Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano.
Kuvittanut Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 172 sivua.
(Kustantajan lähettämä ennakkokappale,
kirjan arvioitu ilmestymispäivä syyskuussa.)

Netta Walldénin esikoisteos, lastenromaani Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sai innostuneen vastaanoton niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin (itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kurkatkaa vaikka Susan bloggaus kirjasta). Kirjassa sisarukset, Saarnilaakson pikkukaupungissa asuvat Ruben ja Lisa Pinterä, alkavat selvittää, miksei yksinäisen rouva Mallamudin luona käy koskaan vieraita, mitä kirjoja hän oikein kirjoittaa ja miksi rouvan ikkunalaudalla on kymmenen kiinalaista posliininukkea. Rubenin tutkimuksia -sarjan toinen osa, Ruben ja Harman kartano, toimii itsenäisenä teoksena, mutta herätti ainakin minun uteliaisuuteni ensimmäisen kirjan suhteen. Harman kartanossa on näet keskiössä henkilö, joka linkittyy vahvasti rouva Mallamudin (ja koko Saarnilaakson) menneisyyteen...

Harman kartanon tarina aukeaa varmasti eri tavoilla erilaisille ja eri-ikäisille lukijoille. Saarnilaaksoon on saapunut sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut mies, herra Harma, joka hautoo kostoa kaikille kaupungin aikuisille asukkaille. Miehen uskotaan kuolleen kolmekymmentä vuotta sitten, epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten yhteydessä muffinsiin tukehtumalla, mutta rouva Mallamud uskoo kaikessa hiljaisuudessa tietävänsä paremmin: ylpeyteensä hän tukehtui. Siinä missä lapsilukija kenties jännittää, onnistuuko herra Harman kosto, aikuinen miettii, miksi mies on niin katkeroitunut ja mikä on niin kauan estänyt häntä palaamasta.

Kaisa Neimala luonnehtii Parnasson arviossaan Rouva Mallamudin tapausta satudekkariksi, ja lainaan mielelläni termiä sarjan toisesta osasta kirjoittaessani. Pääosin realistiseen kerrontaan sekoittuu sadunomaisia elementtejä, esimerkiksi Lisan rouva Mallamudilta saama kiinalainen posliininukke reagoi tapahtumiin omalla tavaan. Sadun ja arjen limittymisestä tulevat mieleen sellaiset ihanat lastenromaanit kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat tai Sanna Iston Tinka ja Taika. Laura Valojärven kauniit ja ilmeikkäät mustavalkokuvat toimivat vähän kuin ingresseinä lukujen alussa.

Vaikka satudekkarista puhutaankin, ei arvoituksen ratkominen ja lasten salapoliisitoiminta loppujen lopuksi ole kovin merkittävässä roolissa. Välillä ihan unohdin, että Ruben ja Lisa olivat "tutkimassa" outoja katoamisia, perunakellarin varkautta ja sinapinkeltatakkisen miehen edesottamuksia. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Itse nautin kirjan psykologisesta syvyydestä ja siitä, että tapahtumia tarkasteltiin useiden eri henkilöiden näkökulmasta (lukujen nimeäminen sen mukaan, kenen näkökulmasta tapahtumat kerrotaan, tuntui minusta tarpeettomalta ja kaavamaiselta, mutta lapsilukijaa se kenties palvelee), mutta suoraviivaista salapoliisiseikkailua odottava saattaa pettyä.

Jännitystä kirjassa kyllä riittää, sellaista turvallista. Lukija pidättää henkeään, kun salaperäinen herra Harma nousee pitkään autiona olleen kartanon yläkertaan, jossa hukassa olevien (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) vanhempien lapset pitävät majaa. Jännittävä tilanne ratkeaa onnellisesti, kun lapset - mannekiinin tytär Hilda, muusikon poika Mäkki ja elämäntapavarkaan poika Roisto - tulevat esiin piilopaikastaan ja esittäytyvät reippaasti sympaattiseksi osoittautuvalle Harmalle.

- Erittäin hauska tutustua, sanoi herra Harma ja kohensi takinliepeitään. - Tuota noin, ehdotan, että siirrymme alakertaan jutustelemaan. Eiköhän sieltä löydy jonkinlaista pullantapaistakin, hän jatkoi huomatessaan uuninpankolla lojuvat nahistuneet porkkanan naatit.


- Ja tässä on mehua, Hilda sanoi, nappasi kainaloonsa viimeisen vadelmamehupullon ja lähti laskeutumaan alakertaan muu seurue vanavedessään. 


Kaikki tuntui kummallisen normaalilta, aivan kuin tämän nimenomaisen aamun olisi kuulunutkin käynnistyä juuri näin. Pihamaalla satakielet aloittivat konserttinsa, mutta sisällä hirsipöydän ääressä ei ollut pakko kysellä mitään tarpeetonta. 

Ruben ja Harman kartano onkin ennen kaikkea koskettava tarina vanhemmuudesta, lasten keinoista selviytyä ja aikuisen sisintä nakertavasta katkeruudesta, jonka sulaessa voi jatkaa eteenpäin, aloittaa jotain uutta. Romaanin lopetus herkisti, ja samalla aloin jo odottaa Saarnilaakson tarinoille jatkoa.

Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen

Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen. Kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen.
Paasilinna 2009, 128 sivua.

Suru on kaikissa oikuissaan niin kummallinen, tässäkin. Se antaa vasta jälkeenpäin huomata, että jotakin on tapahtunut. Muuttunut. Jokin surussa on käynyt toisenlaiseksi tai jäänyt ehkä kokonaan taakse. Suru ei koskaan kerro heti, että se on vähän hellittänyt. Se piilottaa sen tulevaisuuteen. Niin kuin lahjan. Munii tyynyn alle kuin paraskin pääsiäiskukko. Ja pinkaisee sitten pois. Ilmestyäkseen taas jossakin ja toisenlaisena.


Johanna Ervastin esikoispoika, terve ja iloinen kolmevuotias Eino, sai aivoverenvuodon palmusunnuntaina 2005. Hyvin pian oli selvää, että Einon elämä ei koskaan palaisi ennalleen - hän ei kävelisi, ei puhuisi, ei leikkisi enää. Vähitellen toivo siitä, että elämä voisi jatkua millään tavalla, hiipui. Yhdeksän viikon kuluttua aivoverenvuodosta Eino kuoli. Pikkusiskosta tuli perheen ainoaikanen, jonka ensimmäisiä lauseita oli "äiti itkee".

Lapsen kuolema on Suomessa hyvin harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että leikki-ikäinen lapsi kuolee verisuoniepämuodostuman aiheuttamaan aivoverenvuotoon. Ervastin perheen oli vaikea löytää vertaistukea, toisia vanhempia, jotka olivat kokeneet saman. Lastenklinikan sururyhmässäkin lähes kaikki muut olivat hyvin pieninä menehtyneiden keskoslasten vanhempia. Näiden vanhempien surua lainkaan väheksymättä Ervast joutui toteamaan, että he puhuivat eri asioista. Onneksi - niin kauheaa kuin se onkin - ryhmässä oli myös toiset vanhemmat, joilta oli kuollut Einon ikäinen lapsi. Tämän perheen kanssa Ervast ja hänen miehensä saattoivat puhua siitä tyhjyydestä, jonka perheen arjessa läsnä ollut, leikkivä ja naurava lapsi jättää jälkeensä. Ja siitä, kuinka antaa mahdollisimman tavallinen ja onnellinen lapsuus pienelle pikkusisarukselle, kaiken jäädyttävästä surusta huolimatta.

Myös surukirjallisuudesta oli Ervastille apua, sellaisista kirjoista, jotka katsovat suoraan kohti surun pimeyttä. Sellaiset kirjat, joissa suru kääritään pumpuliin tai imeliin korulauseisiin, vain loukkaavat: Ollaan tuputtamassa toivoa, aurinkoa, sokerista kaipuuta ja jopa kiitollisuutta. Kovassa surussa ei ole mitään näistä, ja se pitää lohduttajien ymmärtää. Tällaiset siirapilla kyllästetyt säkeet ovatkin lohduttajien lohduksi. He kuvittelevat, että surevan taakka on jaettu, kun sanotaan oikein nätisti.

Osittain antaakseen vertaistukea muille, osittain muistoksi tyttärelleen ja osittain omaksi terapiakseen Ervast kirjoitti myös omasta surustaan: ensin syntyi kirja Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008), joka kertoo Einon sairastumisesta ja kuolemasta, ja myöhemmin Jäähyväisten jälkeen, joka kertoo kahdesta ensimmäisestä surun vuodesta. Vaikka sitä ei raastavimman tuskan keskellä pysty uskomaan, niin jonakin päivänä pystyy taas näkemään valoa. Surusta ei voi toipua. Mutta surussa voi toipua. Jonakin päivänä kevään ensimmäiset tulppaanit ilahduttavat jälleen.


Kirjaa lukiessani mietin, kuinka suuri siunaus on, jos pystyy sanallistamaan surunsa, oli se sitten pieni tai musertavan suuri. Lukea, mitä muut ovat surusta, elämästä ja kuolemasta kirjoittaneet, kenties vuosituhansia aiemmin, ja kertoa itse. Ervast on koulutukseltaan pappi ja hän työskenteli seurakunnassa sekä ennen Einon  kuolemaa että jonkin aikaa sairauslomalta palattuaan. Rukoukset eivät tuo Einoa takaisin, eivätkä aivan pian edes uutta vauvaa, ja Jobin kirja tuntuu pitkään Raamatun merkityksellisemmältä kirjalta. Papin työhön kuuluva esillä olo on vereslihalla olevalle ihmiselle vaikeaa eikä aina jaksaisi kahvitella aktiiviseurakuntalaisten kanssa.

Uusi tapa kuunnella ja kohdata ihmisiä löytyi, kun Ervast jatkoi keskeytyneitä psykoterapeutin opintojaan. Löytyy uusia tapoja antaa surulle sanat, sekä omalle että muiden. Toisista eristävä suru voi myös yhdistää, auttaa ymmärtämään.


Terapiaopinnoista on tullut minulle hyvää terapiaa. Tieto siitä, miltä tuntuu olla haavoilla, on auttanut minua ymmärtämään toisia haavoitettuja. Tieto siitä, miltä tuntuu olla haavoilla, on auttanut minua ymmärtämään toisia haavoitettuja. Se on helpottanut esittämään asiakkaille oikeita kysymyksiä ja hahmottamaan nopeasti kokonaisuuksia. Oma suruni ei siis ole tukkinut aistejani ja samentanut yhteyden syntymistä toiseen ihmiseen. Kaikkea muuta. 


Aivan kuin suru olisi avannut minussa villieläimen vaistot, teroittanut kuuloani ja valpastuttanut katsettani, jopa laajentanut ymmärrystäni. On hämmentävää, kun välillä tuntuu kuin näkisi pään sisälle. Melkein. Kun tajuaa toisen ongelman, syntyy eräänlainen euforian tunne. Oma suruni on antanut minulle herkän intuition kuulla ja ymmärtää.


Myös kirja Jääyväisten jälkeen voi lisätä ymmärrystä, auttaa kohtaamaan niitä joita suru on haavoittanut. Vaikka harva joutuu kohtaamaan niin kipeitä menetyksiä kuin Ervast, on kuolema osa jokaisen elämää.

Kirjasta Jäähyväiset Einolle ovat kirjoittaneet ainakin Sara, Satu, Pihi nainen ja Linnea.

Enid Blyton: Vanhan majatalon arvoitus

Enid Blyton: Vanhan majatalon arvoitus
The Ragamuffin Mystery, suom. Sirpa Parviainen.
Gummerus 2012, 178 sivua.

Lapsena ahmin Viisikkoja sekä SOS-, Salaisuus- ja Seikkailu-sarjoja, ne olivat suosikkilukemistani Neiti Etsivien ohella (kunnes yhdeksänvuotiaana löysin klassiset tyttökirjat ja seikkailukirjat jäivät sivuun). Aivan viime vuosina Gummerus on julkaissut aiemmin suomentamatonta Arvoitus-sarjaa, josta tänä kesänä ilmestyivät Lumisen laakson arvoitus ja Vanhan majatalon arvoitus. Päätin lukea jälkimmäisen, sillä Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävien Viisikko-viittaukset saivat kaipaamaan Enid Blytonin maailmaan. (Villasukka kirjahyllyssä -blogissa on tänä kesänä uudelleenluettu Viisikoita, käykääpä kurkkaamassa!)


En tiedä, onko Enid Blyton ajatellut hieman nuorempia lukijoita Arvoitus-sarjaa kirjoittaessaan, sillä Vanhan majatalon arvoitus on enemmänkin kodikas ja turvallinen kuin jännittävä kirja (tai ehkäpä lapsena sitä vain koki kirjojen tilanteet kiperämpinä ja jännempinä...). Varsinainen seikkailu alkaa vasta kirjan puolenvälin jälkeen. Sitä ennen kuvataan, kuinka Diana ja Roger Lynton lomailevat äitinsä ja neiti Pepperin kanssa asuntovaunulla, kunnes he saavat radiosta (tämä tapahtui aikana ennen kännyköitä!) tiedon tätinsä joutumisesta sairaalaan. Lomasuunnitelmat muuttuvat: kun äiti lähtee pitämään huolta sisarestaan, lasten vanha ystävä Barney rientää isänsä (ja marakattinsa Mirandan!) kanssa apuun. Asuntovaunu kuljetetaan Walesin rannikolle, rappioromanttisen majatalon pihalle, ja paikalle saapuu vielä Dianan ja Rogerin serkku Töpseli (lempinimi tulee nenän muodosta) Höpö-koiransa kanssa. Sitten on porukka koossa ja arvoitusten ratkominen voi alkaa.

Kaikki ei tunnu olevan aivan kunnossa vanhassa majatalossa. Miksi Diana ja neiti Pepper eivät olisi saaneet majoittua huoneeseen, jossa on heidän mielestään paras näköala, vaan majatalon isäntä yritti pelotella heitä huoneeseen kuuluvilla salaperäisillä äänillä? Miten köyhällä walesilaismiehellä on ollut varaa ostaa majatalo - tai oikeammin, miksi hänen "lontoolaiset ystävänsä" ovat lainanneet rahaa siihen? Keneksi Töpseliä oikein luullaan, kun häneltä vaaditaan koodikielellä kirjoitettua viestiä?

Viihdyin erinomaisesti Vanhan majatalon arvoitusta lukiessani (joskin jouduin hakemaan keittiöstä evästä lukiessani, kuinka aamiaisella tarjottiin kylmää kinkkua, keitettyjä kananmunia, kuumaa paahtoleipää, kotitekoista marmeladia, paksua voita ja höyryävän kuumaa kahvia), mutta lapsuuden viattomaan lukukokemukseen ei kolmekymppisenä tietenkään ollut enää paluuta. Mietin esimerkiksi monista juonenkäänteistä ja asetelmista, ovatko ne sarjan osasta toiseen toistuvia kuvioita: joutuvatko lapset aina sattuman kautta viettämään lomaa keskenää samaan paikkaan ja niin edespäin. Toisaalta kirjassa viitataan siihen, että Arvoitus-sarjan kuluessa henkilöiden elämässä olisi tapahtunut muutoksia, esimerkiksi Barney olisi löytänyt (?) perheensä vasta jossain vaiheessa sarjaa kierreltyään sitä ennen sirkus- ja tivoliporukoiden mukana.

Kiinnitin myös huomiota teoksen maailmankuvaan: kun majatalon isäntäväen pieni poika pistää nenänsä joka paikkaan, näpistelee ja antaa ankkansakin käyttäytyä huonosti, neiti Pepper ilmoittaa pojan äidille, että poika ei saa tulla ruokasaliin heidän siellä ollessaan. Nykyajan nuortenkirjoissa aikuinen alkaisi varmaankin miettiä, mikä on syynä pojan oireiluun, ja suhtautua tämän vanhempiin entistäkin epäluuloisemmin - sen sijaan, että katsoo kaikenlaista läpi sormien, koska "ruoka on oikein hyvää, oikein todella hyvää!"

Joka tapauksessa: lapsena olisin varmaan rakastanut tätä kirjaa, ja näin paatuneena aikuisenakin tykkäsin. Ajattelin tarjota kirjaa miehen ja lasten iltasatulukemiseksi, sillä verrattuna viimeksi lukemistona olleisiin unkarilaisiin kansansatuihin Vanhan majatalon arvoitus on varsin siloista luettavaa.

Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä ("Romisko 2")

Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä
Kuvittanut Sanna Sipi.
Gummerus 2012, 97 s.

Tykästyimme lasten kanssa viime syksynä Romiskoon, tarinaan vanhasta romutalosta ja sen asukkaista. Nyt kirjalle on ilmestynyt jatkoa, Riepu ja Iso riipijä. Riipijä toimii täysin itsenäisenä teoksena, sillä Romiskon tapahtumiin ei oikeastaan viitata, mutta henkilöistä ja paikoista saa paremman kuvan, mikäli on lukenut aiemman kirjan. Riipijä käynnistyy enempiä selittelemättä, mikä on lastenkirjassa hyvä asia - nuoret lukijat tuskin jaksaisivat pitkiä taustoituksia. Kääntöpuolena on se, että ellei Romiskoa ole lukenut tai sen lukemisesta on aikaa, saattaa lukija olla hetken hämmentynyt: keitä ovat Riepu, Orpana, Napasika ja Mustatakki?

Riepu ja Orpana ovat ystävykset (vähän kuin ihmisiä mutta eivät kai ihan?), jotka asuvat ja pitävät vanhan tavaran kauppaa Romiskossa. Romisko-romaanissa ystävysten rakas koti uhkasi jäädä munkkipossutehtaan alle, mutta saatiin pelastettua. Nyt Konikummun kaupunkiin on saapunut syysmyrsky, jota kutsutaan Isoksi riipijäksi, sillä "se raastoi puista viimeiset syksyn lehdet ja jätti jälkeensä vain paljaat oksat". Joku toinenkin uhkaava "riipijä" on liikkeellä, sillä Hulina-naapurin pyykkinarulta on varastettu punaiset sukkahousut.

Riepu ja Iso riipijä on nimensä mukaisesti ennen kaikkea Rievun tarina. Kun Orpana ja Romiskoon myrskyä paennut ystävä Napasika sulkeutuvat yläkertaan potemaan flunssaansa, Rievun on kohdattava sukkahousurosvoa kohtaan tuntemansa pelko yksin. Hyvä myrskysääkin uhkaa valua hukkaan, kun ei ole ketään, jonka kanssa säikkyä salamoita. Kuten Romiskossa, myös Riipijässä Riepu saa lohtua ja viihdykettä kirjallisuudesta. Hän alkaa lukea Kapteeni Kimalluksen seikkailuja ja rakentaa paattia vanhasta kypyammeesta. Kun vielä ovelle koputtaa salaperäinen kulkija, Kupru, joka innostuu Kapteeni Kimalluksen kulta-aarteen etsimisestä, ovat ainekset koossa huimaan seikkailuun.

Kirjan sujuvasti etenevä, kieleltään vivahteikas tarina tempaisi mukaansa. Oli hauska palata Konikummun sympaattisenerikoisten persoonien seuraan, vaikka Romisko-talon jääminen tässä kirjassa niin pieneen rooliin olikin minulle hienoinen pettymys. Riepu ja Iso riipijä on viehättävä kertomus ystävyyden syntymisestä ja siitä, kuinka tylsästä päivästä voi yllättäen tulla seikkailu.


Yleensä meillä luetaan tällaiset lastenromaanit iltasatuna luku tai kaksi kerrallaan, mutta Riipijä tuli ahmaistua pian koulunsa aloittavan esikoisen kanssa yhdeltä istumalta. Kirja koostuu varsin lyhyistä luvuista, joten uskoisin juuri lukemaan oppineenkin tarttuvan kirjaan mielellään. Sanna Sipin mustavalkokuvat paitsi täydentävät ja elävöittävät Krekelän tekstiä, myös kertovat omaa tarinaansa hauskoine yksityiskohtineen.

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
Hem från festen, suom. Kaarina Ripatti.
Kirjayhtymä 1992, 200 s.
(Uusin painos 2003 Tammen kustantamana)

"Kuoleminen nyt tuntuu oikeastaan siltä kuin joutuisi lähtemään juhlista kotiin hiukan aikaisemmin kuin oli aikonut, mutta on tietysti lohdullista, että hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti - ja että kaikkien muidenkin on ennemmin tai myöhemmin lähdettävä kotiin."


"Eihän sinusta ole koskaan ollut mukava lähteä aikaisin juhlista kotiin", minä sanon. 


Hän hymyilee. "Ei niin, mutta voi olla että vaikeampaa on sinulla joka jäät."


Minulla on vaikeampaa, sen olen jo kauan tiennyt.

Merete Mazzarellan elämäniloinen äiti, Annamarie Schreck, sai tietää sairastavansa syöpää keväällä 1991, 71-vuotiaana. Pian oli selvää, että syöpä tulisi viemään Annamarien muutaman kuukauden kuluessa. Sairauden kuluessa Annamarie tunsi ensimmäistä kertaa itsensä väsyneeksi, sai jäähyväiskirjeitä ja vierailuja lukuisilta ystäviltä ja paljasti tyttärelleen joitakin ihania salaisuuksia: "Tätä minä en sinulle sanoisi ellen kohta kuolisi, mutta koska minä pian kuolen niin minusta olisi mukavaa että sinä tietäisit..." Mazzarella alkoi pitää päiväkirjaa äitinsä viimeisistä kuukausista, kertoen väsymyksestään ja turhautumisestaan välinpitämättömien tai kuolemanpelkoisten lääkärien kanssa asioidessaan, keskusteluista äitinsä kanssa, surusta, jota tunsi ajatellessaan, ettei enää tulevina kesinä heräisi kesäpaikassa äidin leipoman leivän tuoksuun. Näistä merkinnöistä syntyi kirja Juhlista kotiin.


Tanskalaissyntyinen Annamarie tuli Suomeen ensimmäistä kertaa vuonna 1943 nuorena toimittajana. Toimittajanura ja kotimaa jäivät, kun Annamarie tutustui suomalaiseen diplomaattinuorukaiseen, meni naimisiin (omien sanojensa mukaan paitsi miehen, myös Ulkoministeriön kanssa) ja sai kaksi lasta, Mereten ja tämän pikkuveljen Martinin. Isän ammatti vei perheen milloin Turkkiin, milloin Kiinaan tai Englantiin, ja myös Suomessa vietettiin pitkiä aikoja. Miehensä kuoleman jälkeen Annamarie olisi ollut vapaa palaamaan Tanskaan, mutta koska hän olisi niin monen vuoden jälkeen ollut outolintu entisessä kotimaassaan, hän saattoi naapurin tulkinnan mukaan "yhtä hyvin olla outolintu Suomessa". Diplomaatinrouvan ja kokopäivävaimon (joka muun muassa veti aina miehensä kellon) velvollisuuksien päätyttyä ja lastenkin eläessä jo omillaan Annamarie oli muun muassa pitänyt joogatunteja ja kuunnellut niiden jälkeen ymmärtäväisesti stressaantuneiden uranaisten huolia teekupposen ääressä.

Sairauden myötä nainen, joka on aina huolehtinut muista, joutuukin toisten huolehdittavaksi. Mazzarella kuvaa koruttomasti sitä, kuinka hän tuntee itsensä äitinsä seurassa vuoroin tämän äidiksi, vuoroin kiukuttelevaksi pikkutytöksi. Hän kokee huolta ja surua, mutta myös ärtymystä, esimerkiksi silloin, kun äiti sanoo itsekin uskoneensa, että eläisi kauemmin kuin tyttärensä. Ei ole helppoa lähteä aikaisin "juhlista kotiin". Mazzarella toteaa kuitenkin, että äiti ja hänen läheisensä olivat onnekkaita, sillä äiti sai paitsi elää hyvän elämän, myös kuolla hyvän kuoleman: hyvästellä rakkaat ihmiset, paikat ja asiat, olla sairaudesta huolimatta kotona mahdollisimman pitkään. Vaikka Mazzarellan näkökulma kirjassa on hyvin henkilökohtainen, siinä on myös poliittinen ulottuvuus: "kuvittelen, että me voimme oppia luomaan edellytykset hyvälle kuolemalle aivan kuten luomme edellytykset hyvälle synnytyksellekin nöyrän tietoisina siitä, että molemmat loppujen lopuksi edellyttävät myös sitä että ihmisellä on onni matkassa."

Yhtä paljon kuin kuolemasta ja surusta, Juhlista kotiin kertoo elämästä ja äidin ja tyttären suhteesta. Annamarie Schreckin ja Merete Mazzarellan voi sanoa olleen harvinaisen avoimia ja tasavertaisia, vaikka Annamarien äidillinen huolehtivaisuus Mereteä kohtaan säilyi loppuun asti. Keskustelut mitä erilaisimmista aiheista äidin kanssa olivat Mazzarellalle tärkeitä, ja hän omistikin äidilleen esseeteoksensa Keskustelu (suom. 1992). Keskustelut, hetkeen pysähtyminen, käyvät sitä tärkeämmiksi, mitä vähemmän on yhteistä aikaa jäljellä.

Viime vuosien aikana olen eri yhteyksissä puhunut ja kirjoittanut hitauden kulttuurista, siitä että meidän  on annettava itsellemme aikaa sulatella kokemuksiamme ja sallittava vaikutelmien asettua, siitä ettemme saa kärsimättömyydestä ja uutishimosta sivuuttaa keskustelunaiheita ennen kuin olemme käsitelleet ne loppuun. Mutta tämäkin on hitauden kulttuuria - ennen kaikkea juuri tämä on hitauden kulttuuria. Näen kaiken ympärillämme hyvin selvästi - auringon kimalluksen vedessä, lokit, vihreälle vivahtavat koivut, äidin käden joka yhä on ruskea ja känsäinen, oikea työkoura.

Blogini aikana olen lukenut Mazzarellalta myös teokset Ainoat todelliset asiat ja Ensin myytiin piano.

Kurkkaa myös mitä Karoliina, todellinen Mazzarella-fani, on kirjoittanut Juhlista kotiin -kirjasta.

Haasteet: Kirjallisuuden äidit (Muistelmateokset, elämäkerrat), Underbara finlandsvenskor vid papper.

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa
Karisto 2012, 32 s.

Aana on pieni orpotyttö, joka vilkuttaa joka ilta vanhemmilleen tähtiin. Hän elää ystävällisen Oili-tädin hoivissa ja saa tältä syntymäpäivälahjaksi hopeakuvioidun päiväkirjan, jonka kannessa on joutsenen kuva.

Aana sipaisi ihastuneena kirjan silkkistä pintaa ja tiesi heti, ettei se ollut tavallinen kirja. Se oli taikakirja, joka toteuttaisi kaiken mitä siihen kirjoitettiin!


Aana alkaa kirjoittaa kirjaan haaveitaan ja pääsee sitä kautta haavemaahan, jossa hän saa kaiken, mistä on unelmoinut. Samalla hän kaipaa vanhempiaan, ja seitsenvuotias tyttäreni pohtikin tarinan loppupuolella, että "miksei se kirjoita siihen kirjaan, että näkisi taas vanhempansa?" Haavemaan rinnalla on arkitodellisuus, jossa Aana sairastuu kuumeeseen ja Oili-täti tarjoaa lääkettä ja lohdutusta. Aana kulkee haavemaan ja todellisuuden välillä, kunnes päiväkirjan kannet sulkeutuvat ja Aana kohtaa jälleen vanhempansa. Tarinan loppu on siis kaikessa kauneudessaan surullinen, joten lapsille kirjaa luettaessa on hyvä varautua kysymyksiin kuolemasta.

"Aana juoksi sillalle, joka oli pehmeä kuin uni. Hän heittäytyi äidin kaulaan ja puristi niin, että sydämeen sattui.  Ja kun hän haistoi äidin tuoksun, hän tiesi löytäneensä viimeinkin takaisin kotiin. "

Haavemaa julkaistaan runollisella taitelijanimellä Enna Airik. Nimen takana on kuvittaja, kuvataiteen maisteri Hanna Immonen, joka on aiemmin julkaissut satukirjan Sininen torni (Rovaniemen taidemuseo 2006). Olen itse aivan ihastunut Airikin kynänjälkeen, puhuttiinpa sitten tekstistä tai kuvituksesta. Toivon, että Haavemaa löytää paljon lukijoita niin lapsista kuin aikuisistakin, ja että näitä herkkiä satukirjoja julkaistaan lisää.

Kuvitus, etenkin tekstisivujen mustavalkoiset siluettikuvat, tuo mieleeni Elsa Beskowin kirjat. Tarinassa puolestaan on kaikuja Astrid Lindgreniltä, muun muassa saduista "Päivärinne", "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" ja "Kultasiskoni" sekä romaaneista Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio. (Ks. Astrid Lindgrenin Satuja, Wsoy) Yhtäläisyys syntyy tavasta käsitellä orpoutta, köyhyyttä, kuolemaa ja mielikuvitusta, joka tuo lohtua lapsen suruun. Anni Swaninkin saduissa käsitellään näitä tummasävyisiä teemoja runsaan symboliikan kautta, ja mieleeni tuli myös Swanin iki-ihana Iris rukka. H.C Anderseniinkaan vertaaminen ei ole kaukaa haettua, Airik ammentaa koskettavien taidesatujen perinteestä.

Olen samaa mieltä Lumiomenan Katjan kanssa siitä, että juuri klassisessa kauneudessaan Airikin kirja on tuore ja omanlaisensa. Realistisille arjen kuvauksille on lastenkirjallisuudessa paikkansa, mutta niin on haikeansuloisilla saduillakin. Ja kaikella sellaisella, mikä on niin suloista ja kaunista että melkein itkettää: tähtitaivas ja kynttilänliekki, joutsenet, leivokset ja kaakao sekä nukke, jonka hiukset hohtavat kypsän kauran kultaa... 

Kesähaaste kirjahyllyn äärellä

Sain Leena Lumilta haasteen, jonka ideana on jatkaa lauseita omasta kirjahyllystä löytyvillä kirjojen nimillä, ja mielellään vielä kuvittaa ne. Haasteen aloituslaiseista on useita variaatioita, itse nappasin lauseet pääasiassa täältä.

Kuva geograph.org.

Jos olisin kesä, olisin sireenien alla.

Kuva Paul Austerin romaanin perustuvasta elokuvasta The Inner Life of Martin Frost.

Jos olisin elokuva, olisin illuusioiden kirja.

Kuva geograph.org.

Jos olisin kasvi, olisin luumupuu kukkii.

Isle of Skye, Skotlanti. Kuva Fotopedia.

Jos olisin paikka, olisin sateeseen unohdettu saari.

Jos olisin hetki, olisin olemassa toisillemme.

"Love Lane", kuva geograph,org

Jos olisin tunnetila, olisin lähellä villiä sydäntä.

Kuva geograph.org.

Jos olisin näkymä, olisin talo kuujärven rannalla.


Jos olisin toive, olisin tahdon sinun kuulevan.

Laitan haasteen eteenpäin Saralle (P.S Rakastan kirjoja), Saralle (Saran kirjat) ja Tintille (Tarinoiden taikaa). Voitte käyttää näitä samoja lauseiden alkuja, keksiä itse tai etsiä inspiraatiota muiden haasteeseen vastanneiden blogeista.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Breakfast at Tiffany's. A Short Novel and Three Stories (1958)
Suom. Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori.
Tammi 2010, Keltainen pokkari, 174 s. 6. painos (ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1967)

- Älkää koskaan rakastako mitään villiä, herra Bell, Holly neuvoi häntä. - Se oli Docin erehdys. Hän raahasi aina kotiin kaikenlaisia luontokappaleita. Haukan, joka oli loukannut siipensä. Kerran hän toi täysikasvuisen kollikissan, joka oli katkaissut koipensa. Mutta kesyttömälle olennolle ei voi antaa sydäntään; mitä enemmän sitä rakastaa, sitä voimakkaammaksi se käy. 


Kertoja, kirjailija, muistelee nuoruudessaan tuntemaansa Holly Golightlya, nuorta naista, joka unohti jatkuvasti avaimensa ja soitteli naapuriensa ovisummeria tulessaan pikkutunneilla juhlista kotiin. Kaikesta muodikkaasta hoikkuudestaan huolimatta hän uhosi miltei aamiaishiutalemaista terveyttä, saippualta ja sitruunalta tuoksuvaa puhtautta, karheaa punerrusta, joka syveni poskipäillä. Holly saa miehen kuin miehen - myös kertojan - sydämen väpättämään, mutta hupsuttelevan ulkokuoren alla on eksynyt pikkutyttö, joka etsii enemminkin isällistä syliä kuin rakastajaa.

Truman Capoten pienoisromaani "Aamiainen Tiffanylla" tunnetaan ennen kaikkea elokuvana, jonka pääosassa sädehtii Audrey Heburn. Minäkin näin elokuvan ensin, muutama vuosi sitten, ja vaikka sovitus eroaa jossain määrin alkuteoksesta, leffan tunteminen auttoi pääsemään kärryille kirjassa. Varsinainen tarina kerrotaan takaumana, ja romaani alkaa kahden miehen muisteluilla ja arvailulla siitä, missä päin maailmaa Holly mahtaa viilettää. Tarinassa on runsaasti henkilöhahmoja ja aika dramaattisiakin juonenkäänteitä, mutta myös ihanaa vaeltelua New Yorkin kaduilla ja seikkailevia lintuhäkkejä. Holly on suloinen hahmo, mutta en oikein tiedä, olenko surullinen kaiken hänen kokemansa vuoksi vai iloinen siitä, että hän (luultavasti) putoaa jaloilleen kuten rakas kissansakin.

Pienoisromaanin kanssa samoissa kansissa on julkaistu kolme Capoten novellia, "Kukkien talo", "Timanttikitara" ja "Joulumuisto". Ensinmainittu kertoo Ottilie-nimisestä prostituoidusta, joka yllättäen meneekin naimisiin nuoren miehen kanssa - kenties siksi, että vuoret olivat yhä hänessä ja mies oli vuorilta. Avioliiton ensihuuman haihduttua mies alkaa jälleen viihtyä kaveriporukassaan yökaudet ja miehen isoäiti ei lakkaa vainomasta Ottilieta kuoltuaankaan. "Joulumuisto" kertoo seitsenvuotiaasta "Buddysta" ja hänen ystävästään Queeniesta, jonka hiukset ovat lumivalkoiset, mutta joka on lapsi vielä nytkin. Yhdessä he metsästävät viskiä ja muita aineita hedelmäkakkuun silloin, kun alkaa joulunaika ja on hedelmäkakkuilma.


Capote on taitava luonnehtimaan henkilöitään vähin vedoin. Capoten maailma ei kuitenkaan ole minun maailmani, siksi varsinkin novellit jäivät etäisiksi. Itse pienoisromaani Aamiainen Tiffanylla jätti silti jäljen, sen voisin kuvitella lukevani uudelleenkin.

Myös ainakin Katja, Joana ja Kaisa ovat nauttineet Aamiaista Tiffanylla.


P.S. Kirjasta kiitos Jennille Kirjakirppu-blogiin!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Kaksi päärynäpaitaista tyttöä (ei yhteyttä kirjan tapahtumiin).

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät.
Atena 2010, 372 sivua.

Vesilinnan ohi kävellessään Olli näkee kuvajaisensa ikkunassa ja huvittuu. Hän näyttää jonkin vanhan elokuvan hahmolta. Nyt hän arvelee ymmärtävänsä sen, mitä on lukenut elokuvallisesta syväminästä. Luonnollisesti hän on yhä syvästi huolissaan, mutta samalla osa hänestä, kaiketi elokuvallinen syväminä, vaikuttaisi tuntevan jonkinmoista esteettistä mielihyvää koska siinä elämässä, jota hän elää, on tapahtunut arjen rutiinit rikkova käänne.

Kustantaja Olli Suominen saa vaimoltaan Ainolta hääpäivälahjaksi Elokuvallisen elämänoppaan ja alkaa tarkastella omaa elämäänsä ja kotikaupunkiaan Jyväskylää cinemaattisin silmin. Kirjan on kirjoittanut Ollin nuoruudenrakkaus, kirjailijannimeltään Kerttu Kara, jota Olli ei ole nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen. Facebookin kautta on kuitenkin helppo ottaa yhteyttä menneisyyden ihmisiin, ja yllättäen Olli huomaa viestittelevänsä intensiivisesti Kertun kanssa ja valmistelevansa tämän seuraavan kirjan, Maagisen kaupunkioppaan julkaisemista. Toisaalta kaverilistalla keikkuvat häiritsevästi myös sellaiset ihmiset, jotka haluaisi unohtaa, kuten lapsuuden "Tourulan Viisikon" muut jäsenet, joiden kanssa tosielämän ystävyys päättyi ikävissä merkeissä. Uppoutuessaan Facebook-viestittelyyn, uniin ja muistoihin sekä haaveisiin päärynämekkoisesta tytöstä Olli unohtaa arkisen, pyyhekumilta tuoksuvan opettajavaimonsa ja Lauri-poikansa lähes tyystin - ja saakin heihin kohta yhteyden vain Facebookin välityksellä. Vaimon ja pojan ollessa kateissa Ollin täytyy noudattaa lapsuudenystäviensä suunnittelemaa käsikirjoitusta ja tarjota Kertulle mansikkajäätelöä paikoissa, joissa merkityksellisyyshiukkaset tiivistyvät.

Ei siis mikään ihan tavanomainen kuvaus keski-iän kriisistä, rakkaudesta, mustasukkaisuudesta ja kaipuusta lapsuuden seikkailuntäyteisiin kesäpäiviin. Kirjan juonesta ei sen enempää; siitä voivat kirjan lukeneet käydä keskustelemassa Juonittelua-blogissa. Juonenkäänteet ovatkin merkittävä osa Salakäytävien viehätystä. Kirjassa viitataan Enid Blytonin klassikon aseman saavuttaneisiin Viisikko-kirjoihin, ja Jääskeläisen kirja on eräänlainen aikuisten muunnos seikkailu- ja ystävyystarinasta. Siis sellainen kirja, johon haluaa uppoutua ja sitä lukiessa kenties napostella jotain.

Minua kirja ei kuitenkaan hurmannut aivan täysin. Ajoittain vähän ikävystyin lukiessani Tourulan Viisikon touhuista, sen sijaan aikuisen Ollin edesottamuksia seurasin suuremmalla mielenkiinnolla. Olen ehkä sen verran piintynyt realistisen proosan ystävä, että kaikkein kummallisimmat juonenkäänteet eivät oikein lämmittäneet. Minulle maagisuudeksi olisivat riittäneet unet ja merkityshiukkasten tiivistyminen ja jännitykseksi se, miten käy Ollin avioliitolle (ja kannattavuuden kanssa painiskelevalle pienelle Kirjatorni-kustantamolle). Vaikutuin kyllä kirjan tunnelmasta, siinä oli jotain samaa jännitystä kuin Donna Tarttin Pienessä ystävässä tai William Goldingin Kärpästen herrassa: mitä ihmettä nämä lapset (tai myöhemmin aikuiset) vielä keksivät, milloin tapahtuu jotakin kauheaa?

Jääskeläinen on kirjoittanut kirjaansa kaksi loppua (minulle osui blanche, ja kun kävin lukemassa rougen, totesin, että pidin ensinlukemastani enemmän). Molemmat, kuten koko kirja, herättivät cinemaattisia tunteita. Toisen loppuvaihtoehdon voi käydä lukemassa kustantajan sivuilta, mutta hc-fanit varmaankin hankkivat molemmat laitokset hyllyynsä?

Harjukaupungin salakäytävät on ollut todella paljon esillä blogeissa, ja Pasi Ilmari Jääskeläinen onkin ylistänyt kirjabloggaajia "semimyyttisiksi muusahahmoiksi, jotka houkuttelevat kirjojen meressä seilaavia lukijoita kohti valitsemiaan kirjoja". Tässä muutaman kauniin seireenin kirjoitukset Salakäytävistä: Joana, Susa, Leena Lumi, Linnea, Ilse, Katja, Amma, Kirsi ja Sonja.

Rakkautta on... -haaste ja rakkausrunosuosikit

Sain taannoin Rakkautta on... -haasteen Pihiltä naiselta, kiitos! Tarkoituksena on jatkaa lausetta sellaisilla pienillä arjen huomionoistuksilla ja muulla ihanalla, millä rakkautta ilmaistaan.

Rakkautta on...

• että ottaa lukuisia valokuvia toisen blogia varten, vaikkei edes ymmärtäisi, mistä niissä kirjapinoissa on kysymys.
• että antaa toisen tehdä jonkun hupsun, hintavan hankinnan, vaikka ei itse sen päälle ymmärtäisi
• nousta lasten kanssa aamulla, kun toista väsyttää...
• ...ja valvoa lasten kanssa illalla, kun toista väsyttää
• kuunnella toisen "vatuloinnit" vaikka itselle kaikki olisi yksioikoisempaa
• lähteä vuoronperään retkeilemään tai kyläilemään sinne, minne toinen erityisesti toivoo
• hellä kosketus arjen kiireiden lomassa
• olla lähellä ja saatavilla, kun tarvitaan

Koska olen siirappisella tuulella, liitän tähän vielä otteita muutamasta iki-ihanasta rakkausrunosta (jos mahdollista kadottamatta koko runon ideaa, en lainaa kokonaan tekijänoikeussäännösten vuoksi) ja haastan Leena Lumin, Anna Elinan, Mamman uunin Marian, Kirjanaisen, Jaanan ja Katjan kertomaan omat rakkausrunosuosikkinsa.

Lassi Nummi: "Minun rakkauteni" (Kokoelmasta Tahdon sinun kuulevan)

Minun rakkauteni ei ole kovin suuri.

Minä näen sen yhdellä silmäyksellä. Näen sen ääriviivat.

Minä näen sen kirkkaat ääret vasten valoa, 

kun seisot majani kynnyksellä,

ovenpieleen nojaten,

kun laulat pientä, vaaleakutrista lauluasi, - näen sen ääriviivat, 

näen sen kokonaan, se ei ole ääretän. Sen ääret näkyvät valoa vasten.

Se seisoo majani ovella ja laulaa.

P. Mustapää: "Laulu" (Kokoelmasta Koiruoho, ruusunkukka)

Tein lasinkuultavan laulun.

Älä luule, että voit

sen alta paeta. Siihen jäät

ja siinä aina soit.

Ja laulu, jonka laadin

oli aivan sanaton:

Olet kaunein, mitä tiedän,

olet kaunein, mitä on.

P. Mustapää: "Kahden" (Kokoelmasta Laulu ihanista silmistä)

Minun pieni armaani!

Luulen että tällä kohdalla

ovat lyhtypylväät sikin sokin.

Luulen, että katukivet kaikki

ovat poissa säädetyltä paikaltaan.

Ja talotkin, katsohan

on Herra vihassaan pannut kyljelleen.

Olen sinun kanssasi ensimmäistä kertaa kahden.

Bihana (Intia n. 1100), suom. Petteri Koskikallio (Antologiasta Maailman runosydän):

Yhtä vielä muistan kuinka anelin turhaan:

hän makasi vuoteella 

välinpitämättömänä

ja kääntyi pois.

Vähitellen hän siirtyi lähemmäs

muka unessa kääntyillen

ja aamulla 

hänen käsivartensa lepäsi päälläni.

Näissä tunnelmissa onkin ihana odotella Runon ja suven päivää, joka on ylihuomenna 6.7!

Kesäkuun luetut

Kesääkuussa kävi niin hassusti, että iso osa lukemistani kirjoista tuli luettua yhden vuorokauden aikana, 24h-lukumaratonin yhteydessä. Loppukuu kuluikin sitten erilaisten kesälomapuuhien, reissujen, retkien, kyläilyjen ja vieraiden parissa. Luin kyllä silloin tällöin, joka päivä jotakin, mutta haahuillen: makustelin yhtä kirjaa ja sitten toista. Lueskelin muun muassa useampaakin paksua, (taide)historiaan tai kirjallisuuteen liittyvää tietoteosta, joista hyvässä lykyssä lisää myöhemmin.

Paitsi lukemiseen, myös bloggaukseen käytin tavallista vähemmän aikaa, mutta postauksia syntyi silti kirja-arvioiden lisäksi kirjankansirunojen ja kesäteatterin tiimoilta. Kirjoitin myös Marmeladia ja proosaa -tapahtumasta, jossa olin Tammen vieraana kuuntelemassa Kristiina Vuoren kertomuksia historiallisen romaaninsa Näkijän tytär taustoista.

Jälleen kerran kysymys "kuukauden parhaasta" tuntuu mahdottomalta, mutta mainitsen kuitenkin romaanin Mustat morsiamet, esseekokoelman Meri ja runokokoelman Tässä on valo - keskenään hyvinkin erilaisia teoksia, mutta kaikki ihania ja aivan upeaa kieltä!

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Anita Konkka: Talvi Ravennassa
Monika Fagerholm ja Martin Johnson: Meri
Mirjami Hietala: Makeat muistot
Joel Haahtela: Katoamispiste
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Johanna Venho: Tässä on valo

Heinäkuussa sitten uudet kujeet. Luvassa ainakin oma tärppilistani syksyn kirjauutuuksiin sekä tietenkin kirja-arvioita. Mukavaa alkavaa heinäkuuta kaikille!