Sarah Waters: Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä
The Paying Guests, suom. Helene Bützow.
Kansi: Tuija Kuusela.
Tammi 2015, 598.

Frances ajatteli, että luistelurata oli ainoa paikka maailmassa, jossa he saattoivat esiintyä tällä tavalla yhdessä, pitää toisistaan tällä tavalla kiinni. Se ei ollut lainkaan samanlaista kuin rakasteleminen. Se oli hulluttelevaa, viatonta, lapsekasta. Silti siinä oli paljon samaa kuin rakastelemisessa: jännitys ja läheisyys, jatkuva kosketus, yhteen kietoutuneet sormet ja toisiinsa osuvat reidet, kiihkeä sydämensyke ja puuskuttava hengitys.

Lontoo 1922: Ensimmäinen maailmansota on jättänyt jälkeensä syviä haavoja. Osa haavoista on näkyviä, kuten kaupungin kaduilla vaeltavat raajarikkoiset veteraanit ja rappeutuvat vanhat rakennukset, osa on piilossa ihmisten sydämissä. Noin kaksikymmentäviisivuotias Frances on haudannut haaveensa rakkaussuhteesta ja seikkailujen täyttämästä elämästä. Isän ja veljien kuolema on jättänyt Francesin ja hänen äitinsä taloudelliseen ahdinkoon, ja heidän täytyy ottaa taloonsa vuokralaisia, hienommin sanottuna "maksavia vieraita". Frances suhtautuu herra ja rouva Barberiin välttämättömänä pahana ja tutkailee huolestuneena kaasumittaria rouvan pitkien aamukylpyjen aikana. Satunnaiset kohtaamiset rouva Barberin – Lilianin – kanssa porrastasanteella saavat Frencesin  pulssin kiihtymään, ja pian verkkaisesti alkanut romaani sakenee intohimon, mustasukkaisuuden ja rikosten vyyhdiksi.

Olen lukenut Watersilta aiemmin vain goottilaista romaania varioivan Vieraan kartanossa, mutta ymmärtääkseni muissakin kirjailijan teoksissa liikutaan historiallisessa miljöössä. Watersilla onkin ilmiömäinen kyky loihtia aikakauden miljöö ja ilmapiiri lukijan silmien eteen. Samalla hän käsittelee luokkarajoja ja naisten asemaa sekä aikakausien välisiä murroskohtia.

Parempaa väkeä on kiehtovaa luettavaa. Se ei ole samalla tavalla hyytävä kuin Vieras kartanossa, mutta ihan riittävän jännittävä ja mukaansatempaava vauhtiin päästyään. Frances on hurmaava henkilöhahmo, jonka persoonassa luonne, kokemukset ja aikakauden raamit näkyvät ilman turhaa alleviivausta. Jos edellinen lukemani romaani, Kate Mortonin Kaukaiset hetket, oli viihdyttävä mutta turhan jaaritteleva ja omiin juonilankoihinsa kompasteleva, ei Watersin romaanin äärellä tarvitse jossitella, sillä langat ovat tiukasti kirjailijan käsissä eikä lukijan tarvitse kuin nauttia.

Niin ikään Helene Bützowin suomentama Vieras kartanossa (The Little Stranger) voitti Blogistanian Globalian (eli vuoden parhaan käännöskirjan tittelin) 2011. Monet kirjabloggaajat ovat siitä pitäen odottaneet Watersilt,a uutta suomennosta, ja Parempaa väkeä/ThePaying Guests onkin arvioitu jo ainakin blogeissa Leena Lumi, Kaisa Reetta T., Reader why did I marry him, Rakkaudesta kirjoihin,  Lumiomena, Kirjojen keskellä, Ullan luetut kirjat, Lukuisa ja Kulttuuri kukoistaa.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
The Distant Hours, suom. Natasha Vilokkinen.
Bazar 2015, 727 sivua.
Ennakkokappale, romaani ilmestyy 3.9.

Milderhurstin linna täytettyine vallihautoineen, synkkine salaisuuksineen ja vanhenevine asukkaineen on ollut vuosikymmenet kuin jähemettyneenä paikoilleen, kunnes kolmikymppinen kustannustoimittaja Edith 'Edie' Burchill saapuu paikalle tuulettamaan kätkettyjä tunteita ja selvittämättömiä arvoituksia. Yhdeksänkymppiset kaksoset Percy ja Saffy sekä heidän pikkusiskonsa,  sekava ja dementoitunut Juniper ovat asuneet linnassa koko ikänsä. Heidän edesmennyt isänsä Raymond Blythe oli kirjailija, joka niitti mainetta ennen kaikkea kiehtovalla Liejumiehen todellinen tarina -kirjallaan, mutta koki traagisia menetyksiä yksityiselmässään ja suistui vanhetessaan syyllisyyden ja harjojen valtaan. Edien äiti vietti toisen maailmansodan aikana pari vuotta Milderhurstin linnassa pommituksia paossa, ja vuosikymmenet kadoksissa ollut kirje sekä lempikirjaksi muodostunut Liejumies johdattavat tyttärenkin linnaan.

Kaukaiset hetket on aikuisten satu, kuten kirjailijalta aiemmin suomennetut Paluu Rivertoniin ja Hylätty puutarha. Romaani varoittelee hienovaraisesti ottamasta itseään liian vakavasti: Juniperin sanotaan ensin tulleen hulluksi, koska hänen sulhasensa karkasi toisen kanssa, mutta myöhemmin Edie pähkäilee, että eihän noin vähästä tulla hulluksi, "ei tämä ole kaunokirjallisuutta". Pieni itseironisuus onkin tarpeen, sillä Kaukaiset hetket vyöryttää lukijan silmien eteen aikamoisen kliseiden ja melodraaman kuvaston rapistuvasta linnasta särkyneisiin sydämiin ja painajaisista petoksiin. Edien kertojanäänessä ja toilailuissa on ripaus Bridget Jonesia, mikä hieman keventää romaanin synkkyyttä ja tunteellisuutta.

Kaukaiset hetket tarjosi minulle monia viihdyttäviä hetkiä sadepäivinä ja erilaisten kesärientojen lomassa. Varsinaiseksi page-turneriksi romaani alkoi muuttua vasta joskus neljänsadan sivun jälkeen (!) mutta sitä ennenkään en pitkästynyt, vaan nautin Mortonin verkkaisesta tavasta kuvailla miljöitä ja ihmisiä. Myönnän, että monet juonenkäänteet pääsivät hieman yllättämään, olivathan ne kertakaikkisen uskomattomia, mutta Mortonia ei pidä lukea ryppyotsaisesti. Kaukaiset hetket kumartaa goottilaisen romantiikan klassikoiden ja genren modernimpien sovellusten suuntaan (Ch. Brontën Kotiopettajattaren romaani, E. Brontën Humiseva harju, Radcliffen Udolpho ja du Maurierin Rebecca), ja minulle tuli vahvasti mieleen myös L. M. Montgomeryn ja Maria Gripen tuotanto.

Kate Morton ei toki ole kirjailijana Montgomeryn ja Gripen, saatika Brontën sisarusten veroinen. Hän on taitava punomaan mielikuvituksekkaita tarinoita ja vetämään oikeista naruista saaden lukijat koukuttumaan ja nauttimaan. Joissakin kohdin juonenkäänteet menevät sieltä, missä aita on matalin, mutta pääasiassa Morton pitää paketin hyvin kasassa. Henkilöhahmojen psykologinen uskottavuus ei ole tässä genressä niin keskeistä, vaikka tarinan juju on pitkälti kompleksisissa perhesuhteissa, joten etenkin monien sivuhenkilöiden ohuuden ja epäuskottavan käytöksen antaa herkästi anteeksi.

Lukunautintoani häiritsivät vain ihan hienoisesti muutamat kömpelöt ilmaisut tai yli-imelät lauseet, tyyliin "-- tajusin että oli alkanut sataa ja että seisoin Hammersmithissa jalkakäytävällä sairaalan edessä ilman sateenvarjoa katselemassa iltahämärään kaikkoavan taksin perään isäni maatessa sairaalan uumenissa sydän rikkonaisena" tai "kun järki nukkuu, torjunnan hirviöt nousevat esiin" (jälkimmäinen, s. 607, on ehkä käännöstiplu muuten hyvin sujuvassa suomennoksessa). Teksti vilisee hartain äänenpainoin toisteltuja itsestäänselvyyksiä, kuten että valokuvat ovat pysäytettyjä hetkiä tai että kirjeet kertovat menneisyydestä. Ajoittain kiteytykset ovat oivaltaviakin; kirjoittamisen ohjaajat voisivat lisätä mottopankkiinsa, että "tarinoita on kaikkialla ja ihmiset, jotka odottavat sen oikean osuvan kohdalle, saavat palkakseen pelkkiä tyhjiä sivuja". Milderhurstin tytärten tarina ei ole täydellinen kertomus, mutta täyteläinen ja runsas se on, ja joskus on ihana kellua tuollaisessa sujuvan teksin ja mielikuvituksen virrassa.

Kirjan ovat lukeneet/kuunnelleet myös Ulla, Norkku ja Karoliina.