Sivut
▼
sunnuntai 3. elokuuta 2014
Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla
Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla
Teos 2014, 272 sivua.
Voi, miten korret pistelivät oranssien froteeshortsien lävitse kun haaveilin itseni kehittämisestä heinäladon ylisillä! Charlotte Brontën romaaneissa sankarittaret osasivat piirtää, maalata, laulaa ja soittaa. Enää en ollut teini, eikä minun tarvinnut piiloutua heinälatoon lukemaan lainakirjoja. New Yorkissa kaikki näyttivät kehittävän taitojaan. Kukaan ei käskenyt heitä tekemään jotakin hyödyllistä. Osasin jo laulaa ja soittaa, mutten piirtää tai maalata niin hyvin kuin halusin. Nyt olisi niiden vuoro.
Tämä kirja päätyi kirjastokassiini oikeastaan kahdesta syystä: toinen oli Ilselän (osuvan!) piikikäs ja hersyvä bloggaus, toinen Heli Vaarasen kirjan pohjalta antama haastattelu jossakin tv-ohjelmassa keväällä. Heli Vaaranen on Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja, perhesosiologi ja psykoterapeutti, jolle toimittajat ilmeisen usein soittavat silloin, kun tekevät juttua jostakin rakkauteen tai perheen perustamiseen liittyvästä aiheesta. Muistelmateoksessaan Sunnuntaina Manhattanilla Vaaranen ei kuitenkaan jaa parisuhdeneuvoja vaan kertoo nuoruudenurastaan näytös- ja valokuvamallina ulkomailla ja vähän kotimaassakin.
Heli Vaarasen (tuolloin vielä Kokkala) lapsuus ja nuoruus maatilan tyttönä heinähangon varressa ja lypsykiulun ääressä muodostaa niin herkullisen kontrastin Manhattanin kulttuuri- ja muotiseurapiireille, gourmet-herkuille ja itselliselle elämälle, että omaelämäkerturi ei malta olla rinnastamatta näitä kahta maailmaa toisiinsa tuon tuostakin. Saatuaan luupiikin kuljettuaan liian korkeakorkoisissa kengissä pitkin kaupunkia Vaarala intoutuu muistelemaan lapsuusvuosiaan, jolloin hän paineli kaiket kesät paljain jaloin ja jatkoi empimättä matkaa "lehmänmiinaan" astuttuaankin, enimmät lannat varpaanväleistä putsattuaan.
Sunnuntaina Manhattanilla oli kohtuullisen viihdyttävää kesäsunnuntailukemista, vaikka se ei sen enempää aiheeltaan (mallimaailma) kuin esitystavaltaan ole sellainen muistelma tai omaelämäkerta, joita yleensä tykkään lukea. Vaarasen kuvauksessa lapsuudenperheestään ja maatilan elämästä ol lämpöä ja huumoria, voin kuvitella hänellä olleen onnellinen, joskin varmasti myös työntäyteinen lapsuus. Suurkaupunkien muotimaailman glamourista ja seuraelämästä on hauskaa ja eksoottista lukea, mutta tuon maailman karvas kääntöpuoli tulee myös kerrottua ja teki ihan pahaa lukea, kuinka Vaaranen laihdutti itsensä aivan luurangoksi. Jotkut kohdat kirjasta luin harppoen, mikä ehkä sopi kirjan aiheesta ja ajankohdasta toiseen harppovaan tyyliin. Lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten jänniä polkuja joidenkin ihmisesten elämä kulkee, miten erilaisten maailmojen läpi, miten erilaiset asiat jättävät jälkiä tai ovat jättämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti