Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
Like 2011, 112s.
Johannes, rakkaani silloin
Saat taas lukea sellaista minkä itsekin elit. Minä vain haluan pitää ne päivät ja illat elossa, kuin elokuvana jota katsoa silloin kun haluan.
"In italiano, cos'e? kysyit. Istuimme katukahvilan pöydässä, olimme tunteneet toisemme kolme päivää.
Elena Damianin kirjeet on kuulas pieni kirja, pituudeltaan enemmän novelli kuin romaani. Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia
salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja.
Markus Lind on iäkäs dokumenttitoimittaja, joka on kolmetoistavuotiaana lähetetty Helsingistä maaseudulle juuri, kun kaupungissa kuhisi - oli vuosi 1952 ja Suomi isännöi Olympiakisoja. Nuo päivät ovat Markukselle kuin aukko nuoruudessa, jota hän pyrkii täyttämään valmistelemalla elokuvaa olympiakesän Helsingistä. Valkoinen stadionintorni ja raitiovaunut piirtyvät filmille, mutta voimakkaammin Markuksen mielessä alkaa elää tarina, joka hänelle selviää kuolevan isän antamista kirjeistä, jotka on kirjoittanut italialaisnainen Elena Damiani. Vuonna 1952 Markuksen isä Johannes oli nuori urheilutoimittaja, joka oli vähällä jättää perheensä ja kaiken entisen.
Elena Damiani, joka kirjoittaa italialaisesss illassa suomalaisen kesän paahteesta muistaakseen tärkeät hetket, on menettänyt rakastettunsa Alessandron Mussolinin kahakoissa ja purkaa tuskaansa kirjoittamalla. "Joskus elämä ja kirjallisuus kohtaavat toisensa kummallisesti", toteaa Elena, sillä luettuaan helsinkiläisestä runoilijasta hän saa urheilijaveljeltään kutsun lähteä mukaan Helsingin olympialaisiin. Suomalaiset kesäyöt lumoavat, mutta rakkaustarinan loppu on arkisen banaali, ja Elena kirjoittaa tuon muistiinsa piirtyneen kohtauksen eräässä kirjeessään kuin peilin Johanneksen silmien eteen: tällainen mies sinä olet.
Pakkasen kerronta ja kieli on kirkkaan korutonta. Yksinkertainen, moneen kertaan kerrottu tarina kasvattaa hiljaisia versoja, joissa sivuhenkilöiden tarinat pääsevät näkyviin Johanneksen, Elenan ja Markuksen tarinoiden rinnalla. Muutamalla sanalla piirretään paperille suru lapsettomuudesta, menestyneen koripalloilijan uran lopettanut depressio ja "elämänsä kanssa riitelevän" italialaiskirjailijan viimeinen kriisi. Elämän muuttavat hetket ikuistuvat kuin filmille.
Kirjallisia maisemia -haasteen yhteydessä moni on maininnut Helsingin yhdeksi kirjallista suosikkiympäristöistään. Elena Damianin kirjeet on ihana kirja niille, jotka rakastavat Helsingin katuja, kahviloita ja raitiovaunujen kolinaa.
Elena Damianin kirjeistä on kirjoittanut myös Mari A. Katso myös Kiiltomadon, Parnasson ja Hesarin kritiikit.
Tämä saattaisi olla kirja minullekin, sillä pidän Haahtelan tyylistä ja vaikka asun keski-Suomessa, ihastelen Helsingin katuja, miljöötä, kahviloita ja juurikin niitä raitsikoita ;)
VastaaPoistaKuullostaa hienolta kirjalta. Pidän ensinnäkin kovasti Haahtelasta, tunnelmasta, jonka hän onnistuu kirjoissaan luomaan ja toisaalta olen asunut Helsingissä, vieläkin Helsinki on tärkeä. Kiitos tästä!
VastaaPoistaSusa ja Johanna, Pakkalan tyylissä ei ole Haahtelan mystisyyttä, mutta aiheissa ja teemoissa on paljon samaa, ja jotain ihmiskuvassakin.
VastaaPoistaMinäkin olen asunut Helsingissä, ja tällaisten kirjojen myötä tulee kaipuu sinne (siis lähinnä keskustaan/ kantakaupunkiin, ei siihen lähiöön jossa asuin ;)), vaikka arjessa en tässä elämäntilanteessa kaipaa sieltä juuri mitään.
Tämä vaikuttaa erittäin lupaavalta. Haahtelaan vertaaminen herätti heti mielenkiintoni, ja rakastan kaunokirjallisuudessa vanhaa Helsinkiä. Ja sitä kahviloiden tunnelmaa ja raitiovaunujen kolinaa rakastan ihan elävässä elämässäkin.
VastaaPoistaEn ole koskaan asunut Helsingissä, mutta entisenä porvoolaisena olen viettänyt siellä paljon aikaa, siinä kaupungissa on paljon sellaista mistä pidän.
Kiitos taas mielenkiintoisesta kirja-arviosta! <3
Sara, olen melko varma että rakastaisit tätä kirjaa <3. Tämä on kaiken lisäksi niin lyhyt, että sen voi hyvällä omalla tunnolla ottaa lukujonon ohi. Voisin kirjoittaa oodin lyhyille kirjoille :).
VastaaPoistaPorvoo on ihana, näin kesäturistin ja vanhojen talojen rakastajan näkökulmasta ainakin <3
Ihastuin tähän kirjaan ja kirjailijan tyyliin: Pakkanen sanoo paljon vähillä sanoilla.
VastaaPoistaPitäisikin etsiä käsiin muita kirjoja Pakkaselta.
Kävin myös kuuntelemassa Pakkasen mietteitä Kirjan & ruusun päivänä, ja myös haastattelussa Pakkanen ajatteli viisaita.
Tuo Helsingin mainitseminen sai mielenkiintoni heräämään, mutta Haahtela, en oikein tiedä...en ole oikein päässyt hänen kirjoihinsa sisään.
VastaaPoistaMari, kiitokset tämän kirjan löytämisestä kuuluvat sinulle, blogiarviosi jälkeen osasin etsiä tätä kirjaa kirjastosta :). Pakkasta pitää tosiaan lukea lisää; selasinkin hänen muistelmiaan kirjastossa ja niissä oli aika omintakeinen tyyli.
VastaaPoistaJaana, kokeile tätä - ne yhtäläisyydet, joita tässä on Haahtelan kirjoihin, eivät välttämättä ole niitä asioita, jotka vieraannuttavat sinua Haahtelasta.
Kiitos arviosta. Keväällä vielä muistin tämän kirjan, mutta olin aivan unohtanut. Olisi sopivan lyhytkin haukkasta joku bussimatka. :)
VastaaPoista