Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Expedition. Min kärlekshistoria, suom. Petri Stenman.
Like 2015, 289 sivua.

Vielä muutama askel ja olen ylhäällä paikalla, jolla ilmapallotalo seisoi. Maassa lojuu purkautuneita köydenpätkiä edelleen. Soraan juuttuneet kankaanpalat liehuvat tuulessa. Ne ovat takuulla peräisin ilmapallohuoneen lattiaa peittäneestä huovasta, joka esti lankkujen tilkkuja tekemästä reikiä pallokankaaseen. Keskellä ylännettä voi erottaa painuman. Sen enempää ei ole jäljellä pallokoria varten kaivetusta kuopasta. Juuri tällä paikalla Andrée, Strindberg ja Frænkel seisoivat 37 791 päivää sitten. Keskittyneinä. Lähtöä odottaen. Nyt täällä seison minä. Olen täsmälleen oikeassa paikassa, mutta täysin väärään aikaan.

Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani on helmi, kirja-aarre. Luen kirjaa sydän pamppaillen, seuraten kahta löytöretkeä: Andréen retkikuntaa, joka suuntasi heinäkuussa vuonna 1897 vetypallolla kohti Pohjoisnapaa, ja lääkäri-kuvittaja-kirjailija Bea Uusmaa, joka 113 vuotta myöhemmin pyrkii selvittämään, miksi retkikunnan jäsenet kuolivat lokakuussa Valkosaarella, vaikka heillä oli yllin kyllin ruokaa, lämpimiä varusteita ja ammuksia.

Bea Uusma tekee kaikkensa päästäkseen Valkosaarelle, paikkaan jonne Salomon August Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin matka päättyy. Lähes kaikki retkikunnasta säilynyt on talletettu arkistoihin ja museoihin, kenties kiehtovimpina Andréen ja Strindbergin päiväkirjamerkinnät. Uusma menee fragmentaaristen vihjeiden avulla niin liki naparetkeläisten kohtaloita kuin mahdollista, heidän nahkoihinsa, jopa kirjaimellisesti.

Näin maallikkona sitä ei osaisi niin yllättyä siitä, että kolme miestä menehtyy keskellä jäälauttoja arktisen talven kuluessa, etenkin aikana ennen goretexiä ja muuta kehittyneempää selvitymisvarustusta. Pikemminkin sitä ihmettelee, miksi Arktista ylipäätään lähdettiin ylittämään vetypallolla, kun matkan oli laskettu kestävän suotuisella tuulella kuusi päivää ja yksikään kuumailmapallo ei ollut pysynyt ilmassa vuorokautta kauempaa. Retkikunnan tarkoitus oli siis ylittää Pohjoisnapa, jonne kukaan ei ollut vielä päässyt (Nansen ja Johansen olivat pari vuotta aiemmin päässeet suksilla leveyspiirille 86º asti, noin 360 kilometrin päähän navasta), ja merkitä paikka "käydyksi" pudottamalla nimikoitu poiju navalle ja jatkaa sitten tuulen suunnan mukaan esimerkiksi Kanadaan tai Siperiaan. Perillä oli tarkoitus juhlia saavutusta, ja siksi matkatavaroiden joukossa oli muun muassa samppanjaa ja silkkisolmioita.

En muista kuulleeni Andréen retkikunnasta, vaikka tarinat monista muista naparetkistä Amundsenista  Scottiin ovat tuttuja. Aikanaan, 1897 sekä kun retkikunnan jäsenten jäänteet löytyivät Valkosaarelta vuonna 1930, on tapahtumista tietysti kohistu Suomessakin, ja jostakin Kansalliskirjaston tai antikvariaattien uumenista voi vielä löytää aiheesta tuolloin julkaistuja kirjojakin, kuten Andréen ja Strindbergin muistiinpanoista toimitettu, suomeksikin julkaistu Kotkan lento Pohjoisnapaa kohti (1930). 

Bea Uusman tutkijanluonteessa ja tavassa kirjoittaa on paljon samaa kuin tietokirjailija Anna Kortelaisella, joka on viime aikoina kirjoittanut muun muassa isoisästään Reino Peltosesta Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjästä ja Karjalan Kannaksen Avojaloin kulkijoista. Ajattelen nyt kuitenkin ennen kaikkea Kortelaisen varhaisempaa teosta Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002), jossa taidehistorioitsija jäljittää Edelfeltin maalauksissa esiintyvää salaperäistä naista vanhojen asiakirjojen, matkojen ja eläytyvän päättelyn avulla.

Naparetki on niin rikas ja kiehtova teos, että en tahdo löytää sanoja kuvailemaan sitä. Kirjaa täytyy pitää itse kädessään ja selailla, jotta voi aistia sen kauneuden ja sommittelun, värit, kuvat ja tekstin asettelun, jotka osaltaan rakentavat tarinan rytmiä. Päällimmäisenä kirjan tarinasta jää mieleen hulluus ja rakkaus. Miten uhkarohkeita miehet olivat, miten epäloogisesti he monessa asiassa käyttäytyivät, keräten napatalven lähestyessä savi- ja levänäytteitä, uhmaten jääkarhuja ja raahaten mukanaan jokseenkin toisarvoisia tavaroita, vaikka eteneminen jäälautoilla hidastui entisestään.

Ja kyllä, Naparetki on rakkaustarina. Se kertoo rakkaudesta seikkaluun, uuden löytämiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen, mutta ennen kaikkea rakkaudesta nuoreen naiseen, Anna Charlieriin, joka ei voinut seurata rakastettuaan vetyilmapalloon, mutta jonka valokuva kulki nuoren miehen mukana loppuun asti.

Lahjoita lukutaito!

Kahdeksas syyskuuta vietetään Kansainvälistä lukutaitopäivää. Olin tänään töissä paikassa, jossa opetetaan ja opetellaan lukemaan, luetaan joka päivä, kirjoitetaan sanoja, lauseita ja hienoja tarinoita, kannetaan kirjoja repussa ja tabletteja korissa, vieraillaan kirjastossa ja kuullaan kirjavinkkauksia. Resurssien vähyys ja kuntien säästöt näkyvät ehkä joissakin asioissa, mutta silti tuossa paikassa – suomalaisessa koulussa – käyvät lapset ovat onnekkaita, sillä heille lukutaito on mahdollisista haasteista huolimatta itsestään selvää.

Näin ei ole kaikkialla maailmassa – Unescon arvion mukaan maailmassa on noin 750 miljoonaa lukutaidotonta aikuista, joista kaksi kolmasosaa on naisia. 98 prosenttia lukutaidottomista asuu kehitysmaissa. Pakolaisten tilanne on erityisen lohduton, sillä epävakaissa oloissa pakolaisleireillä lasten mahdollisuus koulunkäyntiin on entistä pienempi. Pakolaisavun lukutaitokampanja käynnistyy tänään, ja lukutaitotyötä voi tukea esimerkiksi Pakolaisavun mesenaatti-keräyksen kautta. Esimerkiksi yhdet koulutarvikkeet voi lahjoittaa neljällä eurolla, aapiset 20 pakolaiselle kahdellakympillä ja opettajan kuukaudeksi 24 eurolla.

Uutiset Suomesta ja maailmalta saavat usein surulliseksi. Uskon, että moni asia olisin toisin, paljon paremmin, jos kaikilla maailman ihmisillä olisi mahdollisuus oppia lukemaan – ja jos ne, jotka jo osaavat lukea, erityisesti eri maiden päättäjät, käyttäisivät lukutaitoaan, lukisivat uutisia, raportteja ja tutkimuksia kriittisesti ja ymmärtäen – ja kaunokirjallisuutta meiltä ja maailmalta, eläytyen ja näkemyksiään avartaen. Moni meistä ihan tavallisista ihmisistä voi auttaa, ja me kaikki voimme lukea, omaksi iloksi tai kenties jollekin toiselle, jolle vaikkapa iltasatutuokio voi olla päivän paras hetki.

Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy

Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy. Matkoja kalliotaiteen maailmassa. 
Jägarens leende, suom. Leena Vallisaari.
Teos 2014, 304 sivua.

Metsästäjän hymy on eräänlainen matkakirja, rikas ja kiehtova opas afrikkalaisten ja eurooppalaisten kalliomaalausten äärelle. Suomenruotsalainen kirjailija Ulla-Lena Lundberg matkustaa sisarensa Gunillan kanssa ja tekee samalla selkoa esihistoriallisista aikakausista, kalliomaalaustyyleistä ja merkittävien kulttuuriperintökohteiden nykytilasta, jota turismi jonkin verran uhkaa. Kirja on myös kertomus vahvoista sisaruuden siteistä, ystävyydestä ja luopumisesta – mutta ei luovuttamisesta, sillä vakavasti sairas sisar kulkee mukana retkillä niin kauan kuin suinkin mahdollista, vaikka liikkuminen onkin käynyt vaikeaksi.

Jää-romaanistaan Finlandialla palkitun kirjailijan tietämys ja kokemus kalliomaalauksista herättää kunnioitusta. Lundbergilla ei ymmärtääkseni ole muodollista koulutusta alalta, mutta vuosikymmeniä jatkunut asian harrastaminen, matkustelu ja lukeminen ovat tehneet hänestä asiantuntijan. Lundberg punoo tietoainesta saumattomasti matkakuvauksiinsa ja tekee rohkeasti omiakin tulkintoja – kuin ainakin kirjailija, jolla on taito eläytyä, tulkita ja täyttää mielikuvituksen avulla liian suuret aukot.

Kirjassa on muutamia kuvia maalauksista ja maisemista, eikä enempää oikeastaan kaipaakaan, sillä kirjailijan romaaneista tuttu lämmin, viisas kerronta loihtii matkakohteet lukijan eteen. Lundberg kuvaa elävästi, kuinka luolan katossa olevasta aukosta virtaava valo kulkee kallioseinämää pitkin, miten kivikauden ihminen maalasi ilonsa ja pelkonsa kallioon, kuinka nykyihminen seisoo lopulta vain henkäyksen päässä esi-isistään.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Jonna ja Raija.

Anna Kortelainen: Avojaloin

Anna Kortelainen: Avojaloin.
20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.
Gummerus 2015, 283 sivua.

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?                                           
                                                          – Eeva Kilpi, "Älä jää tielle seisomaan"

Anna Kortelaisen toimittama Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta on rikassävyinen, moneen suuntaan versova tekstikokoelma, jossa Kortelaisen ohella yhdeksän muuta kirjoittaa – historioitsijaa, romaanikirjailijaa, runoilijaa, tietokirjailijaa – kuvaavat Karjalan Kannakseen kiinnittyviä ihmiskohtaloita. Samalla näkyviin piirtyy kappale vaikkapa Lintulan luostarin tai kangaskaupan historiaa.

Teos antaa Kannaksen alueille monet kasvot: pientilan tyttären, punapäällikön, luostarin nunnan, kirjailija-kuvittajan ja monien muiden. Yksi kiehtovista elämäntarinoista kertoo, kuinka köyhän aatelisperheen tyttärestä Emilia Sofia von Zweygbergistä tuli ensin äitinsä ja myöhemmin puolisonsa kanssa menestyvän tavaratalon pitäjä. Emilia teki töitä perheyrityksessä vielä lasten syntymän jälkeenkin, ja alunperin Viipurissa avattu kangaskauppa sai sivuliikkeen Lappeenrantaan, jossa se toimi aina 1970-luvulle asti. Emilia Zweygberg-Grönroosin perheessä muodostui avioliittojen kautta siteitä moniin Kannaksen sukuihin, kuten Krohneihin ja Thesleffeihin. Anna Kortelainen kirjoittaa: Äidin ja tyttären perheyritystä ei enää ole, mutta kun heidät muistaa, voi Kauppatoria ylittäessään kuulla kankaan kahahduksen ja napakan humahduksen.

Sisällisota, talvisota ja jatkosota ohjailevat monia kirjassa kuvattuja kohtaloita. Evakkomatkat Hiitolasta jättivät kirjailija Eeva Kilven sisimpään ikuisen ikävän. Heikki Ylikankaan "Valmis kuin lukkari sotaan" piirtää muotokuvaa miehestä, joka oli osallisena päätökseen lähes sadan venäläisvangin teloituksesta sisällisodan aikana saadakseen päältään vasemmistolaisen leiman. Teemu Keskisarjan "Kohtalo paiskasi punapäälliköksi" kuvaa sisällissodan upseerin jokseenkin toivotonta työtä hajanaisten punaisten joukkojen johtajana. Mieltä jäi vaivaamaan myös säveltäjä Toivo Kuulan surullinen kohtalo sisällissodan jälkimainingeissa.

Päällimmäiseksi kertomuskokoelmasta jäi kuitenkin mieleeni ihailu ihmisten sitkeyttä, rohkeutta, taitoa ja herkkyyttä kohtaan. Erityisesti naisten työn kuvaukset jäivät mieleen, esimerkiksi "ulkoilmakonttoristi" Hilda Ala-Rakkola, joka "puutavaran ylösoton" ohella otti osaa myös lautasataman kevyempiin lautatarhantöihin tai Lintulan luostarin nunnat, jotka tekivät raskasta työtä ommellen, kutoen ja hevosista, lehmistä ja mehiläistarhasta huolehtien, tai Eija Järvisen kuvaama "Aina varma työihminen" Aina Pyykkö, joka teki niin navetta- kuin peltotöitäkin, mutta sai raskaan työn ohella sentään kokea jalat alta vievän rakkaustarinan. Jos nainen sattui syntymään yläluokkaiseen perheeseen, hän saattoi kovan fyysisen työn sijasta keskittyä havainnoimaan ja kuvaamaan kauneutta ympärillään, kuten runoilija ja taitelija Jelena Guro:

Jelenalla oli luontoretkillään aina paperia ja lyijykynä mukanaan, ja hän piirsi ja kirjoitti näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Uudenkirkon huvilassa oli hyvä työskennellä. Kuvat ja sanat nousivat samasta lähteestä. Tuloksena saattoi olla mietteliäs novelli, ihmisen ja eläimen piirteitä yhdistävästä oliosta kertova runo tai piirros. Jelena saattoi tuntea "hontelon malttavaisen perunatuulen" ja ihailla "kristallikoivuja" sekä ympärillään olevaa metsää, joka "seisoi kruunupäisessä kokouksessaan". Hänelle oli olemassa myös hellä maisemäkäsite "suomalainen tie".

Kirjan teemasta on vielä 10.1.2016 asti avoinna näyttely Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa Lappeenrannassa.


Avojaloin on kulkeneet myös Leena Lumi, joka aloittaa arvionsa näin kauniisti: "Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi".