Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet
Tammi 2014, 354 sivua.

Minä lähtisin kirjoittamaan, ottaisin koneen, tekisin kolmannen romaanin, saisin siitä taas rahaa, pääsisin jälleen yhden askeleen eteenpäin. Olen kahdella romaanillani pyrkinyt Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi ja minut on jopa otettu; sen kunniaksi olen käynyt kahdessa kokouksessa, jopa äänestänyt liitolle uutta puheenjohtajaa ja hallitusta. Minä olen kirjailija, yritän vakuuttaa itselleni, mutta tajuan selvääkin selvemmin, etten vielä ole mitään, pelkkä lapsekas varjo kokouksessa olevien oikeiden kirjailijoiden joukossa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet kolmanteen osaansa; Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen koittavat Elämän oppivuodet. Tämä uusin, Mäkelän ylioppilastutkinnon jälkeisistä vuosista 1960-luvun alkupuolella kertova kirja oli minulle ehkä tähänastisen Muistan-sarjan antoisin lukukokemus, sillä rakastan lukea kirjailijaelämästä ja (lähi)historian suomalaisista kirjailijapiireistä. Elämän oppivuosien sivuilla vilahtavat muun muassa Tuomas Anhava, joka ateljeekriitikoi Mäkelän ensimmäiset romaanit ja suostutteli julkaisemaan ne Otavalla, runoilija Lassi Nummi, joka Kirjailijaliiton kokouksessa "yrittää sovitella eri näkemyksiä erinomaisin sanankääntein ja päästä silti omaan päämääräänsä tällä väsytystaktiikalla" sekä Paavo Haavikko, joka pestaa Mäkelän kustantamoon töihin.

Mäkelä käy läpi samankaltaisia initiaatioriittejä aikuisuuteen kuin nuoret miehet tänäkin päivänä: hän ilmoittautuu varusmiespalvelukseen eli "sotaväkeen", hapuilee seurustelusuhteissa, matkustelee ulkomailla ("Pariisi, taiteen ja vapauden pääkaupunki"), aloittelee opettajanuraa iltaoppikoulun leivissä ja pyrkii määrätietoisesti mutta sisimmässään epäröiden kohti unelmaansa. Kuusikymmentäluvulla moni asia oli kuitenkin toisin kuin nykyään, ja Mäkelän tapa muistella ja kertoa on niin autenttinen, että on kuin näkisi silmiensä edessä vuosikymmentten  takaisen Helsingin ja sen kirjallisen maailman ennen suuria myllerryksiä, joiden jäljiltä niiin kustanntamojen, , kirjailijoiden kuin lukemisenkin asema kuulttuurissa  on  muuttunut. Myös Mäkelän ensiaskeleet työ- ja kirjailijanelämään vaikuttavat vaikuttavat nykyisiä kuvioita helpommilta ja suoraviivaisilta. Ei feelancer-kausia, ei pätkätöitä, ei pienipalkkaista opiskelijaharjoittelua - Mäkelä lukee ja arvioi pinkan kustantamoon tarjottuja käsikirjoituksia ja työpaikka on hänen.

Ajankuvan lisäksi toinen viehättävä piirre Mäkelän kerronnassa on retrospektiivisyys. Mäkelä on läsnä sekä muistoissaan että kerronnan hetkessä, "muistelee tulevaa" ja suhtautuu isällisen lempeästi nuoreen, innokkaaseen ja kokemattomaan itseensä. Vaikka Mäkelä muistelee pääasiassa elämänsä "suuria linjoja" merkittävine etappeineen ja kohtaamisineen, on tarinointi arkista ja erilaisten mielenliikahdusten kuvaaminen tuo sympaattista lämpöä Hannu Mäkelä -nimiseen nuoreen päähenkilöön.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus.
Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää.
Atena 2014, 399 sivua.

Itsekin lestadiolaistaustaiset Aila Ruoho ja Vuokko Ilola ovat haastatelleet kirjaansa Usko, toivo ja raskaus vanhoillislestadiolaisia perhe-elämään, seurusteluun, seksuaalisuuteen ja ehkäisyyn liittyvistä aiheista. Anonyymit haastateltavat kertovat elämästään ja kokemuksistaan tyttärenä tai poikana isossa lapsikatrassa, veljenä tai sisarena suuressa joukossa (miten erilaista voikaan olla kasvaa esikoinen tai kuopus samassa perheesssä!), hämmentyneenä seurustelukumppanina, onnellisena tai panikoivana morsiamena, ylpeänä tai väsyneenä isänä. Heidän jokaisen elämänkulkua on muovannut lestadiolaisyhteisön suhtautuminen ehkäisyyn, opetus siitä, että ehkäisy on syntiä ja jokainen lapsi on otettava vastaan Jumalan lahjana, vaikka se tarkoittaisi jokavuotista raskautta ja synnytystä läpi hedelmällisen iän.

Mutta vaikka lestadiolainen perhekulttuuri yhdistää haastateltavia, he ovat kaikki myös yksilöitä ja jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Siksi yksi muistaa lapsuuden leikit yhdessä sisarusparven kanssa mahtavana rikkautena, toinen toivoo että olisi saanut enemmän omaa rauhaa tai että on joutunut ottamaan liikaa vastuuta nuoremmista sisaruksistaan liian varhain. Joku uupuu suurperheen vanhempana ja joutuu tekemään ehkä kipeitäkin ratkaisuja selvitäkseen eteenpäin, toinen sinnittelee jotenkuten ja täyttää normit, vaikka sisimmässään kapinoisikin.

Vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta on keskusteltu viime vuosina paljon, muun muassa viime vuonna ilmestyneen romaanin, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä. Kaikki olennainen on varmasti sanottu jo moneen kertaan: jokainen lapsi ja aikuinen on arvokas yksilö, jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna ja saada rakkautta, hoivaa ja yksilöllistä huomiota,erilaisa perheitä ja erilaisuutta yleensäkin tulee kunnioittaa, ja jokainen perhe tekee ehkäisyn suhteen omat ratkaisunsa, joihin ulkopuolisilla ei ole sanomista.

Usko, toivo ja raskaus käsittelee arkaa aihetta asiallisesti ja lämpimästi. Ihmiset saavt puhua omalla äänellään, mutta Ruoho ja Ilola taustoittavst kulloinkin puheena olevaa ilmiötä niin, että konsteksti avautuu myös lestadiolaisuutta pintapuolisemmin tunteville lukijoille.

Kirjaan on ansiokkaasti otettu mukaan usein unohdettu näkökulma: sinkut ja perheettömät lestadiolaisyhteisössä. Jos kohta suurperheen äidillä voi olla todella rankkaa, on hänellä yleensä myös paljon iloa lapsistaan ja miehestään. Jos lestadiolaisäiti viihtyy kotona ja hänen miehellään on töitä, hänellä on tavallaan elämänura kotiäitinä, kapea mutta pitkä leipä kenties jopa pariksikymmeneksi vuodeksi. Häntä arvostetaan yhteisössä ja hän saa kehuja komeasta katraastaan. Vaikka moni kirjan haastateltava puhuu väsymyksestä, sairauksista ja masennuksesta, puhutaan myös onnesta ja rakkaudesta, kiitollisuudesta siitä, mitä on saanut.

Mietin, millaista on elää ilman lapsia ja puolisoa perhekeskeisessä yhteisössä. Millaista on jäädä yksin, jos on kenties lapsesta asti haaveillut perheestä eikä ole osannut nuorena lähteä rakentamaan elämäänsä koulutuksen ja työuran varaan, olettaen että pian saa tai joutuu kuitenkin omistautumaan perheelle. Yksinäisiä naisia on lestadiolaisyhteisössä paljon, sillä nuoret miehet jättävät liikkeen todennäkisemmin kuin nuoret naiset, ja "maailmassa olevien" kanssa seurustelua ei välttämättä katsota hyvällä, vaikka se ei kai kiellettyä olekaan. Ei ole myöskään välttämättä helppoa, jos on oppinut erilaisen seurustelukulttuurin ja arvot kuin valtaväestö. Kuten Usko, toivo ja rakkaus muistuttaa, on liikkeen piirissä tietysti niitäkin, jotka ovat valinneet perheettömyyden vapaaehtoisesti. Ja perheettömillekin on toki varattu yhteissä rooli: heillä oletetaan olevan aikaa tehdä enemmän vapaaehtoistyötä Siionissa ja auttavan perheellisiä arjessa.

Kirjan teemoista on keskusteltu rehellisesti ja koskettavasti muun muassa täällä ja täällä. Anna on kirjoittanut kirjasta "ei-vanhoillislestadiolaisen, mutta kuitenkin uskovaisen" näkökulmasta.