Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. |
Aamiaisella kirjailijoiden kanssa
Bonnierin järjestämä lauantain bloggariaamiainen on jo perinne. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa virikkeitä täynnä oleva messupäivä kuin etsityä etäällä hälinästä sijaitsevaan kokoustilaan, nauttia aamupalaa, tavata tuttuja ja uusia blogikasvoja ja kuunnella kirjailijahaastatteluja!
Brunssilla on usein ollut jonkinlainen teema: viime vuonna saimme tavata erityisesti esikoiskirjailijoita, jonakin vuonna oli enemmän käännöskirjailijoita ja muutama vuosi sitten oli useampi nuortenkirjailija. Tänä vuonna kaikki kirjailijavieraat olivat tunnettuja ja arvostettuja konkarikirjailijoita: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. "Kirjailijakattaus" herätti jo ennakkoon aikamoista pöhinää bloggarien keskuudessa, sillä joukkoon mahtuu monen lempikirjailijoita. Itsekin olen kaikkien viiden tuotantoa lukenut ja tunnustan tässä nyt vienosti, että erityisesti Riitta Jalosen ja Hannu Mäkelän tuotanto on ollut jo pitkään sydäntä lähellä.
Bloggaribrunssia emännöivät Anna-Riikka Carlsson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Kirjailijoita haastateltiin ensin kutakin erikseen Tammen ja Wsoyn edustajien toimesta, ja lopuksi oli vapaampaa keskustelua kirjailijoiden ja bloggaajien välillä.
Claes Anderssonilta on tänä vuonna ilmestynyt teos Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on jatkoa viitisen vuotta sitten ilmestyneelle Oton elämälle. Anderssonin haastattelusta minulle jäi mieleen erityisesti vastaus kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä nykymaailmassa: "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten?"
Myöhemmin haastateltu Anja Snellman kertoi ihailleensa Claes Anderssonia jo nuorena ja hakeutuneensa osittain kirjailija-psykiatrin jalanjäljissä lukemaan kirjallisuutta ja psykologiaa. Snellmanin tuorein teos Lähestyminen kertoo muun muassa kirjoittamisesta ja kreetalaisen kylän asukkaista.
Hannu Mäkelä puhui kirjoittamisen vaikeudesta: "Joskus on vain mentävä suon yli vaikka millä keinoin." Kaikessa vaikeudessaan ja kurinalaisuudessaankin – Mäkelä kirjoittaa säännöllisesti aamuneljästä kahdeksaan – kirjoittaminen on palkitsevaa kirjailijalle. Vaikka palkkatyössä Otavalla oli säännölliset tulot, iso työhuone ja työsuhdeauto, oli Mäkelä kuitenkin onnellisempi jättäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi, mistä hän kertoo muistelmiensa tuoreimmassa osassa Vapaa. (Olen blogannut Muistan-sarjan aiemmasta osasta Elämän oppivuodet ja muutkin osat olen lukenut, viimeksi Otavan ajan ihan hiljattain.)
Tuula-Liina Varikselta kysyttiin syksyllä ilmestyneen Huvila-romaanin miljöön ja henkilöiden mahdollisia innoittajia ja esikuvia. Huvilan taiteilija on kuulemma saanut hieman piirteitä Tšehovilta, taiteilijan puolisossa Rakelissa taas on jonkin verran kirjailijaa itseään. 1930-luvusta kirjoittaminen kiehtoi kirjailijaa muun muassa siksi, että se on hänen vanhempiensa nuoruusaikaa.
Riitta Jalosen uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta, kertova romaani Kirkkaus on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo moneen lukijaan. Jalosen romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa sekä yhdessä Kristiina Louhen kanssa tekemät lastenkirjat, kuten Aatos ja Sofia-kirjat, ovat olleet minulle tärkeitä, ja sen perusteella mitä olen Kirkkautta ehtinyt lukea, tulen rakastamaan sitäkin. Nämä Jalosen sanat painoin haastattelusta mieleeni: "Kirjoittaessa sanat eivät lähde pelosta tai vihasta, ne lähtevät toivosta. Sanojen voima pitää elossa."
Mitä kirjailijat sitten itse lukevat juuri nyt tai ovat äskettäin lukeneet? Hannu Mäkelä kertoi lukeneensa vieressään istuvan Riitta Jalosen Kirkkaus-romaanin ja kehui sitä kovasti. Riitta Jalonen puolestaan oli mainitsi Christina Wallinin runokoelman (oliko kyseessä uusin, Valon paino, vai joku aikaisempi, ei jäänyt minulle mieleen). Claes Andersson ihailee Karl Ove Knausgårdin laveaa ja koukuttavaa Taisteluni-romaanisarjaa, Anja Snellman on viime aikoina syventynyt tutkimuskohteensa Pentti Saarikosken runouteen. Tuula-Liina Varis oli vaikuttunut Joyce Carol Oatesin upeasta, mutta sekä aiheeltaan että rakenteeltaan raskaasta romaanista Sisareni, rakkaani.
Atenan esikoiskirjailijat
Kaksi Atenan esikoiskirjailijaa, joiden teoksia yhdistävät Volvo ja menneisyys: Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer. |
Konkarikirjailijoiden parista siirryin kuuntelemaan kahta esikoiskirjailijaa, joilla tosin heilläkin oli jo pitkä tausta kirjoittajina: Tiina Lifländeria ja Soili Pohjalaista. Atenan järjestämää lämminhenkistä bloggaritilaisuutta emännöi kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen.
Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanin luin elokuussa ja kirjailijan jo yhdeksän vuoden ikään ehtinyttä Rooibos kirjoittaa -kirjoittamisblogia olen seurannut viitisen vuotta. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä-romaani odottaa kännykässä e-kirjalainana, ja pitkään toimittajana ja sanataideopettajana toimineen kirjailijan Kirjasta tulee totta -blogin lisään nyt lukulistalleni.
Hauskasti molempien kirjailijoiden esikoisteoksessa sekä Volvo että menneisyys ovat tärkeitä. Ilmeisesti tyylilaji on kuitenkin erilainen: Kolme syytä elää on runollinen ja haikea romaani, kun taas lukemieni arvioiden perusteella Käyttövehkeitä koostuu muun muassa lakonisista lauseista ja mustasta huumorista.
Pohjalaisen mukaan kirjoittaminen on kuin avantoon menemistä: "kauheaa, mutta koskaan ei kaduta jälkikäteen." Lifländerin mielestä taas kirjoittaminen on ennen kaikkea kivaa. Pohjalainen tunnustautuu perfektionistiksi kirjoittamisen suhteen ja hioo jokaista blogipostaustaankin kauan ja hartaasti, Lifländer sen sijaan kirjoittaa blogiin spontaanisti ja editoimatta.
Teoksen kirjailijat: faktaa ja fiktiota menneisyydestä
Kirjailija Kari Hukkila, Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen sekä kirjailijat Katarina Baer ja Leena Parkkinen. |
Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sijoittuu osin 1950-luvulle, ja samalle vuosikymmenelle sijoittuvasta romaanista keskusteltiin myös Teoksen bloggaritilaisuudessa myöhemmin lauantaina. Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli kolmea kirjailijaa, joiden uusimpia teoksia yhdisti hänen mukaansa historian taju.
Kari Hukkilalta on vastikään ilmestynyt teos Tuhat ja yksi, jota voisi luonnehtia esseeromaaniksi. Teoksessa keskustellaan, liikutaan eurooppalaisissa kaupungeissa ja käsitellään myös pakolaisuutta. Hukkila kertoi, miten häntä kiehtovat todellisuudet, joihin ei hakukoneilla pääse, miten kirjallisuus syntyy matkoista ja muistiinpanoista ja miten 1300-luvun teos voi puhutella – miten ylipäätään kirjallisen tradition kieli on jotain niin paljon rikkaampaa kuin nykyään keskusteluissa vallitseva talouden kieli.
Toimittajana tunnettu Katarina Baer kertoi isovanhemmistaan ja heistä kertovasta kirjastaan He olivat natseja. Baerille selvisi vasta isoäidin 1980-luvulla tapahtuneen kuoleman jälkeen, että hänen isovanhempansa olivat olleet aktiivisia kansallisosialistisia, pitäen muun muassa Mein Kampf-lukupiiriä. Baerin mukaan Saksa on yhteiskuntana käsitellyt natsimenneisyyttä, mutta perheet ovat vaienneet asiasta. Isovanhempiensa kirjeenvaihdon ja saksalaisissa arkistoissa säilyneiden asiakirjojen avulla Baer sai rakennettua kuvan siitä, millaisia tavalliset, keskiluokkaiset ihmiset natsiliikkeen piirissä olivat.
Leena Parkkisen uusin romaani Säädyllinen ainesosa tosiaan sijoittuu 1950-luvulle, ja Parkkiselta kysyttiinkin, miten hän rakensi romaaninsa ajankuvaa ja miljöötä. Parkkinen kertoo oppineensa historiallisen romaanin kirjoittamisesta paljon Kaari Utriolta ja opettavansa nykyään itse historiallisen fiktion kirjoittamista. Säädyllisen ainesosan maailmaan Parkkinen eläytyi muun muassa lukemalla gradun siitä, miltä Helsingissä haisi 1920-luvulla ja kuvittelemalla, miten kaaliruuat, harvakseltaan tapahtunut peseytyminen ja hiililämmitys vaikuttivat 1950-luvun helsinkiläismiljöössä.
Messulauantaini kului muuten blogiystäviä moikkaillessa sekä perheen kanssa messuosastoja kierrellessä. Kävin totta kai myös Boknäsin osaston Bloggaripisteellä, josta poimin mukaani Pihin naisen elämää -blogin Leilan paketoiman ihanan yllätyskirjapaketin, kiitos! Pakettikortti lupaa lukumatkaa Grönlantiin, ja luulenpa, että säästän tämän aarteen jouluun. Lunastin messuilla myös oman kappaleeni kirjabloggaajien heimon tunnusta, Kirjabloggaaja-rintanappia, kiitos Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle asiaan liittyvistä järjestelyistä!
Kyllä se on niin, että Kirjmessut ovat vähän kuin kirjabloggaajan joulu! |
Tänään sunnuntaina olen selaillut messujen kirjasaalista ja katsonut HS-tv:stä suoria messulähetyksiä, muun muassa Hesarin esikoispalkintoehdokkaiden haastattelun. Ehdolla on muun muassa Minna Rytisalon ihana Lempi, ja muista ehdokaskirjoista aion lukea ainakin Aura Nurmen, Tuomas Juntusen, Inkeri Markkulan, Aino Kiven ja Hanna Weseliuksen teokset. Onnea kaikille upeille ehdokkaille!
❤️ Kiitos ihanille blogikollegoille, teitä oli ihana nähdä, vaikka monia niin harmillisen pikaisesti! ❤️
Oli kiva jutella :)!
VastaaPoistaOlen koko aamupäivän kirjoittanut omaa messuraporttia ja nyt lähdin tauolle muiden blogeihin. Ihan hätkähdin, kun huomasin kirjoittaneeni joistakin asioista tismalleen samoin sanoin kuin sinä!
VastaaPoistaOli kyllä mahtavat messut!
Kiitos itsellesi, kiva postaus. Oli niin paljon upeaa ohjelmaa, että osa noista kertomistasi jäi multa väliin. Suosittelen silti myös messujen lukupiirejä, saa pitkästi paneutua yhteen kirjaan. Eikä tarvi itse puhua mitään jos ei halua, voi vaan kuunnella kirjailijan ja tilaisuutta vetävän lukupiirin keskustelua.
VastaaPoistaKiitos itsellesi, kiva postaus. Oli niin paljon upeaa ohjelmaa, että osa noista kertomistasi jäi multa väliin. Suosittelen silti myös messujen lukupiirejä, saa pitkästi paneutua yhteen kirjaan. Eikä tarvi itse puhua mitään jos ei halua, voi vaan kuunnella kirjailijan ja tilaisuutta vetävän lukupiirin keskustelua.
VastaaPoista