Blogistanian kirjapalkinnot 2015: omat ehdokkaani

On taas aika äänestään kirjabloggaajien vuoden 2015 suosikkikirjoja neljässä kategoriassa: kotimainen kaunokirjallisuus (Blogistanian Finlandia), käännöskirjallisuus (Globalia), Lasten- ja nuortenkirjallisuus (Kuopus) sekä tietokirjallisuus (Tieto). Oma ehdokaslistani on täysin subjektiivinen ja intuitiivinen, ja monesti hyvistä ehdokkaista oli runsaudenpulaa. Tässäpä nämä nyt ovat, Sinisen linnan kirjaston suosikit vuodelta 2015:

Blogistanian Finlandia:

1. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Tammi. 3 pistettä.

"Tarina Aarnista, vaatimattomista oloista ponnistavasta pojasta, jolle valokuvaus muodostuu työksi, reitiksi eteenpäin ja tavaksi katsoa maailmaa, on monikerroksinen mutta silti ilmava. Aarnin elämää seurataan halki vuosikymmenten, mutta tärkeintä ovat lyhyet hetket. Osa niistä tallentuu kameran filmille, ja niitä voi tarkastella jälkeenpäin. Suurin osa elämästä kuitenkin vilahtaa ohi kiihtyvällä nopeudella. Äkki niin moni asia on ohi ja lukijallakin haikea olo."

2. Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. Wsoy. 2 pistettä.

"Kun aika loppuu on kirja, joka yhtä aikaa pakottaa kääntämään sivua, selvittämään, mitä henkilöille tapahtuu, ja toisaalta pysähtymään, vetämään henkeä kesken raastavien tapahtumien ja miettimään, kysymään loputtomiin."

3. Vuokko Sajaniemi: Pedot. Tammi. 1 piste.

"Kuten arvata saattaa, romaanin pahimmat pedot ovat lopulta jotakin aivan muuta kuin metsän pimentoon kaartavia susia. Sajaniemi kuvaa taitavasti ja kauniisti luontoa ja ihmisluontoa, tunnelmia ja ihmisten välisiä suhteita. Esikoiskirjailijan kieli ja kerronta hengittävät metsän rytmissä, piirtävät rajoja ja häivyttävät niitä näkymättömiin."

Blogistanian Globalia:

1. John Williams: Stoner. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar. 3 pistettä.

"John Williams piirtää herkin vedoin näkyviin kömpelön nuorenmiehen, joka ei ymmärrä mitään englannin kirjallisuuden alkeiskurssista mutta juuri siksi haluaa tietää enemmän. William Stoner seuraa kutsumustaan, vaihtaa pääainetta eikä enää palaa kotitilalle, vaikka se merkitseekin maanviljelijävanhempien jättämistä oman onnensa nojaan. Williamin isä viljelee vuosikymmenet karua ja kuivaa maaperää, mutta hänen poikansa ei lopulta pääse sen helpommalla: myös Stonerin työura on kivisen kasken kyntämistä ja kuivan pellon kääntämistä."

2. Alice Munro: Nuoruudenystävä. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi. 2 pistettä.

"En oikeastaan tiedä, rakastanko enemmän Alice Munron tapaa kuvata ihmisiä vai hänen tapaansa kuvata paikkoja ja maisemia. Kumpaakin varmaan yhtä paljon, mutta Munron paikat painuvat sydämeen vaivihkaisemmin kuin novellien henkilöt. Munron novelleissa on ränsistyneitä maatiloja, hiljaisia lapsuudenhuoneita, pölyisiä ja seesteisiä kirjastoja ja kirjakauppoja, ruuantuoksuisia keittiötä ja puiden varjoja veden yllä. Hyvällä onnella kovia kokenut novellihenkilökin löytää näistä tiloista turvapaikkansa."

3. Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia. Suomentanut Anja Pikkupeura. Siltala. 1 piste.

"Suosikkihahmojani olivat kaksoset Viktorija ja Gajane sekä heidän isoäitinsä Emma Asotovna, jolla on vaistoa, lämpöä ja elämänviisautta, mutta joka antaa vain hengenhädän mennä hierarkiassa päivällisen edelle. Kaksossiskosten tarinassa kipunoi rakkaus ja mustasukkaisuus, läheisyys ja etäisyys. Ulitskaja kirjoittaa niin, että traagisissakin kohtaloissa on humoristinen vivahde."

Blogistanian Kuopus:

1. Katri Kirkkopelto: Soiva metsä. Lasten Keskus. 3 pistettä.

"Katri Kirkkopelto on yksi kuvittaja-kirjailijasuosikeistani, ja Soivan metsän sanoissa ja kuvissa Kirkkopellon herkkyys ja taito luoda tunnelmia tarkoin vedoin ja lempein värein pääsevät täysin oikeuksiinsa. Kirjan kuvat täyttävät usein koko aukeaman, mutta teksti on sijoitettu vaaleaan veteen, valkenevaan aamutaivaaseen tai hennonvihreälle pihanurmelle niin, että siitäkin saa hyvin selvää. Monet kuvista ovat rauhallisia tunnelmakuvia, mutta joissakin on myös sopivasti vauhtia, etenevän tarinan liikettä."

2. Annika Sandelin ja Linda Bondestam: Yokon yökirja. Suomentanut Liisa Ryömä. Teos. 2 pistettä.

"Annika Sandelinin lastenromaanissa on ihanasti rosoa, joka näkyy myös Linda Bondestamin mainiossa kuvituksessa. Kirjan huumori on sopivan vaivihkaista. Kaikki ei ole vaaleanpunaista ja ihanaa, vaan myös negatiiviset tunteet ja isommat ja pienemmät surut kuuluvat kymmenvuotiaan elämään. Silti arki on perusturvallista ja ennakoitavaa."

3. Jukka Itkonen ja Elina Warsta: Sirkusjuna saapuu. Lasten Keskus. 1 piste.

"Luimme Sirkusjunan vuorotellen iltasaduksi lapsille, ja tarina syrjäisen ja nuokkuvan Nurkanpyhtään asukkaista – koiranpennusta haaveilevasta Lillista, hänen topakasta äidistään ja isästään, joka löytää elämäänsä uutta sisältöä sirkuksen tykinkuulana – ja pikkukaupungin rauhaa kutittelevista vieraista – sisäpaistista tykkäävästä sirkustirehtööristä, ilmaston lämpenemisestä huolestuneesta pingviinista ja vankikarkurista upposi koko perheeseen. Parhaiden lastenkirjojen tapaan Sirkusjunassa onkin useampia tasoja, jotka aukeavat eri-ikäsille."

Blogistanian Tieto:

1. Bea Uusma: Naparetki. Suomentanut Petri Stenman. Like. 3 pistettä.

"Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani on helmi, kirja-aarre. Luen kirjaa sydän pamppaillen, seuraten kahta löytöretkeä: Andréen retkikuntaa, joka suuntasi heinäkuussa vuonna 1897 vetypallolla kohti Pohjoisnapaa, ja lääkäri-kuvittaja-kirjailija Bea Uusmaa, joka 113 vuotta myöhemmin pyrkii selvittämään, miksi retkikunnan jäsenet kuolivat lokakuussa Valkosaarella, vaikka heillä oli yllin kyllin ruokaa, lämpimiä varusteita ja ammuksia."

2. Helttunen, Saure & Suominen: Mieli ja maisema. Avain. 2 pistettä.

"Siinä missä Haltijakuusen alla esitteli kotimaisten klassikkokirjailijoiden kotipaikkoja, kurkistaa Mieli ja maisema nykykirjailijoiden työhuoneeseen. Jari Suomisen upeat valokuvat kirjailijoiden miljöistä Seppo Saraspään Lapista Tommi Parkon Assisiin muodostavat teoksen sydämen, mutta yhtä tärkeitä ovat Anne Helttusen ja Annamari Sauren tekstit, joissa kirjailijat kertovat kiireettömästi suhteestaan omaan kirjoittamiseensa ja työskentely-ympäristöönsä."

3. Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. Avain. 1 piste.

"Ihana Rasavillejä ja romantikkoja -teos sai jatkoa, eräänlaisen "sisarkirjan", kun kotimaisista tyttökirjoista kertovan kirjan rinnalle ilmestyi ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden lukukokemuksiin paneutuva Kapina ja kaipuu. Tietokirjailija Sara Kokkonen työstää kasvatustieteen väitöskirjaa kotimaisista tyttökirjoista, kirjoittaa Saran kirjat -blogia ja pyörittää Tyttökirjaklassikot -verkkokauppaa, ja hänen tyttökirjakirjojensa sivuilta huokuukin vankka asiantuntemus, uuttera tutkimustyö ja rakkaus aiheeseen."



Äänestyksen tulokset julkaistaan huomenna torstaina emäntäblogeissa, eli Kulttuuri kukoistaa (Finlandia), Kirjallisena. Minna (Globalia), Luetaanko tämä (Kuopus) sekä Les-Lue (Tieto) -blogeissa. Jännä nähdä, miten tässä käy!

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Kuten kuvasta näkyy, kirjan lukemisesta on jo aikaa.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015, 224 sivua.

Oli vaikea tietää, mistä projekti oli saanut alkunsa, mutta jotakin sillä oli tekemistä sen kanssa, että Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Olen lukenut Vantatalolta aiemmin Gallupin ja Korvaamattoman sekä Veera Vaahteran nimellä julkaistun Onnellisesti eksyksissä.  Pidin edellä mainSituista, mutta Pitkä valotusaika oli ensimmäinen kirjailijan romaani, jonka olisin halunnut pitää omassa hyllyssäni. Sen sijaan joku toinen varasi kirjaston kappaleen kesken kiireisen syksyn, ja postaus jäi kirjoittamatta. Olisin halunnut kirjoittaa tästä romaanista lokakuussa tai marraskuussa, sillä minusta Pitkä valotusaika on uutisten aamujen ja harmaan valon kirja, kaunis ja haikea.

Tarina Aarnista, vaatimattomista oloista ponnistavasta pojasta, jolle valokuvaus muodostuu työksi, reitiksi eteenpäin ja tavaksi katsoa maailmaa, on monikerroksinen mutta silti ilmava. Aarnin elämää seurataan halki vuosikymmenten, mutta tärkeintä ovat lyhyet hetket. Osa niistä tallentuu kameran filmille, ja niitä voi tarkastella jälkeenpäin. Suurin osa elämästä kuitenkin vilahtaa ohi kiihtyvällä nopeudella. Äkki niin moni asia on ohi ja lukijallakin haikea olo.


Muissa blogeissa sanottua: Reader, why did I marry him, Tuijata, Kirjapolkuni, Lukutoukan kulttuuriblogi,

Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen: Mieli ja maisema

(Tämä kuva on otettu vähän ennen joulua – sen jälkeen maisema on muuttunut valkoiseksi.)

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Mieli ja maisema. 
Kirjailijoiden työhuoneita.
Avain 2015, 264 sivua.

Haltijakuusen alla -teoksen tekijöiden uusin kirja, Mieli ja maisema, on täydellistä lukemista niille, joita kiehtovat viehtättävät miljööt, kirjat ja kirjailijan työ. Kirjoitan tätä postausta huoneessa, jonka ikkunoista avautuu näkymä hyväätekevään, lempeään maisemaan: näen omenapuita, punamullatun aitan, kappalen taivasta ja mäntyjen latvat. Hennon siniseltä taivaalta leijalee suuria lumihiutaleita. Silmät ja mieli virittäytyvät samaan seesteiseen ja kodikkaaseen tunnelmaan, kun kirjoitan ihanasta lukukokemuksesta.

Siinä missä Haltijakuusen alla esitteli kotimaisten klassikkokirjailijoiden kotipaikkoja, kurkistaa Mieli ja maisema nykykirjailijoiden työhuoneeseen. Jari Suomisen upeat valokuvat kirjailijoiden miljöistä Seppo Saraspään Lapista Tommi Parkon Assisiin muodostavat teoksen sydämen, mutta yhtä tärkeitä ovat Anne Helttusen ja Annamari Sauren tekstit, joissa kirjailijat kertovat kiireettömästi suhteestaan omaan kirjoittamiseensa ja työskentely-ympäristöönsä.

Tunnen syvää sielujen sukulaisuutta Heli Laaksosen kanssa, jonka vanhassa hirsitalossa sijaitsevan, entiseen ruokakomeroon rakennetun työhuoneen ikkunasta avautuu rauhoittava maalaismaisema. Voiko olla parempaa paikkaa kirjoittaa kuin ikkunan ääressä, etenkään sydänpuisen, t-karmisen ikkunan? Moni muukin kirjailija työskentelee ikkunan ääressä, ja ainakin Kalle Veirto ja Leena Lehtolainen mainitsevat jotakin siihen suuntaan, että samana pysyvä, vain vuodenaikojen mukaan muuttuva näkymä pihamaalle tai metsään rauhoittaa.

Ymmärrän silti myös Markku Karpiota, joka asuu Utön saarella upeiden merimaisemien keskellä, mutta sulkeutuu kirjoittamaan ikkunattomaan kellariin. Maisema voi olla turhankin inspiroiva ja saada ajatukset kirjoittamisen sijasta esimerkiksi kalastukseen. Ikkunattomassa kammiossakin meri tulee usein Karpion teosten maailmaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat paitsi kirjailijoita, myös kuvittajia, ja tämä asettaa tietysti erityisvaatimuksia heidän työtiloilleen. Valoa täytyy olla paljon, ja erikoispöytiä piirtämiseen. Mitään turhaa sen sijaan ei saa olla, sillä luova työ vaatii sekä fyysistä että henkistä väljyyttä ympärilleen.

Harri István Mäen koti on täynnä kirjoja, leluja ja söpöjä pikkuesineitä, joiden keskellä syntyvät uudet lastenkirjat. Virpi Hämeen-Anttilalla on hurmaava, kirjojen täyttämä työhuone kotinsa viereisessä asunnossa. Ja näiden mainittujen lisäksi Mielessä ja maisemassa on paljon, paljon muita ihania työhuoneita ja tarinoita kirjoittamisesta.

Yksi koskettavimmista teksteistä kertoo työhuoneesta, jossa kirjailijat eivät enää kirjoita. Johanna Venho ja Seita Vuorela kirjoittivat vuoroviikoin Lasimestarissa, kalliolaisen kivitalon pohjakerroksessa, kuin näyteikkunassa mutta kuitenkin omassa maailmassaan. Viime kevättalvella ystävykset joutuivat luopumaan yhteisestä työhuoneestaan. Venho kirjoittaa nykyään kotonaan. Seita Vuorela menehtyi äkillisesti tämän vuoden huhtikuussa. Tunnen surua liian varhain päättyneen säkenöivän elämän vuoksi, mutta itsekkäästi myös siksi, että en koskaan saa luettavakseni romaania, jonka työnimi oli Lasipoika.


Kirjasta toisaalla: Leena Lumi, Kirjojen kamari, Lukupino.

Helga Nuorpuu: Pirkon uusi ystävä & Ruusulan viimeinen tyttö

Helga Nuorpuu: Pirkon uusi ystävä
Ruusula-sarjan kolmas kirja.
Gummerus 1928, 213 sivua.

Helga Nuorpuu: Ruusulan viimeinen tyttö
Ruusula-sarjan neljäs kirja.
Gummerus 1946 (toinen painos), 129 sivua.

Tervehdys pitkästä aikaa, lukijat! Viime syksy oli kiireinen, ja ehdin tuskin lukea, vielä vähemmän blogata. Joululomalla tilanne on kuitenkin vähän korjaantunut lukemisen suhteen, ja tällä hetkellä blogattavia kirjoja on suorastaan jonoksi asti.

Joululomalla kuuluu mielestäni lukea ihania kirjoja. Ihana-sanan voi tässä tapauksessa ymmärtää laajasti: hyvän joulukirjan kieli voi olla pakahduttavan kaunista, kirja voi saada ajattelemaan vakaviakin asioita tai se voi olla kevyttä hömppää, kaikella rakkaudella. En tykkää lukea ihan kamalan rankoista aiheista jouluna (jos koskaan), ja yksi parhaista joululomagenreistä on perinteinen tyttökirjallisuus, joka on turvallista, lempeää ja nostalgista.

Alakoululaisena luin koulun kirjastosta löytämäni yhteisniteen Ruusulan tytöt I, joka sisälsi alunperin itsenäisinä teoksina julkaistut tyttöromaanit Anjan onni ja Tyttö veitikka. Ihastuin kodikkaan täysihoitolan ja tyttökoulun sekä lyseon kasvattien ystävyys- ja rakkaussuhteita, vähän koulunkäyntiäkin, kuvaaviin kirjoihin kovasti. Kirja jäi vahvasti mieleeni, ja kun vasta aikuisena tajusin, että kirjoille on jatkoa, halusin tietysti lukea myöhemmätkin osat. Verkkoantikoista löysin ensin jo aikanaan lukemani yhteisniteen, sitten sarjan neljännen osan. Tänä syksynä sain viimein kolmannen osan käsiini, ja joululomalla oli aikaa uppoutua Ruusulan tyttöjen maailmaan.

Alunperin suunnittelin lukevani koko sarjan järjestyksessä, mutta en sitten kuitenkaan malttanut vaan aloitin suoraan kolmennesta osasta Pirkon uusi ystävä, sillä halusin tietää, miten tarina etenee. Luettuani myös Ruusulan viimeisen tytön en voi kuin onnitella itseäni siitä, että en malttamattomana lukenut sarjan päätösosaa ennen kuin sain kolmannenkin osan käsiini, sillä kirjat ovat erittäin juonivetoisia ja neljäs osa olisi pilannut jännitteen kolmannesta.

Molemmat kirjat keskittyvät pitkälti Pirkko Kotkanpään, Ruusulan täysihoitolan viimeisen asukin, rakkauselämään, edeltävä jonkin verran myös ylioppilastutkintoa edeltäviin opintoihin ja päätösosa aika paljokin Pirkon työhön valmistavan luokan opettajana. Jo Ruusula-sarjan aiemmissa osissa on pedattu vahvasti Pirkon ja poikalyseota käyvän Pentin romanssia, mutta Pirkon uusi ystävä -romaanissa pakkaa sekoittaa Pirkon tutustuminen komeaan ja kiinnostavaan Martti Kuloon, Pirkkoa muutamaa vuotta vanhempaan lakimieheen.

Kuten Aino toteaa Sheferijm-blogissaan, Pirkon uusi ystävä ja Ruusulan viimeinen tyttö on juonensa ja henkilöhahmojensa osalta palon velkaa L. M. Montgomeryn Anna-kirjoille ja jonkin verran myös Louisa M. Alcottin Pikku naisille jatko-osineen. Paikoitellen yhtäläisyydet ovat jopa vaivaannuttavia (esimerksi Pirkon oppilas, Pulla, on aivan kuin Anna-sarjasta tuttu Davy). Kuitenkin, vaikka Nuorpuu seuraileekin pitkälti eräästä kanadalaisesta romaanista tuttua juonikaavaa Pirkon vaiheista kertoessaan, on paljon erojakin, ja pelkästää teoksen maailma, 1920-luvun suomalainen pikkukaupunki, on tarpeeksi erilainen.

Nuorpuu onnistui myös yllättämään minut yhdellä juonenkäänteellä, ja siitä täytyy antaa tunnustusta  kirjailijalle. Toisaalta yllätys oli senlaatuinen, että se keikautti Ruusulan viimeisen tytön lukukokemuksen myös hieman kielteiseen suuntaan ja muutti käsitystäni koko sarjasta, vähintäänkin kirjasta Pirkon uusi ystävä. Tavallaan Nuorpuu rikkoo kirjailijan ja lukijan välistä herrasmiessopimusta, että kirja saa yllättää, mutta yllätyksen jälkeen lukijan tulisi löytää teoksesta perustelut sille, miksi tapahtumat etenivät niin kuin etenivät. Voi toki olla, että Nuorpuu pyrki kuvaamaan elämän – etenkin nuoren elämän – yllätyksellisyyttä ja ailahtelevuutta, mutta kertomuksissa on omat lakinsa, joiden rikkominen saattaa myös ärsyttää lukijaa.

Mutta marmatus sikseen: Ruusulan tyttöjen kaksi viimeistä osaa tarjosivat minulle todella viihdyttäviä ja suloisia lukuhetkiä. Nuorpuu osaa kirjoittaa, kuljettaa juonta ja maustaa sitä sopivasti huumorilla ja ruusunpunaisella, vanhanaikaisen kainolla romantiikalla. Harmi, että Ruusula-sarja on kutakuinkin kadonnut kirjahyllyistä, eikä uusintapainoksista taida olla toivoa. Tavallaan ymmärrän sen, mutta olen iloinen siitä, että olen itse saanut tutustua Ruusula-kirjojen ihanaan maailmaan.