Tanja Pohjola: Lintu pieni

Tanja Pohjola: Lintu pieni
Atena 2014, 285 sivua.

Oliko kokin asia, jota hän ei itse tajunnut, mutta jonka Taimi ymmärtäisi? Ehkä oli jokin viipurilainen tapa, jonka hän oli unohtanut mutta joka oli pinttynyt häneen. Kainaloihin kihosi hiki, kun hän solmi tyynyliian päätynauhat. Vaikka hän oli huolellinen, niin ehkä oli jokin pieni yksityiskohta. Tapa, miten hän oli asettanut kenkänsä eteisessä tai miten hän oli järjestänyt posliinikupit keittiön avohyllyyn. Hän muisteli kuumeisesti. Entäpä eteisen lipaston pitsiliinan kuviointi, olisiko se Taimille tuttu? Dorotea oli saanut liinan Pertteli-tädiltään, joka oli lähtöjään Inkeristä. Hän nousi seisomaan ja meni eteiseen. Toden totta: nyhdännäiskirjottu liina, jonka kuvioinnin aiheena oli Karjalan käki. Hän siirsi puhelinta, jotta sai otettia pitsimäisen liinan lipaston päältä. Hän taitteli liinan niin pieneksi kuin pystyi ja vei sen vaatekaappinsa päälle.

Tanja Pohjola on kirjoittanut vangitsevan esikoisromaanin. Pieni lintu on vangitseva monellakin tavalla: se vangitsee lukijan seuraamaan kahden tytön, kaksitoistavuotiaan Doran ja kolmivuotiaan Marin hitaasti kuluvia päiviä kesällä 1944, kun heidät on teljetty kahdestaan yläkerran vierashuoneeseen kovia kokeneessa huvilassa Viipurinlahdella. Isä on kuollut ja äiti on omituinen - kenties siksi, että hänen oma äitinsä on ehkä ollut huuhkaja, Dora ajattelee lapsena, mutta etsii aikuisea syytä itsestään.

Aikuisena, vuonna 1953 Dora on Dorotea ja vanki toisella tavalla: hän on avioitunut nopeasti ja harkitsemattomasti nuoren muusikon, Otto Rasin kanssa, mutta torjuu kaikki tämän fyysiset ja henkiset lähestymisyritykset. Avioliitto tuntui ajatuksena rauhan satamalta ja turvapaikalta kovien kokemusten jälkeen, köyhyyden ja epävarmuuden keskellä, mutta menneisyys estää antautumasta elämään nykyhetkeä. Henkisen vankilan seinät tuntuvat tulevan lähemmäs, kun Oton edesmenneen äidin vanha ystävätär Taimi pyytää majapaikkaa tuberkuloottisen tyttärentyttärensä Lahjan kanssa.Taimi on Viipurin evakkoja, ja Dorotea pelkää taustansa tulevan julki. Tämä´pelko sulkee Dorotean silmät muiden kipuiluilta.

Kerronta etenee vuoroin kummassakin ajassa, ja sekä Dora-lapsen että aikuisen Dorotean kohtalon hetkiä seuratessani minun oli pakko kääntää sivua nopeasti, saada tietää miten käy. Romaanissa on tosiaan ahdinkoon joutuneita lapsia useampiakin, mikä osaltaan selittää sen vahvan koskettavuuden ja koukuttavuuden, mutta Pohjola on myös taitava luomaan jännitteitä ja kauhunsekaista tunnelmaa.

Ajankuva rakentamisessa Pohjola onnistuu myös hyvin, makujen, tuoksujen, vaatteiden ja sisustuksen kautta se tulee eläväksi. Ihmettelin tosin sitä, miten pula-ajan ja sokerin säännöstelyn Suomessa istutaan lähentelevän kollegan kanssa muina miehinä kahvilassa nauttimassa leivoksia, tai että mielenkuohu saa nälkääkin nähneen naisen unohtamaan kaksi vastaostettua ranskanleipää kerrostalon alaovelle.

Pienen linnun kerronta on kaunista ja kuvailevaa. Kuvailua tuntuu paikoin olevan jopa liikaa, mutta se rakentaa tunnelmaa (ja jo mainittua ajankuvaakin) ja on sinällään paikallaan. Lauseet sitovat lukijan romaanin paikoin ahdistavaan maailmaan kuin seitti:

Huoneen pimeys on jähmeää siirappia, se maistuu palaneelle ruisleivälle ja voikukan juurille, piiskaa Doran vatsaa, sivelee häntä pienellä mustalla hännällään, kutittelee jalkapohjia ja saa kiskaisemaan varpaat lakanan alle piiloon.

Pieni lintu on jo kolmas tänä kesänä lukemani kirja (tosin ainoa romaani), jossa kerrotaan karjalaisista evakoista tai ihmisistä, jotka palaavat Karjalan kannakselle korjaamaan sodan tuhoja ja aloittamaan alusta - vain joutuakseen pian lähtemään uudestaan. Eeva Kilven omaelämäkerrallinen Välirauha, ikävöinnin aika kuvaa evakkoutta ja kaipuuta rajan taakse jääneeseen kotiin, Benedict Zilliacuksen muistelma Kertomus kadonneesta saaresta taas kuvaa hyvinkin samanlaista miljöötä ja tunnelmia kuin Pohjolan esikoisromaani: Laatokan rannalla sijaitsevaa kaunista huvilaa, jossa asukkaiden nopea evakuoiminen ja puna-armeijan miehitysaika ovat tehneet tuhojaan. Pienessä linnussa demonit ovat kuitenkin ennen kaikkea sisäisiä, siinä kuvattu huvila mätänee sittenkin enemmän asukkaiden sisimmässä kuin rakenteissa.