Johan Bargum: Syyspurjehdus

Kaunis kansi on Helena Kajanderin käsialaa.

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Alkuteos Seglats i september. Suom. Marja Kyrö.
Tammi 2012. 119 sivua.

Ennen unen siunaavaa pimeyttä ennätin ajatella vain muutaman ajatuksen. Kuinka hymy voi olla yhtä aikaa sekä onnellinen ett onneton? Ja, jos meidän välillämme vielä oli jotain, enkö silloin olisi huomannut miten hän oli laittanut hiuksensa: solmukkeelle, poninhännälle vai jättänyt vapaiksi?

Kaksi keski-ikäistä miestä, Olof ja Harald, lähteävät syyskuiselle purjehdukselle, viimeiselle ennen kuin Olofin Alkyone-vene nostetaan talviteloille. Harald on myynyt oman Berenike-veneensä jo vuosia sitten, vastoin silloisen vaimonsa Elinin tahtoa. Juuri Elin, joka oli ensin Haraldin ja myöhemmin Olofin vaimo, yhdistää näitä kahta miestä, jotka eivät ole tavanneet vuosiin. Kumpi on ehdottanut kohtalokkaaksi käyvää purjehdusta, kumpi on käyttänyt Haraldin isän vanhaa asetta - ja kantaako jompikumpi kaunaa tai syyllisyyttä auto-onnettomuudessa pari vuotta aiemmin kuolleen Elinin kuolemasta?

Ensin tarinansa kertoo Olof. Mies ei anna itsestään kovin sympaattista kuvaa, esimerkiksi työtään pankissa 1990-luvun laman aikana hän kuvaa näin: Luonani juoksi loputtomiin juuri näitä enemmän tai vähemmän päteviä pienyrittäjiä, joilla oli yhtäkkiä varastot täynnä tavaraa, jota kukaan ei enää tilannut. Eihän siinä yleensä ollut mitään tehtävissä. Joidenkin nimet ilmestyivät sitten lehtiin, kuolinilmoitusten joukkoon. Yritin pitää huolen siitä, että ettei sihteerini kääntänyt leskien puheluja minulle. Myös tapa, jolla Olof lähestyi Eliniä rakastuttuaan tähän ensi silmäyksellä, on vähintäänkin kyseenalainen. Olof herättää kuitenkin myös myötätuntoa kertoessaan pieniä, mutta niin merkityksellisiä muistojaan Elinistä.

Aluksi kuvittelin, että Syyspurjehduksen tragedian taustalla on tyypillinen mustasukkaisuuden vyyhti, mutta tarina onkin monisyisempi. Siihen kutoutuu paitsi 90-luvun lama ja yritykselle kaikkensa antavan miehen valinnat, myös katolinen usko. Siihen, mitä todella tapahtui, pienoisromaani ei anna varmaa vastausta. Lukija saa kuulla myös Haraldin näkökulman, mutta vaikka tämän kertojanääni on sympaattisempi kuin Olofin, kysymys kertojien luotettavuudesta jää minulle avoimeksi.

Syyspurjehdus pitää lukea vielä uudelleen. Pohtia Alkyonen myyttiä, tarinaa kuningattaresta, joka suri sodassa hukkunutta miestään niin, että seurasi tätä mereen. Jumalat säälivät pariskunnan kohtaloa niin, että sallivat heidän nousta kuolleista jäälintuina. Toinen myyttinen naishahmo, Berenike, joka uhrasi hiuksensa sotaan lähteneen miehensä puolesta, on myös Elinin tarinan kannalta merkityksellinen.

Ihastuin viime kesänä Johan Bargumin pienoisromaaniin Syyskesä (1993), ja tuntui suorastaan enteelliseltä, että kirjailijalta ilmestyisi pian - ensi kertaa muutamaan vuoteen - uusi kirja, jonka (suomenkielinen) nimi on niin samankaltainen. Syyskesässä ja Syyspurjehduksessa onkin paljon samaa: kaksi miestä, joita yhdistää rakkaus samaan naiseen, vuosien ja jopa vuosikymmenten taakse ulottuva katkeruus ja viha, meri, jonka aalloilla otetaan mittaa toisesta. Molempien romaanien tunnelmassa on alusta alkaen jotakin uhkaavaa, mutta Syyskesän tunnelmassa on lisäksi jotakin tsehovilaista ja katkeransuloista. Syyspurjehdus on synkempi ja rakenteeltaan hieman dekkarimainen.

Vaikka Syyspurjehdus ei tosiaan ole mikään "hyvänmielenkirja", siinä on jotakin rauhoittavaa, samoin kuin myrskyävässä meressä. Valonpilkahduksiakin on.

Tekisi mieli mennä katsomaan läntisen niemen majakkaa. Elin sanoi kerran majakoista niin kauniisti, että ne ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja että ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan. 


Osallistun kirjalla Ainon Merten äärillä -lukuhaasteeseen.