Markku Pääskynen: Vihan päivä

Markku Pääskynen: Vihan päivä.
Tammi 2006, 117s.

Katson portailta tätä aurinkoista maisemaa surua täynnä, niin pohjatonta surua etten tiedä kuinka sen kanssa olla vaan tiedän ettei se suremalla lopu niin kuin ilo loppuu iloitsemalla. Itse olen suru, surusta tehty, mustista ajatuksista ja seisovasta vedestä, minut on tehty siitä että en pääse sängystä ylös ja jos pääsen en voi hampaitani harjata, puhua, syödä, katsoa lapsia, katsoa miestä, katsoa avonaisin silmin, rakastaa lapsia, rakastaa miestä, sanoa sitä heille, rakastaa, suudella, halata, hyväillä, rakastaa, sanoa surua ääneen, rakastaa, sanoa yhtikäs mitään tyhjässä talossamme joka kuitenkin on täynnä elämäänja perhettä ja valoa sillä tyhjyys on sisälläni, tämä autius, viha, murhe ja paremman elämän odotus.

Yleensä välttelen kirjoja, joissa on todella rankka ja ajankohtainen aihe, varsinkin jos se perustuu tositapahtumiin. Lionel Shriverin Poikani Kevin on varmasti ajatuksia herättävä kirja, mutta itse en ole siihen vielä jaksanut tarttua juuri synkän aiheen vuoksi. Markku Pääskysen Vihan päivä on myös kirja, joka luotaa ihmiselämän ja mielen pimeää puolta: taustalla on Suomessa pari vuotta ennen kirjan julkaisua tapahtunut perhetragedia. Pääskysen kirjan uskalsin lukea, koska se on hyvin lyhyt, ja itse lukeminen ei ollut raskasta sillä kieli on hyvin lyyrista ja minäkertoja, perheenäiti Elisa, kuvailee paljon maisemia ja uinuvan kylän tunnelmaa ja perheensä arkea, joka on lähes tavallista.

Perheen äiti, Elisa, on kuitenkin masentunut, on ollut jo vuosia, vaikka välillä on ollut parempia kausia: rakastuminen Askoon, toivottujen lasten syntymät ja asuminen mieltä rauhoittavassa porvoolaisessa puutaloidyllissä. Vaikeat asiat saavat kuitenkin vallan Elisan muistoissa ja unissa: lapsuus äidin kauas sysimänä, yksinäisenä tyttönä, nuoruuden sekavat vuodet, aika asunnossa jossa edellinen asukas oli murhannut miehensä raa'asti... Nämä muistot eivät auta Elisaa jaksamaan nykyhetkessä, jossa puoliso tuntuu etäiseltä, lapset saavat äidinäidiltään sen rakkauden, jota Elisa olisi kaivannut ja lipaston laatikko pursuaa maksumuistutuksia ja kirjeen ulosottovirastosta: Elisan perheen kodin huutokaupasta ilmoitetan lehdessä muutaman päivän päästä, ja silloin Asko, ja kaikki muut, saavat tietää, että Elisa on sotkenut raha-asiatkin.

Pääskysen kirjassa tarjotaan tragedialle useita selityksiä: rakkaudeton lapsuus, esineellistetty nuoruus, liian vähän tukea arkeen, Askon tuttavansa puolesta kotona mustassa jätesäkissä säilyttämä haulikko, huonosti hoidettu masennus ja näistä kaikista nouseva häpeä. Jollen olisi tiennyt tarinan karmeaa loppua, olisin voinut uskoa, että Elisaa ja hänen perhettään voidaan auttaa, että kaikki järjestyy, sillä perheenjäsenet rakastavat toisiaan, Asko on vastuullinen isä ja kahdeksan- ja kuusivuotiaat lapset ovat toki vaistonneet äitinsä mielialat, mutta ovat siitä huolimatta saaneet pysyä lapsina.

Kerronnan heikkous onkin mielestäni siinä, että Elisa ei vaikuta ihmiseltä, joka ajautuisi niin epätoivoiseen tekoon. Lisäksi olen jostain (kristevalaisista teorioista?) saanut sellaisen käsityksen, että masentuneen kieli olisi köyhää, ei sellaista rikasta ja tarkkanäköistä kuvailua kuin Elisalla. Elisa kulkee kuin sumussa mutta kykenee silti havainnoimaan tarkasti kesäkuista, heräävää luontoa, joka muodostaa tehokkaan vastakohdan synkille mielialoille ja tapahtumille. Välillä on kuin lukisi hieman kipuilevan nuoren naisen kasvutarinaa, mutta ongelmat, masennus ja onnettomien sattumien summa kumuloituvat niin, että lopulta kaikki murtuu.

Pääskysen kirjasta on kirjoittanut myös Jäljen äänen Penjami.