Johanna Venho: Tässä on valo

Johanna Venho: Tässä on valo
Wsoy 2009, 62 sivua.

Tässä on valo ja hän retkeilee saaristossa: 
rannikolla joka on pitsimäistä, paistuvien
räiskäleiden reunaa. Tässä on Valo, hän on
läpinäkyvä lapsi, hän on reunoista repaleinen
ja lähtee matkaan, puhallettu lautta, tuuleen luottava jolla. 


(Katkelma kokoelman avausrunosta "Tässä on valo ja hän retkeilee saaristossa")

Johanna Venhon runokokoelma Tässä on valo on täydellinen kesäkirja: siinä tuoksuu suolavesi, juhannusruusu rävähtää auki, pojalla on suussaan päivänkakkarahampaat ja varpaissa hiekkaa, hän piirtää taloja taikaperspektiiviin. Luin kirjan kesäkuun alussa ja suunnittelin kirjoittavani siitä juhannuksena (Tässä on valo yöttömänä yönä!) mutta en ehtinyt. Tänään huomasin Ankin postauksen kirjasta ja kaivoin Valon hyllystä uusintalukuun.

Minulle Venho on ennen kaikkea äitiyden runoilija, niin taitavasti hän kiteyttää äidin tunnot kun tämä seuraa lastensa kasvua, löysää liekaa vaikka pelkää maailman karikoita, on vuosia valosopessa syli täynnä ja katsoo nukkuvaa lastaan, kuuntelee tämän hengitystä. Venho tavoittaa arjen kauneuden, sen rosoisuuden ja ohikiitävät hetket.

Tässä on valo tulvii sitaatteja ja alluusioita kirjallisuuteen. Kokoelman loppuun on kirjattu suorien lainausten tiedot (mm. Orhan Pamukin ihana teos Muita värejä), mutta löysin runoista myös muun muassa Södergrania , kun Valo oppii/ innovoimaan visioita, kiikaroimaan huomisen/ valkokankaaseen, siihen heijastetaan maa jota/ ei ole. 


Voisin siteerata Valoa vaikka kuinka, mutta lukekaa itse ja nauttikaa (erityisesti kaikki pienten poikien äidit!)

Tästä pitää nousta ja lähteä. Pitää nousta, ostaa matkaliput, lukea
aikataulut ja reitit ja sinut sieltä kellon alta, odotat ja hohdat: varhaisia
aamuja asemilla, sumun läpi ostamaan kahvia oudoin kirjaimin, 
pilvien takaa aamua pisaroi ja kyllä sitäkin voi valoksi sanoa.


(Katkelma runosta "Miten päästän sen vapaaksi tähän ryteikköön?")



Valosta on hurmaantunut myös Katja sekä Ilselän Minna vanhassa blogissaan.

Haasteet: Kirjallisuuden äidit (Äitiyden arkea, Äitejä ja poikia), Runontalon avoimet ovet

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Venäjänkielinen alkuteos Skvoznaja linija,
suom. Arja Pikkupeura.
Siltala 2011, 207 sivua.

Teoksen sankarittaret ovat pyyteettömiä valehtelijoita. Heidän valheidensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään, josta keneltä puuttuu lihallista ja keneltä taas romanttista rakkautta. Kaikilta näiltä naisilta puttuu tunne omasta merkityksellisyydestään ja ainutlaatuisuudestaan. Nämä eri-ikäiset valehtelijat ja petkuttajat, aina pikkutytöstä vanhukseen, ovat läheisiä tai etäisempiä ystäviäni. Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja. (Ljudmila Ulitskaja Naisten valheiden esipuheessa)

Arvostetun venäläiskirjailjan Ljudmila Ulitskajan toinen suomennettu teos Naisten valheet on kokoelma tarinoita - tai valheita, miten sen haluaa ottaa - joita päähenkilö Zenja kuulee tapaamiltaan naisilta. Suomalainen kustantaja Siltala on määritellyt kirjan romaaniksi, mutta moni on lukenut sen ehyenä novellikokoelmana. Tavallaan teoksen asettelu tukee novellikokoelma-tulkintaa, sillä "luvut" on eroteltu toisistaan välilehdillä ja nimetty vähän kuin novellit. Teoksen rakenteesta tulee mieleen Daniel Kehlmanin Maine, jota myös voisi luonnehtia "novellikokoelmamuotoiseksi romaaniksi".

Naisten valheiden ensimmäinen luku, "Diana" oli minulle hieman pettymys, sillä ensimmäisten rivien perusteella kuvittelin kirjan kuvaavan Zenjan ja hänen pienen poikansa Sashan suhdetta. Pojalla vihjataan olevan käytöshäiriöitä ja muita ongelmia, mutta lomalla päivät ovat sujuneet yllättävän rauhallisesti. Pojalla on siilitukka, ja siilien heimoon kuului kaikesta päätellen myös lapsen äiti. Sasha unohtuu kuitenkin pian taka-alalle, kun Zenja tutustuu englantilaissyntyiseen Ireneen ja kuulee tämän sydäntäsärkevän kertomuksen dramaattisesti menehtyneistä lapsista. Kuultuaan yhteiseltä tuttavalta asioiden oikean laidan Zenja tuntee epämääräistä surua hukkaan heitetystä myötätunnosta mutta ennen kaikkea siitä, ettei kauniiksi ihmelapseksi kuvattu Diana ollut sittenkään olemassa, edes ihan pikkulapsena.

Seuraavassa luvussa Zenjalla onkin jo kaksi omaa poikaa sekä kaksi muuta, myöskin varhaisteini-ikäistä pojanviikaria vastuullaan. Lomahuvilassa asuvaa Nadjaa ei kelpuuteta mukaan poikien touhuihin, mutta  lohdutukseksi hän alkaa kertoa ihmeellisestä Jura-veljestään. Kirjassa kohdataan myös muun muassa nelikymppiseen taiteilijaan hullaantunut kolmetoistavuotias Ljalja sekä prostituoiduista elokuvia tekevä runoilija Michel. Ulitskajan kirjan lukeminen oli kutkuttavaa, kun koskaan ei tiennyt, millaisia henkilöitä ja "elämäntarinoita" kohtaa seuraavassa luvussa. Vaikka valehtelijat vaihtuvat, Zenjan elämää seurataan ikään kuin siinä sivussa, vuodet vierivät nopeasti ja naisen elämäntilanne ja haaveet muuttuvat.

Valheet ovat kirjallisuudessa herkullinen teema, sillä fiktiohan on lähtökohtaisesti valhetta itsessään. Lukija voi samastua Zenjaan, joka uskoo myös uskomattoman, kiintyy kuvitteellisiin hahmoihin ja epäillessäänkin miettiin, että jospa sittenkin... Nautin myös Ulitskajan värikkäästä, kuvailevasta kielenkäytöstä. Osa kirjan tarinoista on melko rujoja, mutta humoristinen vire estää ottamasta niitä turhan vakavasti.

Tartuin Naisten valheisiin Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan suosituksesta - hän haastoi minut lukemaan kirjan osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. No, miten kävi? En nyt suoranaisesti, haasteen nimeä mukaillen, rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä paljon. Olisin saattanut lukea Naisten valheet ilman haastettakin, sillä olin kiinnostunut tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä Ulitskajan romaanista Medeia ja hänen lapsensa kehuvien blogiarvioiden myötä, ja tykkään lukea useampia teoksia samalta kirjailijalta. Mutta todennäköisesti kirja olisi kuitenkin unohtunut, nytpähän tuli haasteen innoittamana luettua heti! Suhteellisen lyhyenä ja muutenkin helppo- ja nopealukuisena kirjana Naisten valheet toimi myös hyvänä kesäisen lukujumin purkajana. Moniulotteisena teoksena se ei kuitenkaan jättänyt höttöistä oloa kuten jotkut kevyet välipalakirjat. Seuraavaksi sitten Medeia ja hänen lapsensa lukuun!

Naisten valheita ovat kuunnelleet myös ainakin Jaana (joka iloitsi löytäessään kirjailijan, joka kirjoittaa Nyky-Venäjästä mielenkiintoisesti ja vailla kikkailuja), Mari A. (jonka lukufiiliksiin kirja ei juuri silloin uponnut), Salla (joka kehui kovasti Pikkupeuran käännöstyötä), Hanna (josta tuli kirjan myötä kertaheitolla Ulitskaja-fani) sekä Naakku (joka jäi miettimään, mikä viimeisessä luvussa oli valhetta).

Haasteet: Ikkunat auki Eurooppaan (Venäjä)

Kirjanselkämysrunoja

  Kirjablogien viimeisin villitys on ollut kirjanselkämysrunot (minut haastoivat mukaan Anna Elina ja Valkoinen kirahvi, kurkatkaa heidän runonsa nimilinkkien takaa). Idea on yksinkertainen: mennään kirjahyllylle, poimitaan toimivan kuuloisia kirjannimiä ja sommitellaan niistä runoja. Mutta tämä olikin yllättävän vaikeaa! Me kaikki emme ole runoilijoita, vaikka "sanat saisikin valmiina" - mutta esimerkiksi Helmi-Maaria on, ja hänen kirjankansirunoihinsa ihastuinkin ikihyviksi!

Kirjannimet ovat usein lyhyen ytimekkäitä, ja sellaisia kun laittaa muutaman peräkkäin niin lopputulos on töksähtelevä. Verbejä on tarjolla valitettavan vähän, mutta onneksi muutamien kirjahyllystäni löytyvien kirjojen nimet ovat runollisia lauseita. Ei ole yllätys, että runokokoelmien nimet ovat valttia tässä hommassa, oikein harmitti, kun minulla on niitä niin vähän hyllyssä. Kun pääsin vauhtiin, keräsin aika monta "runopinoa", jotka käskin mieheni kuvaamaan (hän totesi, että ei ymmärrä ollenkaan, mitä taas vouhotan, mutta kuvasi silti kiltisti - se on rakkautta se!)

Levoton nainen,
kulje sydämesi tietä.

Tule risteykseen seitsemältä
     Kotiin.

Runotyttö maineen polulla,
omaa tietä etsimässä.
Antaumuksella keskeneräinen, kirjoittaen maailmassa.

Lopulta on kuin valkenisi.


Hieman synkempi runo juhannukseen:

"Vaarallinen juhannus"

Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia.
              Kivi.
       Kesän varjot.


Ja sitten vielä, minun ja mieheni tapaamisen yhdeksännen vuosipäivän kunniaksi "Erään avioliiton muotokuva":

Erään avioliiton muotokuva:
      Jasmiiniyöt, häivähdys purppuraa.

Tule hyvä.



Ihanaa juhannusta kaikille!

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtelan signeeraus (?)

Joel Haahtela: Katoamispiste
Otava 2010, 159 sivua.

Ovella hän pysätyi Vermeerin painokuvan eteen, tuijotti sitä pitkään. Tämä on uusi, hän sanoi ja kosketti sormellaan sen pintaa; jos nainen kuvassa olisi sittenkin elävä. Sanoin, että kuva oli ollut siinä viikon ja moni muukin oli halunnut koskettaa sitä. Mies naurahti ja sulki oven perässään. Minä ajattelin ketjua, jonka antikvariaatinpitäjä oli ladellut; miten alkuperäinen maalaus oli siirtynyt omistajalta toiselle, vaihtanut mannerta, ja ehkä tuo katkeamaton ketju oli kiehtonut minua enemmän kuin itse maalaus; pelkkä ajatus siitä miten kaikki oli liikkeessä, jatkui, siirtyi vaivihkaa osaksi toisen ihmisen elämää.


Joel Haahtelan seitsemännen romaanin, Katoamispisteen, kertoja on Otavan kirjailija, joka pitää päivätyönään terapeutin vastaanottoa. Kovasti itsensä Haahtelan oloinen mies siis. Sateisen Helsingin kadulla mies kohtaa sattumalta Magdan, sateenvarjonsa kadottaneen ranskalaisen naisen. Magda etsii miestä, joka puolestaan on tullut aikanaan Suomeen kirjailija Raija Siekkisen vuoksi. Kertoja kiinnostuu tulipalossa kuolleen Siekkisen elämästä ja alkaa kulkea paikoissa, joissa Siekkinen on elänyt ja matkustellut, haastatella tämän ystäviä ja tutkia Siekkisen valokuvia ja kirjoituksia Otavan ja SKS:n arkistoissa.

Romaanissa käydään muun muassa Kotkassa, Suomenlinnassa ja saaresssa, jossa Siekkisen kesäpaikka sijaitsi. Kertoja keräilee Siekkisen teoksia antikvariaateista, pohtii naisen elämää, kuolemaa ja kirjailijaidentiteettiä. Vaikka teoksessa liikutaan pääosin Suomessa, lukijana tunsin olevani matkalla jossakin tuntemattomassa maassa. Kirjan lauseet ovat niin kauniita ja merkityksillä ladattuja, että olisin voinut täyttää tämän postauksen sitaateilla.

Suosittelen Katoamispistettä myös niille lukijoille, jotka eivät jostakin toisesta Haahtelan romaanista ole pitäneet tai jotka suhtautuvat ennakkoluuloisesti hänen tuotantoonsa. Vaikka romaanin lähtökohta (mies selvittää lähimenneisyyden tapahtumia ja pyrkii ymmärtämään jotakuta jo kuollutta tai kadonnutta henkilöä) ja sumuisen epätodellinen tunnelma ovat hyvin haahtelamaisia, kieli ja tarina on kuitenkin jotenkin erityyppinen kuin muissa viime aikoina lukemissani Haahtelan kirjoissa.

Yleensä Haahtelaa lukiessani nautin ennen kaikkea kielestä ja tunnelmasta, enkä jälkeenpäin muista juurikaan mitään juonesta. Katomispisteessä sen sijaan tarinakin tuntui merkitykselliseltä - kenties siksi, että sen fokus on todella eläneessä henkilössä, kirjailijassa, jonka kohtalo on mietityttänyt varmasti monia muitakin kuin Joel Haahtelaa. En muista, että Haahtela olisi käsitellyt muissa romaaneissaan kirjoittamista ja kirjailijantyötä - Katoamispisteessä se on kantava teema, kun kertoja-kirjailija yrittää ymmärtää edesmennyttä kirjailijaa ja samalla omaa työtään.

Samalla tunsin kuinka kirjoittaessani elämä kutistui ympäriltäni, katosi työhuoneen hämärään, iltoihin ja öihin, joiden suojassa tarinat kasvoivat. Päivä päivältä tunsin olevani yhä syvemmällä kirjan maailmassa, joka ei päästänyt minua otteestaan edes silloin kun olisin halunnut, se valtasi kaiken mitä ympärillä oli. Ja jos aluksi olin yrittänyt vastata sanoilla tuohon epämääräiseen suruun, jota olin aina jollain tapaa kokenut, huomasin, että yhtenä päivänä suru oli muuttunut todelliseksi menetykseksi. Se eristi minut muista, ja huoneen ovi pysyi kiinni silloinkin kuin olin jo kuvitellut tulleeni pois.

Raija Siekkinen Irmeli Jungin kuvaamana, kuva Otavan sivuilta.

Olen viime päivinä lukenut Raija Siekkisen novelleja (en varmasti ole ainoa, joka on löytänyt Siekkisen tuotannon nimenomaan Katoamispisteen myötä) ja sanoisin, että Katoamispisteen kielessä ja henkilöissä on samaa eleettömyyttä kuin Siekkisen proosassa. Teksti on kuulasta ja hieman melankolista, henkilöt kuvataan kuin vähän takaviistosta, niin että heidän kasvonsa jäävät osittain varjoon. Joka tapauksessa lumouduin Katoamispisteestä kenties vieläkin enemmän kuin hieman aiemmin lukemastani Tule risteykseen seitsemältä -romaanista.



Katoamispisteen ovat lukeneet myös ainakin Karoliina, Sara, Linnea, Katja, Hanna, Satu, Pihi nainen, Naakku, Sonja ja Kaisa

Veikkolan kartanoteatteri: Iiris Rohkea

Uljas (Hans Leidenius), Linnea (Vuokko Tenhunen) ja Linnean takana Iiris (Aada Halme). Kuva JL.

Veikkolan Kartanoteatteri esittää tänä kesänä Navalan puistossa uutta koko perheen musiikkinäytelmää Iiris Rohkea. Näytelmän on käsikirjoittanut Helena Anttonen ja ohjannut Eija Ahvo. Ensi ilta oli eilen sunnuntaina, itse olin katsomassa lauantain ennakkonäytöstä. Esitys on nähtävissä kesäkuun ajan (katso tarkemmat näytösajat täältä).

Lämminhenkisen näytelmän konna on Mortti-setä (Simo Sippola), joka haluaa orvon veljentyttärensä Iiriksen (roolissa mainio Aada Halme) avustavan itseään hämäräperäisten pakettien kuljettamisessa ja kätkemisessä. Iiris ei halua osallistua rikollisiin puuhiin, joten hän pukeutuu Iiroksi ja pestautuu Linnean (Vuokko Tenhunen) puutarhaan apulaiseksi. Iiris tutustuu myös leskimies Uljakseen (Hans Leidenius), Veikko-koiraan (Veini Nupponen) ja moniin muihin kylän asukkaisiin. Kirjabloggaajan mieltä lämmitti erityisesti kustannustoimittaja Mian (Niina Saikkonen) hahmo - saatuaan kustannuspäällikön pestin Mia päättää ryhtyä kustantamaan maailman parhaita lastenkirjoja!

Sydämellinen Linnea opettaa Iiriksen tuntemaan ja hoitamaan kasveja. Kieltäydyttyään myymästä alppiruusuntaimia kukkien hyvinvoinnista piittaamattomalle asiakkaalle Linnea toteaa Iirikselle, että puutarhurina toimiminen ei ole taloudellisesti kannattavaa, jos rakastaa kasveja. "Mutta kuinka niitä voi olla rakastamatta?" kysyy Iiris.

Uljas karkottaa Mortti-sedän (Simo Sippola) kyläläisiä kiusaamasta. Kuva JL.

Iiris Rohkea on tarina elämän ja luonnon kunnioittamisesta, rehellisyydestä, rohkeudesta ja ystävyydestä. Pääosassa on lapsi, jota tulee suojella kuin kukkaa kämmenellä, jonka tulee antaa kasvaa rauhassa ja kulkea omaa tietään.

Ihastuin näytelmän musiikkiin, jonka on säveltänyt Tuija Rantalainen. Laulujen sanoituksista vastasivat Rantalaisen lisäksi käsikirjoittaja Anttonen sekä Anja Erämaja. Musiikki kuljetti eri tunnetiloihin: vuoroin riehakkaan iloisiin, vuoroin jännityksentäytteisiin tai haikeansuloisiin. Myös lavastus joka oli Luksian (Länsi-Uudenmaan ammattiopiston) ja Eija Ahvon käsialaa, ansaitsee kiitosta. Näytelmän värikylläinen maailma miellyttää niin lapsen kuin aikuisenkin silmää. Riikka Tiittasen puvustus sai kukkaset heräämään eloon.

Olimme katsomassa näytelmää koko perheen voimin. Nuorin ei näytelmästä vielä paljon perustanut, mutta jo kaksivuotias seurasi sitä mielenkiinnolla, kolme-, viisi- ja pian seitsemänvuotiaasta puhumattakaan. Esikoinen oli sitä mieltä, että haluaa nähdä näytelmän uudestaan. Näytelmässä oli muutama jännittävä kohtaus - esimerkiksi linnunpelättimien tanssi, jossa on hieman pelottava tunnelma - mutta ainakaan meidän lapset eivät niistä hätkähtäneet, vaikka istuimme eturivissä. Hahmoista mustanpuhuva Mortti-setäkin oli enemmän tyhmä ilkimys kuin mikään todellinen pahis.

Suomen kesä asettaa ulkonäytöksille omat haasteensa. Katsomon puolella kannattaa varautua sateeseen, Haapajärveltä puhaltavaan tuuleen ja hyttysiin sopivalla vaatetuksella. Väliajalla voi ostaa virvokkeita Navalan ladossa toimivasta Café Linneasta.

Lisätietoa ja kuvia esityksestä Veikkolan Kartanoteatterin sivuilla.

Mirjami Hietala: Makeat muistot

Mirjami Hietala: Makeat muistot
Tammi 1997, 141 sivua.

Sateisena pullanleivontasunnuntaina on mukava palata Mirjami Hietalan Makeisiin muistoihin. Luin kirjan osana 24h-lukumaratoniani jo pari viikkoa sitten, mutta erilaiset kesälomareissut ja -puuhat ovat saaneet aikaan sen, että näitä "rästikirjoja" on edelleen purkamatta.

Pidän kovasti Hietalan tavasta kuvata arkea ja ihmissuhteita. Se on kaunistelematonta ja kirpeää, mutta kuitenkin lempeää. Muutama vuosi sitten ihastuin Hietalan Korkeisiin huoneisiin ja Valkoisiin lautalattioihin, jotka on kai luokiteltu romaaneiksi, mutta jotka ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Molemmissa keski-ikäinen, eronnut nainen vaihtaa kotia: ensinmainitussa hän muuttaa rivitalosta vanhaan kerrostaloasuntoon kaupungin keskustassa, jälkimmäisessä hiljattain isoäidiksi tullut nainen muuttaa poikansa omakotitalon yhteyteen rakennettuun asuntoon. Molemmissa romaaneissa siivotaan vanhoja ja uusia nurkkia, sanotaan tai kuullaan välillä vääriä sanoja läheisten suusta, ollaan toisinaan yksinäisiä mutta iloitaan kuitenkin itsenäisyydestä, pohditaan elämän kulkua ja vanhenemista.

 Makeista muistoista en pitänyt ihan niin paljon kuin edellä mainituista, mutta se oli kuitenkin viihdyttävää lukemista. Päähenkilö Pella suunnittelee 50-vuotispäiväänsä: hän matkustaa Helsinkiin laittamaan vanhainkodissa asuvan Anna-tätinsä huoneiston juhlakuntoon, lähtisi sitten tahollaan naimisissa olevan miesystävänsä kanssa Lontoonseen ja pitäisi sen jälkeen juhlat tädin asunnossa. Juhlat olisivat elegantit kolmen pariskunnan juhlat: Pella kutsuisi kaksi siskoaan puolisoineen ja esittelisi heille miesystävänsä, jonka on määrä kertoa suhteestaan vaimolleen ja pistää avioero vireille. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. Matka ja syntymäpäiväjuhlat kyllä toteutuvat, mutta ihmissuhteissa ehtii tapahtua moniä käänteitä, ennen kuin siskokset istuvat saman pöydän ääreen.

Verrattuna aiemmin lukemiini (mutta myöhemmin julkaistuihin) Hietalan romaaneihin Makeissa muistoissa oli paljon henkilöitä, tapahtumia ja draamaa. Akuuttien ihmissuhdesotkujen selvittämisen lisäksi Pella muistelee isäänsä ja äitiään, joka kuoli keinutuoliin charlotte russe -taikinaa vatkaten. Pinnan alla on mustasukkaisuutta, sisaruskateutta, pettymystä omiin valintoihin - mutta myös aitoa välittämistä, sisarusrakkautta, naapuriapua ja vanhusten kunnioittamista.

Kielellisesti tai kerronnallisesti kirja ei tarjoa mitään erityistä (Hietalan myöhemmistä romaaneista huomaa, että hän on kehittynyt kirjoittajana), mutta lämminhenkinen tarina ja vaivihkainen huumori kantavat pitkälle. Kirjasta on kirjoittanut myös Tuima, joka on postauksessaan kiteyttänyt hyvin Hietalan kirjailijanlaadun viehätystä.

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri

Kannen maalaus: Caren Schröder
Graafinen suunnittelu: Maria Appelberg

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. 
Neljä lyyristä esseetä
Havet. Suom. Asko Sahlberg.
Teos 2012, 169 sivua.

Aika kuin maisema, laaja kuin avaruus, joka lukiessani syntyy minussa. Jossa kertomus, kertomukset ikään kuin soljuvat ympäriinsä. Ja tausta jolla ne kaikuvat, ehkä siellä tuulee, mutta välinpitämättömästi. 


Kertomuksia tuulessa. Ja mieleeni juolahtaa, että kaikki meidän tarinamme, miten eeppisiä ne ovatkin, mitem fragmentaarisia "muodoltaan" - sirpaleita ne ovat yhtä kaikki. Leikkauksia, tähdenlentoja, väreilyä ja katkelmia. Eikä sen ajatteleminen tunnu yhtäkkiä lainkaan vaaralliselta, hajottavalta tai mielivaltaiselta - vaan ihanalta, oikealta ja vapauttavalta.


Ennen kuin aloin lukea Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin yhteisteosta Meri, en ollut kuullutkaan sellaisesta tekstilajista kuin lyyrinen essee. Fagerholm ja Johnson varoittavat teokset esipuheessa, että termi "kuulostaa runollisemmalta kuin onkaan", mutta ainakaan minä en joutunut pettymään. Meren neljä lyyristä esseetä ovat juuri sellaista tekstiä, mitä rakastan lukea: assosioivaa, moniin suuntiin haarautuvaa, moniin pohjateksteihin viittaavaa ja henkilökohtaista. Lyyriset esseet ovat eräänlaisia hybridejä, sekoituksia faktaa ja fiktiota.

Jotkut teksteistä muistuttavat journalistisia artikkeleja, toiset henkilöhaastatteluja, kolmannet ovat kuin (oma)elämäkertoja. Monet ovat kaikkea edellämainittua - tai jotain ihan muuta, määrittelemätöntä. Vaikka osa teksteistä on minämuodossa, kertoja ei korostu, vaan on pikemminkin ääni kuin persoona. Fagerholmin ja Johnsonin osuudet teksteistä erottaa erilaisista fonteista, mutta oikeastaan se ei ole tarpeen, sillä tärkeintä on se, mitä kerrotaan.

Jos muoto on kirjassa kohdallaan, niin niin on sisältökin. Esseiden (lukujen) nimet ovat Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys, ja niissä lähestytään merta eri näkökulmista. Ensimmäisessä esseessä kerrotaan (todellisista tai fiktiivisistä) perheistä, jotka etsivät mereltä vapautta, mutta joutuvatkin somalimerirosvojen tai omien pelkojensa ja ristiriitojensa panttivangeiksi (miten hyvin tähän lukuun olisikin sopinut pohjatekstiksi myös Tove Janssonin Muumipappa ja meri!). Toisessa sukelletaan meren syvyyksiin, mistä ei löydykään kadonnutta Atlantista vaan tonnikaupalla ydinjätettä. Kolmannessa seikkaillaan luotsien mukana saaristossa ja kuunnellaan nobelistirunoilija Tomas Tranströmeriä. Neljännessä "suuri amerikkalainen romaanikirjailija" Jonathan Frantzen lukee ensimmäistä englantilaista romaania, Robinson Crusoeta, joka on romaani yksinäisyydestä, ja pohtii samalla sitä yksinäisyyttä, jota koki hänen syvästi masentunut kirjailijaystävänsä David Foster Wallace.

Pienestä sivumäärästään ja tiiviydestään huolimatta Fagerholmin ja Johnsonin kirja on runsaudensarvi, jota makustelen pitkään ja johon tulen varmasti palaamaan. Vahvatunnelmainen kirja, joka kertoo pieniä tarinoita suurten merien ja labyrinttimaisten saaristojen salaisuuksista. Kokemuksia ja tunteita, joita en tule itse koskaan kokemaan - muuten kuin tämän kirjan kautta. Lukiessani Merta olen kuin Judith Schalansky, joka tutki karttapallon saaria ja "kirjoitti muistiin kaikki kaukaisimmilta ja unohdetuimmilta tuntuvat nimet":


Tuloksena oli kartasto viidestäkymmenestä kaikkein kaukaisimmasta saaresta. Englanniksi kirja on nimeltään Atlas of Remote Islands: Fifty Islands I have Never Visited And Never Will. Vaaleansininen kirja sisältönään kertomuksia saarista, joiden ylitse ihminen on ikään kuin kompuroinut. Ja sitten unohtanut.


Kirjaan ovat ihastuneet myös Sanna (joka luki sen alkukielellä) ja Jenni.

Haasteet: Underbara finlandssvenskor vid papper, Merten äärillä

Marmeladia, proosaa ja Näkijän tytär

Viime lauantaina minulla oli ilo olla vieraana Tammen ensimmäisessä Marmeladia ja proosaa -tapahtumassa, jossa esikoiskirjailija Kristiina Vuori oli kertomassa juuri ilmestyneen romaaninsa Näkijän tytär synnystä. Aamukahville Café Aaltoon oli kokoontunut kustantamon väen lisäksi pitkän pöydän täydeltä kirjanystäviä: (kirja)bloggaajia ja Akateemisen kirjakaupan lukupiiriläisiä. Tunnelma oli rento ja lämmin. Tapahtuman konsepti on peräisin Bonnierilta Ruotsista; siellä on kirjabloggaajia kutsuttu Prose and Jam -tapaamisiin.

Tiesin Näkijän tyttären synnystä jonkin verran etukäteen, sillä olin seurannut Kristiinan Rajalinna-blogia, jossa hän kertoi käsikirjoituksen muokkaamisesta Oriveden Kohti mestaruutta -kurssilla ja sen jälkeen. Alunperin käsikirjoitus oli aikuisten fantasiaa, mutta siitä tulikin historiallinen viihderomaani. Genre ei ole itselleni kovin tuttu - olen lukenut Kaari Utrioltakin vain Oppineen neidin ja jonkin toisen  romaanin (ennen blogia), jonka nimeä en muista. Sen sijaan Utrion kansantajuiset historiateokset ovat minulle tuttuja, ja oli hauska kuulla, että Kristiina oli käyttänyt niitä (sekä lukuisia muita tietokirjoja) lähdeteoksina Näkijän tytärtä kirjoittaessaan - sekä kysynyt Utriolta neuvoa, kun kaivattua tietoa ei kirjoista löytynyt!

Kirjailijan työtavoista jäi mieleen myös se, että hän nauhoittaa itselleen muistiinpanoja kännykällä, siinä missä joku toinen kollega kenties käyttää muistikirjaa ja kynää. Näin joskus yllättävissäkin paikoissa mieleen pulpahtavat ideat eivät joudu hukkaan. Haastavaa pitkän romaanin kirjoittamisessa oli Kristiinan mukaan se, että oli hallittava runsas henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden kokonaisuus yksityiskohtineen.

Pian sen jälkeen, kun Kristiina oli lähettänyt käsikirjoituksensa kustantamokierrokselle, sille näytettiin vihreää valoa kolmesta kustantamosta. Sopimus solmittiin Tammen kanssa, joka toimi nopeasti ja vakuuttavasti ja jonka kustannustoimittajan kanssa löytyi yhteinen sävel. Tammessa uskotaan historiallisen viihteen olevan Suomessa nouseva genre.

Näkijän tyttären tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Suomeen. Sankaritar on punatukkainen Eira, jolla on näkijän lahjoja ja joka oppii yrteillä parantamisen taitoja. Koska Eira on myös rikkaan kartanon perijä, hänen ympäriltään löytyy runsaasti juonittelijoita. Romantiikkaakaan ei kirjasta puutu, mutta loppuratkaisu ei kirjailijan mukaan ole aivan tavanomainen.

Kristiina Vuori kirjoittaa parhaillaan toista romaaniaan, työnimeltään Siipirikko, joka sijoittuu keskiaikaiseen Laatokan Karjalaan.

Kiitos Kirstiina Vuorelle, Tammelle, bloggaajakollegoille ja lukupiiriläisille mukavasta tilasuudesta!

Kirjailijan uusi blogi löytyy täältä ja Facebook-sivut täältä.

Tilaisuudesta ovat kirjoittaneet myös Mari A., Kirja käsilaukussa -blogin Mari sekä Amma. Kirsin kirjanurkasta voi lukea arvion Näkijän tyttärestä. 

Anita Konkka: Talvi Ravennassa

Anita Konkka: Talvi Ravennassa
Tammi 1986, 165 sivua.


Keski-ikäinen Taina matkustaa, romaanin kertoja, Ravennaan kirjoittamaan kirjaa taiteilijaäidistään. Kotiin on jäänyt rakastettu. Äiti, joka on kuollut struumaan kaksikymmentä vuotta aiemmin, on asunut italialaiskaupungissa ja tehnyt siellä mosaiikkitöitä. Eräänlaista mosiaiikkia kokoaa myös hänen tyttärensä miettiessään menneisyyttä, suhdetta vanhempiinsa, äitinsä ja isänsä välistä suhdetta sekä taiteen tekemisen mahdollisuuksia tai mahdottomuutta.

Kertojan vanhempien avioliitto on ollut ongelmallinen. Avioeron jälkeen taiteilijaäiti lähti Italiaan opiskelemaan kuvataidetta ja teini-ikäiset lapset jäivät Helsinkiin selvitymään keskenään. Kertoja ei tunne asiasta katkeruutta, vaan on päinvastoin iloinen, että äiti toteutti unelmiaan. Isäänsä kertoja ei sen sijaan pysty ymmärtämään.

Lehdessä isästä ja äidistä kuva joka oli otettu äidin freskonäyttelyn avajaisissa. Äiti katsoi isää kasvoillaan epävarma hymy. Hän näytti pikkutytöltä joka kysyi: "enkö ole hyvä?" Isä ei katsonut äitiä vaan pöydällä olevia valokuvia. Hänen kasvoillaan oli ilme kuin hän olisi sanonut: "Pyh, roskaa." Hän hyökkäsi kuin suden päälle, kun äiti sai näyttelystä hyvät arvostelut.

Talvi Ravennassa kuvaa ennen kaikkea suloista tapahtumattomuutta ja kertojan mielenliikkeitä. Taina kuvaa, kuinka vaikea on löytää edullista vuokrahuonetta, tapaa temperamenttisia italialaisia ja katselee kaupunkia. Matkalukemisena Tainalla on Danten Kiirastuli ("sillä en jaksanut raahata mukana Helvettiä") ja hän pohtii Danten ja Beatricen suhdetta sekä keskiaikaisen kirjailijan vaiheita muutenkin. Tätä romaania voisi kutsua slow literatureksi, sillä tekstillä ei ole kiirettä minnekään. Kappaleet ovat pitkiä, jopa yli sivun mittaisia. Silti lukeminen ei ole raskasta, vaan ikään kuin kulkemista kertojan rinnalla Ravennan kaduilla.


Haasteet: Kirjallisuuden äidit (Äidit ja tyttäret), 24h-lukumaraton

Ota riski ja rakastu kirjaan

Kirjamielellä-blogin Marjis lanseerasi hauskan ja vähän yllytyshullun haasteen: ideana on haastaa kirjablogikaveri lukemaan jotain sellaista, mihin hän ei välttämättä itse keksisi tarttua, mutta josta saattaisi hyvinkin pitää, mahdollisista ennakkoluuloista huolimatta. Minut haastoi mukaan Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana, joka antoi minulle tehtäväksi lukea Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet. Ulitskajan kirja oli mainio valinta, sillä olin suunnitellut lukevani kirjailijalta jotakin - mutta ilman haastetta se olisi saattanut siirtyä hamaan tulevaisuuteen tai unohtua kokonaan. Nyt tarkoitukseni on lukea Naisten valheet tämän kesän aikana.

Hauskuus ei kuitenkaan lopu tähän, sillä minä saan puolestani nimetä Jaanalle kirjan luettavaksi. Olen seurannut Täällä toisen tähden alla -blogia sen perustamisesta asti eli reilun vuoden, joten Jaanan kirjamaku on tullut tutuksi. Jaana lukee erityisesti (kulttuuri-ihmisten) muistelmia, elämäkertoja ja kirjekokoelmia sekä (Suomen) lähihistoriasta kertovia romaaneja. Aiemmin Jaana luki ennen kaikkea kotimaista kirjallisuutta, mutta viimeisen vuoden aikana hän on saanut seuraamistaan kirjablogeista niin paljon myös käännöskirjavinkkejä, että ulkomaalaisen kirjallisuuden osuus luettavista on kasvanut.

Kävin vielä vähän vakoilemassa Jaanan blogia, muun muassa Naiskirjailija- ja mieskirjailijalistoja sekä TBR100-suunnitelmaa. Jaana ei ole tainnut juurikaan scifiä tai dystopiakirjallisuutta lukea, joten ehdotan hänelle luettavaksi Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa. Itärannan esikoisromaani on niin kaunokirjallinen, syvällinen ja monikerroksinen, että uskon Jaanan nauttivan sen lukemisesta, vaikka hän pääseekin kurkistamaan menneisyden sijasta tulevaisuuteen.

(Mikäli tänä keväänä ilmestynyttä Teemestarin kirjaa on vaikea saada kirjastosta, ehdotan Jaanalle Haahtela-ennakkoluulojen karistamista lukemalla Katoamispisteen, jonka uskon olevan Joel Haahtelan romaaneista eniten Jaanan mieleen.)

Haluan antaa haasteen eteenpäin Kujerruksia-blogin Linnealle. Linnea lukee monipuolisesti koti- ja ulkomaista kirjallisuutta, sarjakuvia ja tietokirjojakin. Tyttökirjoja en kuitenkaan muista Linnean blogissa nähneeni, joten haastan hänet lukemaan minkä tahansa L. M. Montgomeryn teoksen. Jos et ole lukenut Pientä runotyttöä tai Annan nuoruusvuosia, suosittelen jompaa kumpaa.

Haastan myös Tarinoiden taikaa -blogin Tintin, joka lukee paljon lastenkirjoja, kreikkalaista kirjallisuutta ja fantasiaa. Ylipäänsä Tintti taitaa lukea melko monipuolisesti, joten oli vaikea keksiä hänelle kirjaa. Koska en ainakaan nopealla vilkaisulla löytänyt blogista mainintaa suursuosikistani Carol Shieldsistä, haastan hänet lukemaan joko Pikkuseikkoja tai Rakkauden tasavallan.


Haastaisin mielelläni useampiakin, mutta koska haastetut saavat vuorostaan nakittaa minulle uuden kirjan, en ihan uskalla :). Toivon haasteelle pitkää ikää ja sitä, että se kiertää kaikille halukkaille!

Tässä vielä haasteen säännöt Marjiksen blogista kopioituna:

Säännöt:Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.
Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Kotiäidin lukumaraton

Kirjabloggaajakollegani Jaakko, Hanna, Karoliina, Sonja ja Sara ovat kukin vuorollaan pitäneet oman 24h-lukumaratoninsa, jonka tarkoituksena on lukea mahdollisimman paljon vuorokauden aikana. Itse en ensin ajatellutkaan ryhtyä samaan, mutta aina uusia maratonpostauksia lukiessa ajatus alkoi poltella entistä enemmän. Kuten kaikki muutkin, minäkin aion nukkua hyvät yöunet, syödä ja ulkoilla jne. Mies hoitaa lapsia, mutta kotiäitinä ajattelin kuitenkin ottaa mukaan myös yhden lapsille ääneen luettavan kirjan, Tammen kultaisen juhlakirjan.

Blogissa haaste toimii niin, että tulen muokkaamaan tätä päivitystä muutaman tunnin välein, yleensä varmaankin aina luettuani kirjan. Kirjoitan lukemastani lyhyitä vaikutelmia, ja ainakin osasta kirjoja kirjoitan pidemmät, erilliset arviot myöhemmin.

Omalla kohdallani haaste alkaa N-Y-T eli klo 19.00 ja päättyy huomenna samaan aikaan. Mies on isompien lasten kanssa pyöräretkellä ja pienemmät uinuvat. Olen hyvässä lukuvireessä, sillä kävin äsken polkupyörälenkillä kirjastossa kahmimassa luettavaa, ja odotan kirjojen pariin pääsyä innolla. Alunperin ajattelin aloittaa Majavakeväästä, mutta Talvi Ravennassa kutkuttelee myös kovasti. Toiveita luettavista kirjoista saa esittää kommenteissa!

Kirjapinossa on siis

Kirsti Ellilä: Majavakevät
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Anita Konkka: Talvi Ravennassa
Joel Haahtela: Katoamispiste
Mirjami Hietala: Makeat muistot
Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Johanna Venho: Tässä on Valo
Riitta Konttinen: Dora Wahlroos - taiteilijatarina
Päivi Halttunen (toim.): Tammen kultainen juhlakirja


Tavoitteenani on saada luettua kaikki listassa olevat kirjat luettua, poislukien Rautayöt ja Dora Wahlroos, joissa on eniten tekstiä, luettua (ne/jomman kumman niistä toivon saavani hyvään alkuun). Eli toivon lukevani vuorokauden aikana seitsemän kirjaa, joista yksi on runsaasti kuvitettu lastenkirja, yksi nuortenkirja ja yksi runokokoelma, loput (pienois)romaaneja tai novellikokoelmia.

Minua kiinnostaa tietää, kuinka monta sivua luen tunnissa, sillä en ole sitä ikinä aiemmin laskenut. Haluan myös vähän kokeilla rajojani ja ahmia kirjoja oikein kunnolla! :)


19.00-22.20: Luettu Anita Konkan romaani Talvi Ravennassa, 164 sivua.


Tunnelmia: Kun aloin lukea Konkan kirjaa, olin aluksi hyvin tietoinen siitä, että "luen nyt tässä kirjaa lukumaratonia varten", mutta onneksi tempauduin pian mukaan romaanin kerrontaan. Kirjassa keski-ikäinen nainen matkustaa Italiaan kirjoittamaan romaania kaksikymmentä vuotta aiemmin kuolleesta äidistään. Pidin kirjasta kovasti, siihen täytyy ehdottomasti palata omassa postauksessaan. Arvelen, että kirja on omaelämäkerrallinen vähän samaan tapaan kuin Anja Kaurasen Ihon aika.

Kuvittelin, että olisin lukenut tämän kirjan parissa tunnissa, mutta menikin yli kolme tuntia. Siitä tosin vain alle kaksi tuntia oli tehokasta lukuaikaa ja loput sellaista muiden askareiden/perheen kanssa seurustelun ohessa tapahtuvaa.

Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla tuntuu sopivalta iltayön kirjalta, seuraavaksi sen pariin.

Ti klo 11.30: Luettu Mirjami Hietalan romaani Makeat muistot, 141 sivua.


Tunnelmia: Capoten kirja oli niin pientä fonttia ja tiheitä rivinvälejä, etteivät silmät enään myöhään illalla jaksaneet sitä lukea, joten vaihdoin väljätekstisempään ja sisällöltäänkin kevyempään ja helpompaan kirjaan, Hietalan Makeisiin muistoihin. Kirja oli viehättävä ja sympaattinen, ei kuitenkaan mikään huipputeos. Mainio kuitenkin omassa genressään, joka voisi olla vaikka "naisten kotoisa lukuromaani". Kirja kertoo sisarussuhteista, perhesalaisuuksista ja -muistoista - teemat siis pitkälti samoja kuin eilen lukemassani Konkan kirjassa, mutta tyyli erilainen. Tästäkin kirjasta myöhemmin enemmän.

En osaa laittaa tarkkoja kellonaikoja, sillä ilta- ja aamutoimiin sekä nukkumiseen meni paljon aikaa enkä edes katsonut kelloa ennen nukahtamista (jolloin olin päässyt Hietalan kirjassa sivulle 74), mutta arvelisin, että tähän kirjaan upposi aktiivista lukuaikaa reilut kaksi tuntia.

Seuraavaksi aion lukea Kirsti Ellilän nuortenromaanin Majavakevät ja jossain vaiheessa päivän mittaa kerään pienet lukijat ympärilleni kuuntelemaan Tammen kultaista juhlakirjaa.


Klo 12.00-12.50: Luettu Tammen kultainen juhlakirja ääneen, 269 sivua. 


Lapset (2-6) kuuntelivat sujuvasti ääneenlukua vajaan tunnin - kaksivuotias tosin vaelteli ympäriinsä, mutta muut jaksoivat keskittyä kirjan alusta loppuun. Tammen kultaisessa juhlakirjassa on kymmenen Tammen kultaista kirjaa, joista ainakin viisi oli meille ennalta tuttuja. Ulkokirjallisena huomiona mainittakoon, että kokoomateos oli melko painava ja hankala kannatella kädessä niin, että kaikki kuuntelijat näkisivät kuvat - ja lukija näkisi tekstin.

Klo 13.00-13.10: Luettu ääneen Meillä on vauva (Tammen Kultaiset kirjat 150), 22 sivua.


Jatkettiin lasten kanssa vielä Tammen Kultaiset kirjat -teemaa ja luettiin Meillä on vauva. Tammen kultaiseksi kirjaksi siinä oli melko paljon teksiä per sivu. Herttainen tarina pienestä Mikosta, joka saa pikkusiskon. Teksti Ruth ja Harold Shane, suom. Saima-Liisa Laatunen, kuvat Eloise Wilkin. Tyypillinen "kultaisen perheidyllin" kuvaus, tästä kirjasta tuskin riittää juttua erilliseen postaukseen :).

Nyt vähän muita puuhia ja sitten jatkamaan Majavakevään lukemista.

Klo 16.40: Luettu Johanna Venhon runokokoelma Tässä on valo, 65 sivua.


Lukuväsymys iski, ja päätin keventää lyriikalla. Runojen lukeminen on hitaampaa kuin proosan, mutta myös jotenkin ilmavampaa ja tarpeeksi erilaista. Maratonia on enää kaksi ja puoli tuntia jäljellä; tavoitteenani on saada vielä Majavakevät loppuun, muuta en usko ehtiväni. Viimeiset kolme tuntia olen tehnyt enimmäkseen muuta kuin lukenut (mm. kokkaillut ja syönyt jäätelöä), mutta nyt ajattelin taas lukea intensiivisemmin.

Klo 20.00: Luettu Joel Haahtelan Katoamispiste, 159 sivua. 


Maalissa ollaan! Maraton loppui tunti sitten, mutta luin vielä viimeisen kirjan loppuun "yliajalla" noin klo 19.15 mennessä ja ehdin vasta nyt koneen ääreen kirjoittamaan loppuyhteenvedon. Luettua tuli siis vuorokauden aikana seuraavat kirjat:

Anita Konkka: Talvi Ravennassa

Mirjami Hietala: Makeat muistot

Päivi Halttunen (toim.): Tammen kultainen juhlakirja + Meillä on vauva

Johanna Venho: Tässä on Valo

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kuvittelin, että olisin ehtinyt lukea myös Aamiaisen Tiffanylla ja Majavakevään, mutta ensinmainitun hylkäsin tällä erää liian tiiviin tekstin takia ja jälkimmäisen jätin kesken maratonin viime metreillä, sillä se ei ollut vielä temmannut mukaansa ja Haahtelan Katoamispiste houkutteli enemmän. Pääsin Ellilän kirjassa sivulle 44 ja aion lukea kirjan loppuun lähipäivien aikana. Kirjan vaihto oli hyvä valinta, sillä Katoamispiste hurmasi minut miltei ensi sivuiltaan. Kirjasta taisi tulla suosikki-Haahtelani!

Sivumääräksi tuli 529 sivua (+ 44s.) aikuistenkirjallisuutta ja 291 sivua lapsille ääneen luettuja kuvakirjoja. Yleensä luen (itselleni) yhden lyhyen kirjan päivässä, joten nyt luin ehkä kolmin- nelinkertaisen määrän. Ihan hyvin, kun kuitenkin nukuin noin yhdeksän tunnin yöunet ja puuhailin paljon muuta. Ilman pientä itsensä tsemppaamista ja urheiluhenkeä (kiitos kaikille kannustuksesta!) en olisi pystynyt lukemaan näin paljon saman vuorokauden aikana, ja minulle sopiikin paremmin lukea pitkin päivää tehden välillä muita juttuja. Illalla on kyllä mukava lukea pidempään putkeen, ja olisin varmasti pystynyt valvomaan myöhempäänkin, mutta annoin suosiolla periksi unelle :).

Lukuhaasteen plussat omalla kohdallani olivat seuraavat:

• sain luettua useamman sellaisen kirjan, joiden lukemista olen suunnitellut jo kauan tai jotka olen halunnut lukea johonkin haasteeseen (Venho, Haahtela, Konkka)
• tuli luettua lapsille pidemmän aikaa kerrallaan 
• kirjaston kirjat (kaikki paitsi Venho ja Haahtela) tuli luettua nopeassa tahdissa pian lainaamisen jälkeen eivätkä siis jää nurkkiin pyörimään (paitsi jos en saa pidempiä arvioita kirjoitettua pian...)
• voin nyt hyvällä omallatunnolla uppoutua pidempiin romaaneihin pitämättä pitkää taukoa bloggaamisesta, kun voin tiputella näistä rytinällä luetuista arvioita päivän parin välein

...ja miinukset:

• huomasin hieman stressaavani tämän postauksen päivittämisestä: tuntui, että piti lukea nopeasti siksikin, että olisi jotain kerrottavaa täällä
• aina ei olisi huvittanut lukea, tylsimmältä se tuntui alkuiltapäivästä (tai oikeastaan jo puolilta päivin, mutta siitä selvisin lukemalla lapsille ääneen, mikä oli kivaa
• minulle ei sovi se tyyli, että kerron etukäteen, mitä aion lukea, sillä fiilikseni muuttuivat nopeastikin. Koen huonoa omaatuntoa Aamiaisen ja Majavakevään suhteen, mutta luen ne sitten myöhemmin :)

Kaikenkaikkiaan hauska kokemus, tällaisena kotiäidin rentona versionakin! Voisin hyödyntää ideaa joskus, jos minun pitää lukea kirjoja nopeaan tahtiin vaikkapa jotain tutkimuskirjoitusta varten, kuten Sara teki Tyttökirjamaratonissaan. Tuolloin pitäisi tietenkin olla täysi lukurauha ja mielellään myös paljon herkkuja syötäväksi, että jaksaisi valvoa myöhään!

Jään mielenkiinnolla odottamaan toisten kirjabloggaajien maratoneja :).

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsimet
Otava 1998, 288 sivua.

Mutta valoisat illat tuntuivat vinttikamarissa makaajan silmiin niin viiltäviltä, kuin olisi maannut paljaalla taivaanpankolla. Kylmä kova valo tunki sisään ja ilkkui yksinäistä makaajaa, ja kevätviima puhalsi armotta sisään katonrajasta. Öisin sai usein vetää toisenkin peitteen ylleen ja käpertyä niin pieneen sykkyrään kuin taisi.


Sillä muuta lämmönlähdettä ei ihmisellä tässä maailmassa ollut kuin se mikä hänen sisällään jaksoi tykyttää. Sen Anna oppi näinä paljaan valon iltoina ja kirkkaan tähtitaivaan öinä, kun koko maa tuntui huokuvan päiväsaikaista lämpöään hukkaan avaruuden syvyyksiin. 


Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on teos, johon minun on jo pitkään pitänyt tutustua ja josta jo ennen ensimmäisenkään osan lukemista tiesin pitäväni - niin monet lukijat, joiden makuun luotan, olivat sitä kehuneet. En joutunut pettymään. Kähkösen kieli oli juuri niin kaunista kun oli lupailtukin, Suomen lähihistoria tuli kipeällä tavalla eläväksi eikä henkilöihin voinut olla kiintymättä. Mustat morsimet on kirja, jonka parissa olisin vuodattanut kyyneliä, jos minulla olisi tapana itkeä kirjojen vuoksi. Onneksi kirja myös nauratti, sillä henkilöiden keskinäisessä sanailussa oli huumoria ja savon murteella viännetyt repliikit olivat jotenkin sympaattisia.

Romaani alkaa, kun köyhä ja arka maalaistyttö Anna matkustaa Kuopioon ja menee palvelijaksi armeijan tohtorin lapsettomaan perheeseen. Eletään vuotta 1930, ja sisällissodan arvet ovat vielä pinnassa. Anna rakastuu tummasilmäiseen Lassiin, punikkiin, joka on ollut Tammisaaren vankileirillä mutta ei pelkää osallistua edelleen työväenliikkeen toimintaan. Anna ja Lassi menevät naimisiin. Luonnontieteellisen maailmankuvan omaksunut Lassi tuhahtelee Annan iltalukemisena olevalle Bunyanin Kristityn vaellukselle, mutta avioparin elämä sujuu sopuisasti - sillä, kuten Anna mielessään toteaa, hehän olivat mies ja vaimo eivätkä mitkään uskonveljet. Epäsopua aiheuttaa sen sijaan Lassin vaarallinen toiminta punaisten joukoissa, ja Annan elämään tulee muutakin surua.

Kähkösen proosassa on samaa viehätystä kuin Anna-Lena Lundbergin romaaneissa Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna ja Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija - ja Anna Beata -kirjoissa. Päähenkilö on herkkä ja hiljainen, mutta moraalisesti vahva nuori nainen, joka tarinan edetessä kasvaa topakammaksi ja selviytyy vaikeuksista suoraselkäisenä. Luonto ja vuodenkierto ovat vahvasti läsnä. Kuvauksen kohteena on ruumiillinen työ, arki, perhesuhteet ja rakkaus. Kieli on kaunista ja vivahteikasta, mutta kansanomaisen konstailematonta murteellisuuksineen.

Edellä mainituissa teoksissa (Kökarin Annaa lukuunottamatta) ei kuitenkaan juuri kuvata aikakauden poliittisia kuohuntoja, toisin kuin Mustissa morsiamissa. Kähkösen kirjan ansio on sekin, että se ei valitse puoltaan, vaan sekä punaiset että valkoiset ovat ihmisiä, toisinaan hyväsydämisiä, toisinaan heikkoja ja julmia.


Moni kirjabloggaaja on lukenut Mustat morsiamet ennen blogiaan, mutta löytyy kirjasta muutama arviokin: Paula ymmärtää kirjan luettuaan suomalaisten historiaa taas vähän paremmin, Anna Elina kiinnitti huomiota modernisaation ja kaupunkiin sopeutumisen kuvaamiseen, Minna ihastui ja oli tyytyväinen nieltyään historiallisiin romaaneihin liittyvät ennakkoluulonsa, Kuuttareen vetosi Kähkösen vanhahtava tyyli ja Amma (joka luki tämän e-kirjana) vaikuttui niin, että aikoo lukea lisää Kähköstä kesäkuussa - ja niin aion minäkin!

Toukokuun tunnelmia ja luettuja

Kuva Thomas Kornack (Creative Commons License)

Kesäkuu on alkanut, ainakin täälläpäin Suomea, tuulisissa ja sateisissa merkeissä, joten on sopiva hetki istahtaa koneen ääreen ja summata viime kuun lukemiset ja bloggaukset. Toukokuussa luin hieman enemmän miesten kuin naisten kirjoittamia kirjoja, mikä taitaa olla poikkeuksellista, sekä paljon novelleja. Kokonaisuudessaan lista näyttää tältä:

Pia Juul: Hallandin murha
Tuomas Kyrö: Miniä
Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto
KilBride & Tilley: Virma, satumetsän taikaponi
Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty
Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä. Novelleja ja runoja
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Carol Shields: Tavallisia ihmeitä
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Petja Lähde: Poika
Hanna Parviainen (toim.): Ei kenenkään äiti
Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita
Riina Katajavuori: Perhehytti
Roope Lipasti: Rajanaapuri
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Sanna Eeva: Olot

Kuukauden lukusaldo piti sisällään kolme novellikokoelmaa, seitsemän pienoisromaania tai lyhyttä romaania, kaksi tiiliskiviromaania sekä kolme tietokirjaa ja yhden lasten kuvakirjan. Kuukauden ihanimmat lukukokemukset olivat ikisuosikkini Carol Shieldsin kootut novellit sekä Amor Towlesin esikoisromaani Seuraelämän säännöt, nuoren tytön kasvutarina 1930-luvun New Yorkissa. Myös Haruki Murakamin Kafka rannalla ja Joel Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä olivat upeita romaaneja. Toukokuu oli hyvin pienoisromaani- ja novellipainotteinen - suosin elämäntilanteen, ja varmaan bloginkin, takia lyhyitä kirjoja, mutta tällä hetkellä minulla on lukupinossa muutama ihana, pidempi romaani.

Kirja-arvioiden lisäksi vastasin hauskaan 11-kysymystä -haasteeseen ja kerroin lukusuunnitelmistani. Äitienpäivänä julkistin Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen, jonka ajatuksena on lukea äitiyttä tavalla tai toisella käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia sekä muistelmia ja elämäkertoja. Haasteeseen on ilmoittautunut huikea määrä osanottajia ja moni on jo kirjoja lukenutkin, kiitos teille kaikille! Mukaan ehtii vielä mainiosti, sillä haaste "pistetään pakettiin" arvonnan kera ensi vuoden äitienpäivän jälkeen.

Henkilökohtaisesti toukokuu oli minulle hyvin onnellinen ja vanamonpunainen, sillä perheemme kasvoi suloisella tyttärellä. Kuten luettujen kirjojen määrästä voi päätellä, kaikki on mennyt hyvin - pikkuiselle on maistunut uni ja maito ja ensimmäisillä hymyllä on jo ilahdutettu äidin sydäntä.

Ihanaa kesäkuun alkua kaikille!