Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012, 282 sivua.

Huomasin huolestuneiden sanojen virran vain pulppuavan sisältäni ja tunsin tarvetta selittää. "Nämä tuntemukset johtuvat varmasti myös viimeaikaisista unistani. Ne ovat olleet niin vaikuttavia ja liittyneet taloomme ja sen ympäristöön. Jotenkin pelkään, että talolla on elämääni, parisuhteeseeni ja perheeseemme huono vaikutus. Äh, tämä nyt kuulostaa ihan hölmöltä, tiedän sen, mutta unet tuntuvat joskus niin todellisilta."

Kolmikymppinen Klarissa Laine matkustaa perheensä kanssa Bostoniin miehen työkomennuksen perässä. Urasuuntautunut Klarissa aikoo viettää tulevan vuoden omenapiiraita leipoen, pienten lastensa kanssa touhuten ja mahdollisesti toteuttaen haavettaan romaanin kirjoittamisesta. Kotiäidin arki ottaa kuitenkin voimille, omaa aikaa ei tahdo löytyä ja suhde pitkiä työpäiviä tekevään aviomieheenkin rakoilee. Yllätten palaavat myös Klarissaa lapsena vaivanneet voimakkaat painaiset, elokuvalliset unet nuoresta juutalaisnaisesta, Corinnesta. Kun perhe muuttaa vanhojen lehtipuiden ympäröimään siirtomaatyyliseen taloon, unet vahvistuvat ja Klarissa alkaa myös hereillä ollessaan aistia Corinnen ja tämän Jessica-tyttären läsnäolon.

Corinnen ja Klarissan tarinat etenevät lyhyin vuoroluvuin, Klarissan minäkerrontana ja Corinnen kolmannessa persoonassa. Rakenne, jossa kahden henkilön elämänkulut rinnastuvat eri aikatasoilla, ei ole kirjallisuudenssa uusi, mutta Aika mennyt palaa -romaanissa rinnastus saa tavallisesta poikkeavan merkityksen. Merkityksiä ja yhteyksiä ei juurikaan jätetä lukijan itsensä pääteltäviksi, vaan (varmaankin lajityypille ominaisesti) ne selitään auki. Kirja alkaa mielestäni melko tavanomaisena, jopa viipyilevän kuvailevana ja Klarissan pohdintoihin keskittyvänä lukuromaanina, mutta loppua kohden psykologisen jännityksen genrepiirteet vahvistuvat. Romaanin kerronta on niin sujuvaa, etten hetkeksikään pitkästynyt - päinvastoin usein näkökulman vaihtuessa suorastaan harmistuin, kun Klarissan tai Corinnen tarina jäi jännittävään vaiheeseen. Varsinaiseksi page-turneriksi kirja muuttui kohdallani noin kuusikymmentä sivua ennen loppua, kun tarinan osasia aletaan todella solmia yhteen ja ainakin minä yllätyin eräästä keskeisestä käänteestä.

Aika mennyt palaa on tyypillinen esikoisromaani siinä mielessä, että se kertoo (kaiken muun ohella) romaanin kirjoittamisesta ja päähenkilö muistuttaa (minun mielestäni) melko paljon kirjailijaa. Sen sijaan kirja ei ole tyypillinen kotimainen romaani, vaan paitsi tapahtumapaikoiltaan ja henkilöiltään, myös tyyliltään ja erään keskeisen aihepiirinsä osalta (jota en nyt tässä halua mainita siltä varalta että joku siitä spoilaantuu) kansainvälinen. Romaani on hieman alle kolmesataasivuisena juuri sopivan mittainen. Minulle tuli kuitenkin tunne, että materiaalia olisi ollut alunperin laajempaankin romaaniin, sillä muutamat viittaukset henkilöihin ja tapahtumiin jäävät ikään kuin irrallisiksi.

Nautin kovasti siitä, että romaanissa viitattiin kaunokirjallisiin teoksiin ja keskusteltiinkin niistä. Kirjassa mainitaan muun muassa John Steinbeckin Eedenistä itään ja Richard Yatesin Revolutionary Road. Erityisen ihana oli kohtaus, jossa (Woolfin Mrs. Dallowayn mukaan nimetty) Klarissa purkaa matkatavaroiden joukosta itselleen tärkeitä kirjoja, mm. Juhani Ahon Papin rouvan, Tolstoin Anna Kareninan ja Heräämisen, jolla ymmärtääkseni viitataan tähän Kate Chopinin romaaniin.

Vaikka kirjassa kuvatan joitakin rankkojakin tapahtumia, niin minulle Aika mennyt palaa oli kuitenkin loppujen lopuksi "hyvän mielen kirja" sympaattisuutensa ja kauniiden ajatustensa (muun muassa perheen tärkeydestä) vuoksi. Koukuttavan juonen taustalla kirja kertoo mielestäni ennen kaikkea naisen rooleista, halusta toteuttaa ihan omia unelmiaan äitiyden ja vaimona olemisen ohella. Kuten Karoliina varmaan arvaakin, tämä kirja ei ole aivan ominta genreäni, mutta viihdyttävä kurkistus psykologiseen jännitykseen. Oli ihana heittäytyä vahvojen tunteiden vietäväksi ja peilata omia ajatuksiaan omasta huoneesta Klarissan ajatuksiin.

Corinne ei tiennyt itsekään, mikä häntä eniten painoi. Sitä oli vaikea eritellä. Hänen sisällään eli heikko toivo paremmasta, jota ei kuitenkaan ollut olemassa. Joka ei ollut hänelle mahdollinen. Hän odotti miestään ja toisaalta pelkäsi tämän saapumista. Hän pelkäsi jotakin määrittelemätöntä tulevaisuudessa ja muisteli menneitä. Aikaa, jota ei enää ollut. Aikaa, joka ei koskaan palaisi.


Muihin arvioihin löytyy linkkejä kirjailijan blogin, Kirjavan kammarin, sivulta.