Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012, 336 sivua.

Mutta hän oli elossa. Eikä hän enää ruokkinut murhettaan. Hänellä oli Mikaela, joka ei suostunut puskuriksi äitinsä ja surun välille. Mikaelan raivo oli herättänyt häntä unteluudestaan enemmän kuin keskustelut tai hienotunteiset vaikenemiset. Mikaela piti hänet päivässä kiinni. Ja vaikka hän ei tiennyt, kuinka selviäisi, jos hänen miehelleen tapahtuisi jotain, hän ei myöskään halunnut mennä tuumaakaan tulevaa tuskaa vastaan.

Olin lauantaina kuuntelemassa Sirpa Kähkösen haastattelua, jossa hän sanoi halunneensa kuin tuuditella lukijoitaan Hietakehdon sivuilla. Samoihin aikoihin aloitin lukemaan mainittua romaania, Kähkösen rakastetun Kuopio-sarjan kuudetta osaa, joka kuvaa kesää 1943 - ja koen todellakin keinuneeni suloisesti lukiessani, uppoutuneeni tarinaan kuin lapsuuden kesäpäivinä konsanaan. Kesän tuoksut ja maut ovat osa romaania, vuoroin makeampina, vuoroin kitkerämpinä.

Siinä missä Kuopio-sarjan ensimmäisissä osissa seurataan ennen kaikkea Anna Tuomen elämänkulkua ja perhettä, ei Hietakehdossa ole yhtä tai kahta keskeista henkilöä vaan Selma Kelon huvilalle, Kesäkallioon, on kokoontunut joukko ihmisiä, joiden ajatuksiin ja tunteisiin vuoroin kurkistetaan. Toiset lähtevät, toiset saapuvat, jotkut jäävät. Ampiaisen surina mehulasin ympärillä, kotitekoisen jäätelön valmistus (säännöstelyn uhallakin!) ja uintiretket ovat kuin huvilaidyllistä, mutta taustalla pauhaa sota, huhut lapsia vahingoittaneista sotilaista herättävät pelkoa ja Kesäkallion pihapiirissä asuvien ihmisten välisissä suhteissa on jännitteitä.

Kesän hautovassa lämmössä niin lasten kuin aikuistenkin pelot, kaipuut, vanhat kaunat, menetykset ja haaveet kytevät pinnan alla ja nousevat välillä pintaankin, muuttuvat sanoiksi ja ihon kosketuksiksi ihmisten välille. Kähkösen tapaan muistot ja tunteet limittyvät arjen askareisiin: kesken mehun keiton Anna tuntee äkkiä niin suurta väsymystä kaiken keskellä, ettei tahdo saada itseään enää ylös. Punikkitatteja poimiessaan Hilda muistelee sotien kuihduttamaa nuoruuttaa ja haluaisi itsekin olla sieni, joka voisi ojentaa niskansa helläkätiselle naiselle taitettavaksi. Sileiden lakanoiden väliin laitetut tuoksuvat yritit - ruusunlehdet, mintut, salviat... - muistuttavat Selmaa ja Hildaa lapsuuden pyykkihetkistä, ja liinavaatekaappi paljastaa jotain myös huvilan elämää piirroksiinsa ikuistavan Hertta Miettisen menneisyydestä. Aurinko koskettaa kiertelevää elämää viettävän Kalle Blombergin arpia ja Witloofin eli salaattisikurin kasvattaminen ja leikkaaminen kuljettavat Marieken kotiseudulle Saksaan.

Hietakehdossa kuvataan erityisesti sitä, miten sota, menetykset ja epävakaat olot vaikuttavat lapsiin. Sotatuberkuloosille isänsä menettänyt Juho Tiihonen on lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa: hän lukee saksankielisistä lehdistä sotauutisia ja kehittelee niiden pohjalta hurjia leikkejä metsään. Savimiehet saavat kuunnella Juhon ajatuksia, kun aikuiset eivät töiltään ehdi. Koko kesän Juho odottaa pääsyä Hietasalon saareen, soutuvenematkaa, telttailua ja nuotiota.

Charlotta on vasta kahdeksan eikä hän, aikuisten riepoteltua häntä pitkin maita, osaa yhtään kieltä kunnolla. Lapsi kuitenkin oivaltaa paljon ja kykenee myös näkemään, että tässä ei ole kaikki: "onhan vielä monta kesää. [--] varoivainen lupa katsoa kauemmas kuin väsyneisiin jalkoihinsa; lupa pyytää enemmänkin kuin armoa ja yhden yön levähdystä." Romaanin nimi, Hietakehto, viittaa kaikkein eniten ehkä juuri Charlotteen - mutta Aleksis Kiven "Sydämeni laulu" saa lempeän tulkinnan. Yksi romaanin monista ihanista, kyyneleen silmäkulmaa nostattavissa kohtauksista on se, kun Charlotta esittelee orastavaa lukutaitoaan huvilan salissa, ja Hertta-täti nostaa maljan mielikuvitukselle.

Kuten Ulla-Lena Lundbergin Jää aiemmin tänä syksynä, myös Sirpa Kähkösen Hietakehto oli minulle täydellinen lukukokemus. Näillä kahdella romaanilla on itse asiassa paljonkin yhteistä: Suomalaisen lähihistorian ja entisajan arjen taidokas kuvaaminen (molemmissa eletään 1940-lukua, Lundbergilla Ahvenanmaan saaristossa ja Kähkösellä Savon järvimaisemissa), lämmin ja vivahteikas ihmiskuvaus, runsas henkilökaarti ja henkilöihin lempeän ymmärtäväisesti suhtautuva kertoja, joka tosin Hietakehdossa häipyy Jään kertojia enemmän taka-alalle.

Hietakehdon monisävyisistä tunnelmista nousee päällimmäiseksi toivo. Lapsilla on toivoa, ja lapsissa on toivoa aikuisille. Ensio Mertanen kiteyttää varmasti monen muunkin sota-ajan vanhemman tunnon muistellessaan tyttärensä Stellan syntymän odotusta: "Ja olipa lapsi kumpaa tahansa lajia, tuo lapsi johdattaisi valollaan vanhempansa pois kaameista sotavuosista." Toivoa riittää myös lukijalle, toivoa siitä, että saamme kuulla näistä ihmisistä vielä.

Ehkä jonakin päivänä hänkin olisi kuin Kesäkallio. Täynnä muistoja, musiikkia, pimeyttä, rakkautta ja kaipuuta. Vain hetkessä läsnä, avoinna jokaiselle aamulle. 


Muissa blogeissa sanottua: Unni oli kirjan lumoissa, vaikkei se noussut lukukukemuksena ihan Neidonkengän tasolle, Jaanalle Hietakehto oli vuoden paras kirja, Booksy kuvasi romaania sanoilla kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis, Maija heittäytyi mukaan kirjan tapahtumiin, Valkoiselle kirahville tämä oli ensimmäinen Kähkösen kirja.