Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina
Schildts&Söderströms 2013, 188 sivua.
Aleksi astelee alas mäkeä, ja mikä on astellessa. Metsä kohoaa kummallakin puolen kuin suojaisa linnoitus, Tapion vihreä holvisto. Hän astelee Tapion vainiota kuin kotonsa leveitä lattialankkuja. Orava kiipeää vikkelästi puun runkoa ylös ja tirkistelee häntä sieltä. Eikö se veitikka pudota kävyn hyppysistään juuri kun hän on kohdalla!
Maijaliisa Dieckmann on yksi niistä kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden grand old ladyista, joita ihailen. Dieckmannin esikoisteos Pakene luostariin (jota en muista lapsena lukeneeni, mutta jonka löysin hiljattain antikvariaatista omaan hyllyyn) ilmestyi vuonna 1977, ja kirjailija julkaisee yhä varsin tiheään tahtiin. Vuonna 1980 ilmestynyt Piilopirtin tytöt teki minuun lapsena niin suuren vaikutuksen, että haluaisin lukea sen uudelleen. Viime vuosina Dieckmann on kirjoittanut lasten "elämäkertaromaaneja", kirjoja muun muassa Fredrika Runebergista (Fredrika-rouvan koulu) ja Sakari Topeliuksesta (Satujen kuningas), joista jälkimmäinen keskittyi historiallisen henkilön lapsuusvuosiin. Myös Dieckmannin uusin kirja, Metsän poika tahdon olla, kertoo merkkihenkilön lapsuudesta. Metsän poika on tietysti kansalliskirjailija Aleksis Kivi.
Metsän poika kuvaa Aleksin lapsuutta Nurmijärven Palojoella, räätäli Stenvallin nuorimpana, mutta nokkelimpana poikana: arjen askareita, kyläläisten kertomien jännittävien tarinoiden kuuntelua, huolettomia leikkejä metsissä ja ajoittain katkeralta kalkilta maistuvaa koulunkäyntiä. Kutsumus kirkastuu lahjakkaalle, ympäristöään valppaasti tarkkailevalle pojalle jo varhain: Hänen kuuluu kirjoittaa. Jos ei nyt ihan runoja niin ainakin tarinoita kaikesta mitä näkee ympärillään, kotonaan ja Paloon kylässä. Dieckmannin lasten(tai varhaisnuorten)romaanin sävy on kansallisromanttinen, ja sen kieli on viehättävän vanhahtavaa.
Vaikka Metsän poika kuvaa periaatteessa tietyn kehityskaaren Aleksis Stenvallin lapsuudesta nuoruuteen, on se luonteeltaan ennemminkin erillisistä kohtauksista koostuva episodiromaani kuin yhtenäinen tarina. Kirja etenee enemmän Aleksis Kiven elämäkerran ja ajankuvauksen kuin juonen ja jännitteen ehdoilla, ja siksipä en ehkä suosittelisi tätä kaikkein juonivetoisimpiin kirjoihin mieltyneille nuorille lukijoille – ainakaan itsekseen luettavaksi.
Kirjan vahvuus on sen piirtämässä uskottavassa, joskin varmasti ihannoidussa, kuvassa kirjailijan poikavuosista. Toinen erityinen vahvuus on kieli, joka on kaunista, kuvailevaa ja ilmeikästä. Dieckmannin tekstissä on kaikuja Aleksis Kiven runoista ja muista teoksista. Kirjan nimen ja Kiven oman tuotannon mukaisesti metsä, luonto ja eläimet ovat vahvasti läsnä Metsän pojassa.
Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa ja Ketun luola
Kuulostaa mielenkiintoiselta. Olen tainnut nuorempana lukea tuon Pakene luostariin -kirjan, en ole ihan varma. Muuten en ole Dieckamia lukenut.
VastaaPoistaMinun täytyy myöntää, etten juurikaan tunne Dieckmannin tuotantoa. Muistan, että minulla oli lapsena yksi hänen kirjoistaan (Kartanon aaveratsastaja). En kuitenkaan tainnut pitää siitä niin paljon, että olisin lukenut muita.
VastaaPoistaKivi-kirja sen sijaan vaikuttaa mielenkiintoiselta - näin aikuisen ja äikänopen näkökulmasta.
Maijaliisa Dieckmann on kirjoittanut hienoja historiallisia lasten- ja nuortenromaaneja keskiajasta ja yleensäkin Suomen historiasta. Jostain syystä nykyään Suomessa halutaan vain tietokirjamaisia "elämäkertaromaaneja" lapsille. Onkohan tämä sama ilmiö kuin taideaineitten aseman heikentäminen kouluissa? Halutaan tehokkuutta. Unohdetaan, että mielikuvitus ja luovuus ovat tärkeintä myös teknologiassa. Ne ovat kaiken pohja.
VastaaPoistaIhanaa, sinä luit tämän! Minuakin kiinnosti tämä kovasti kun selailin Schildts & Söderströmsin syyskatalogia, ja aion kyllä ilman muuta lukea, kun kirja tulee kirjastossa vastaan. Kuulostaa oikein hyvältä, vanhahtavaa kieltä minäkin juuri tällaiseen Aleksis Kivestä kertovaan (nuorten)romaaniin kaipaan.
VastaaPoista