selkänojan yli. Ja Aarne, joka oli niin kaunis että tulisi sen vuoksi saamaan elämässään anteeksi yhtä ja toista. Aarne silmät olivat viattomat ja kirkkaat kuin vuorilampi. Mutta arestia Aarne hankki itselleen melkein heti. 

Myös nuoren Iidan tunteet hänen etsiessään omaa tietään ja rakastuessaan kuin silmänräpäyksessä "mieheen sillalla" on kuvattu todella herkästi, niin että lukija voi haistaa juhannusyön tuoksut ja kuulla salassa vuodatetut kyyneleet. Jokaisen kohtauksen jännite säilyy ja paljon jää kokonaan kertomatta, tarinan aukkoja voi kukin arvailla mielessään.

Ainoa asia, mikä minua hieman häiritsi, oli kirjan loppupuolella ilmi tullut juonenkäänne, joka tuntui turhan melodramaattiselta. Salaisuus Edlan taustalla on yksittäinen teko kaukana menneisyydessä, joka toki liittää hänet yhteen Iidan ja Eliaksen tarinaan, mutta hieman päälleliimatusti. Mikään tyylirikko tämä käänne tarinassa ei kuitenkaan ole, sillä Kirkkaat päivä ja ilta -romaani on hyvällä tavalla vanhanaikainen tarina suurista tunteista ja kohtalon käänteistä, joihin sota-aika tuo omat, repivät kulmansa. Ja vaikka tarina on klassinen, se on kerrottu tuoreesti ja taidokkaasti, niin, että lukija jää miettimään, miten aika kiertyy ja mistä tämä kaikki, mennyt ja tuleva.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Hanna, Sara ja Annika K.

Tove Appelgren ja Salla Savolainen: Vesta-Linnea ja hirviöäiti (sekä asiaa Kirjallisuuden äidit -haasteesta)

Tove Appelgren (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Vesta-Linnea ja hirviöäiti
Vesta-Linnéa och monstermamman, suom. Tittamari Marttinen.
Tammi 2001.

Taikan ja Velman koosteet havahduttivat minut huomaamaan, että emännöimäni Kirjallisuuden äidit -haaste alkaa olla loppusuoralla. Haaste päättyy siis äitienpäivänä, 12. toukokuuta. Olin itse suunnitellut lukevani haasteeseen jos vaikka mitä, mutta monet aiheen kannalta kiinnostavat kirjat ovat yhä lukematta. Tavoite lukea vähintään kolme äitiysteemaista kirjaa vuoden aikana täyttyi kuitenkin helposti ja vähän ylittyikin. Lukemistani kirjoista lisää sitten haasteen päätöspostauksessa (jos olet osallistunut haasteeseen, niin muistathan käydä haasteen aloituspostauksessa ilmottautumassa mukaan arvontaan!). Nyt kuitenkin huomio postauksen varsinaiseen aiheeseen, Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen mainioon Vesta-Linnea ja hirviöäiti -kuvakirjaan. Velma oli lukenut sen äitihaasteeseen, ja koska itsekin olin ajatellut blogata kirjasta ja ottanut kuvatkin sitä varten, niin tuumasta toimeen.

Vesta-Linnea -kirjat ovat sellaisia, joihin meidän lapset ovat itse tarttuneet kirjastossa, ja niitä onkin nyt luettu meillä useampia. Ihastuin kirjojen psykologiseen tarkkanäköisyyteen ja lapsilähtöisyyteen. Vesta-Linnea -kirjoissa käsitellään arkisen elämän vaikeita tilanteita herkästi ja ripauksella huumoria. Salla Savolaisen kuvitukset ovat lähes aina upeita, mutta erityisesti Vesta-Linnea -kirjojen tyyli miellyttää silmääni (sen sijaan vieroksun hieman esim. uusimmassa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjassa näkyvää tyyliä piirtää hahmoille kasvojen rajat ylittävät silmät). Yksi Savolaisen ehdottomista vahvuuksista on miljöiden kuvaaminen.

Vesta-Linnea ja hirviöäiti kertoo päivästä, jolloin asiat alkavat mennä pieleen heti aamusta, kun pitäisi pukea sukkahousut päälle. Sekä äiti että Vesta-Linnea "keräävät kiukkua" pitkin päivää, ja illemmalla sitten räjähtää. Seuraa kiukkua, itkua ja mökötystä, apatiaa ja katumusta, kunnes Vesta-Linnea ja äiti havahtuvat pyytämään anteeksi toisiltaan ja ilo voittaa jälleen.

Vesta-Linnean "hirviöäiti" on ihanan inhimillinen heikkouksineen, mutta kuitenkin rakastava ja hellä lapsilleen. Kirja sanoittaa hyvin sitä, kuinka jokaisella on joskus huono päivä, äidilläkin, mutta kaoottiseksikin yltyvästä tilanteesta pääsee yli, kun ottaa pienen aikalisän.