Sivut

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Tammen Keltainen kirjasto 60 vuotta

Kirjabloggaajia keltaisissaan, taustalla Jhumpa Lahirin tuotantoa sekä Keltaisen kirjaston uutuuksia.

Laadukkaan käännöskirjallisuuden lippulaiva, Tammen Keltainen kirjasto, täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Lähes jokainen suomalainen lukuharrastaja tunnistaa Keltaisen kirjaston vähintäänkin ulkoasusta ja omaa jonkinlaisen intuition siitä, millaista kirjallisuutta sarjassa julkaistaan. Kirja-alan toimijat tuntevat brändin ulkomaillakin. Omia suosikkejani sarjassa ovat muun muassa Alice Munron, Toni Morrisonin ja Haruki Murakamin teokset, ja yksittäisistä kirjoista haluan mainita erityisesti Orhan Pamukin Viattomuuden museon, Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin ja Colm Toibinin Brooklynin.

Keltaisessa kirjastossa on julkaistu tähän mennessä jo 28 Nobel-palkitun kirjailijan teoksia, mukaan lukien viime vuonna palkittu Munro. Ei ihme, että monet kirjailijat, mukaan lukien Keltaisen kirjaston "syntymäpäiväjuhlissa" esiintunyt Jhumpa Lahiri pitävät suurena kunniana, että heidän kirjansa on julkaistu sarjassa. Keltaisen kirjaston isä, vuonna 2010 edesmennyt Jarl Helleman paljastaa muistelmateoksessaan Kustantajan näkökulma muutamia periaatteita, joiden mukaan käännösoikeuksien etsijän haaviin tarttuu helmiä. Oma haasteensa on varmasti myös siinä, että sarjan linja pysyy yhtenäisenä huolimatta siitä, että jokaisen kirjailijan tuotanto ja yksittäiset kirjat ovat tietysti omanlaisiaan.

Jhumpa Lahiri lukee katkelman Tulvaniitty-romaaninsa alkuteoksesta. Kuva: Tammi.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty, joka julkaistiin Keltaisen kirjaston juhlissa, on ennen kaikkea novelleistaan tunnetun kirjailijan toinen romaani. Olin lukenut Lahirilta aiemmin (ajalla ennen blogia) novellikokoelman Tämä siunattu koti, ja tulen varmasti lukemaan kirjailijalta lisää – ostin uutuusromaanin juhlissa ja kävin pyytämässä siihen kirjailijalta signeerauksen. Lahirin haastattelua oli ilo kuunnella. Lahiri puhui muun muassa kielestä ja identiteetistä – hän asuu perheineen nykyään Roomassa, jossa hän saa käyttää "kolmatta kieltään", aikuisena opiskelemaansa Italiaa ja kokee löytävänsä myös uusia näkökulmia kirjoittamiseen. Tulvaniitty-romaanin päähenkilöiden taustalla on todella eläneiden veljesten tarina 1960-luvun Intiasta. Lahiri luku katkelman romaanin alkuteoksesta Lowlands, minkä jälkeen suomentaja Sari Karhulahti luki saman katkeöman suomeksi.



Kirjailija Karo Hämäläinen ja kirjabloggaajia.

Olen viime aikoina kärsinyt jonkinasteisesta kaunokirjaillisuuden lukujumista ja lukuajan vähyydestäkin, mutta kuunnellessani ensin Lahirin haastattelua ja myöhemmin illalla Keltaisen kirjaston kirjoista (aloitus?)katkelmia lukevia näyttelijöitä koin taas uutta intoa tarttua romaaneihin ja novelleihin. Pelkät katkelmatkin koskettivat, herättivät ajatuksia ja lukumuistoja. Juhlavuoden kunniaksi ajattelin lukea nyt loppukeväästä erityisesti Keltaisen kirjaston kirjoja, uusia ja vanhoja.

Jotakin uutta, vanhaa, jotakin lainattua, kaikkea keltaista. Luettuja ja lukemattomia kirjoja, ja yksi kirjoittamatonkin, nimittäin Tammen juhlien läksiäisinä saatu Keltainen muistikirja, jonka sivut ovat KK:n  käännöskirjasitaatteja lukuunottamatta tyhjät 
Aurinkoista sunnuntaita ja keltaista kevättä kaikille!



torstai 17. huhtikuuta 2014

Kohti pääsiäistä


Ruoho on kasvanut vehreäksi ja korkeaksi, ainakin sisällä ruukussa. Ulkonakin voi nähdä sinivuokkoja ja leskenlehtiä. Lasten pääsiäisaskartelut ovat kotiutuneet ja suklaamunat ostettu. Tervetuloa pääsiäinen!

En yleensä ehdi lukemaan pääsiäispyhinä erityisen paljon, usein jopa vähemmän kuin arkena, mutta saa nähdä miten tänä vuonna käy. Itseoikeutettu pääsiäiskirja on tietenkin jo jonkinaikaa lukuvuoroaan odottanut järkäle, Asko Sahlbergin Herodes. 

Blogi hiljenee nyt muutamaksi päiväksi, aurinkoista pääsiäistä kaikille!

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Katri Kirkkopelto: Molli


Katri Kirkkopelto: Molli
Lasten Keskus 2013.

Molli on yksinäisyyteensä käpertynyt, kärttyisä karvapallo, joka asuu suuressa ja kolkossa sukutalossa. Mollila ei mielestään ole aikaa eikä tarvetta yksinoloon muiden kanssa. Ovelle kolkutteleva Pikku Sisu saa ensin yrmeän vastaanoton, mutta vähitellen Molli alkaa herätä. Äkäisyyteen kannustavat huoneentaulut saavat jäädä sivuun, kun Molli tankata kirjatietoa sosiaalista taidoista.

Lukuisat lastenkirjat kertovat ystävyydestä ja opettavat vaivihkaa tunnetaitoja. Katri Kirkkopellon monisävyinen - sekä tekstin että kuvien puolesta - kuvakirja käsittelee aihetta erityisen lämpimällä empatialla ja huumorilla. Hymyilyn opettelu kirjoista lukemalla hymyilyttää niin lasta kuin aikuistakin, mutta on hyvä muistaa, että on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät intuitiivisesti osaa ilmaista tunteitaan ilmeillä, saati sitten lukea toisten tunnetiloja heidän kasvoiltaan. Molli nostaa esille tylyn käytöksen takana kenties piileviä syitä ja ennen kaikkea keinoja, joiden avulla yksinäisyyden muurin voi murtaa.

Katri Kirkkopelto on upea kuvittaja, ja Molli on niin kuvien kuin taitokin puolesta hyvin onnistunut. Suuret ja pienemmät kuvat, yksityiskohdat ja värien linjat. Tunnetilat ja tunnelmat tulevat esiin niin ilmeikkäistä kasvoista kuin värimaailmastakin.




Mollista on tykätty myös seuraavissa monissa muissa blogeissa: Sininen keskitie, Amman lukuhetki, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Värikäs päivä

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Riina Katajavuori & Liisa Kallio: Herra Paasio


Riina Katajavuori (teksti) ja Liisa Kallio (kuvitus): Herra Paasio
Karisto 2014, 32 sivua.

"Ja myöhemmin, kun muutan omaan kotiin, otan sinut mukaani. Ja jos joskus saat lapsia, Paasio, minä ripustan sinun lapsesi autoni peruutuspeiliin. Sitten kun olen ajanut ajokortin."

Voiko herkempää kiintymyksentunnustusta olla, ihmiseltä pehmonallelle? Herra Paasio on pieni ja vaalea lelunalle, jonka iäkkäät tädit antavat lahjaksi Raulille, kun tämä on vasta sylivauva. Pojan ensimmäinen sana on Paasio, ja karhun halaaminen tyynnyttää itkun ja tuo unen. Raulin kasvaessa Paasio pääsee mukaan kesämökille ja leirikouluun ja saa ystäväkseen uuden, isomman teddykarhun, Pursimiehen – mutta yksi asia pysyy: Paasio nukkuu Raulin kainalossa ja he ovat erottmattomat. Kunnes eräänä päivänä...

Herra Paasio on varsin perinteinen lelukarhutarina ja sellaisena hellyyttävä: on uskollinen nalle, joka ei koskaan muutu (mitä nyt vähän harmaantuu käytössä, mutta siuhenkin auttaa kunnon sampoopesu ja kuivatus narulla) ja toisaalta poika, joka kasvaa ja muuttuu, mutta säilyttää sydämessään paikan vanhalle ystävälle. Tuli mieleen Henrika Anderssonin ja Christel Rönnsin sympaattinen lastenromaani Nauvo-Auvo, mun amour, joka niin ikään kertoo pojan ja nallekarhun uskollisesta, joskin pojan iän myötä aina toisinaan unojtuvasta ystävyydestä. Siinä missä Nauvo_Auvossa pääpaino on seikkailulla ja kommelluksilla, on Herra Paasio  hyvin rauhallinen ja mietiskelevä kirja. Riina Katajavuoren kaunista tekstiä ei ole kirjassa paljon javärikuvituksella on paljon tilaa joka aukeamalla. Siin mielessä tämä kuvakirja sopii ihan pienillekin; toisaalta krijassa on sellaista vakavuutta ja haikeutta, kurkistusta menneeseen ja tulevaan, että vähän isommatkin lapset saattavat kiinnostua kirjan tarinastan ja samastua Rauliin, joka on samalla sekä maailmalle rohkeasti suuntautuva nuori että ikuisesti pikkupoika.

Liisa Kallion pehmeät, lempeät kuvat sopivat tarinaan ja Katajavuoren tekstiin täydellisesti. Herttaisten ihmis- ja leluhahmojen lisäksi kirjan sivuilla saa ihailla Helsinkiä vanhoine kivitaloineen ja vihreine raitiovaunuineen.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies

(En oikeastaan tiedä, miten tuo kallellaan oleva lasten kottikärry tuli tähän kuvaan mukaan, mutta oikeastaan se kuvaa kirjan luonnetta hyvin. Ja meidän pihan luonnetta myös.)

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot.
Atena 2014, 215 sivua.

Junttius kasvattaa lapsista myös luonnonläheisempiä kuin kaupunkilaisista verrokeistaan. Vaikka voihan se johtua myös siitä, että nuorimmat ovat ainakin aikuisiin verrattuna noin metrin lähempänä luontoa. Neljävuotiaalla on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet kuin vanhemmillaan tutkia erilaisia ötököitä, kasveja, muovipusseja, traktorinrenkaita ja muuta kivaa, mitä maasta kasvaa. Ei tarvitse kuin vähän kumartua ja nenä on jo maassa kiinni. 

Roope Lipastin ensimmäinen aikuistenromaani, Helsingin sanomien esikoispalkintoehdokkaanakin ollut Rajanaapuri oli riemastuttava kirja, jota lukiessani hykertelin naurusta. Myöhemmin Lipastilta ilmestyi toinen romaani, Perunkirjoitus, jota en ole lukenut, ja tuoreimpana "omaelämäkerrallista proosaa" (pilke silmäkulmassa ja kirjailijan taiteellisella vapaudella) edustava Halkaisukirvesmies, kokoelma tekstejä, joissa neljän lapsen isä, kotona töitä tekevä tekstityöläinen ja tuurinikkaroija tarinoi "elämästä ja vähäisemmistä teoista".

Osa kirjan teksteistä on ilmestynyt aiemmin lehdissä, muun muassa Kotivinkissä, Turun sanomissa, Expressissä ja Lapsemme-lehdessä. Tämä ei minua juurikaan häirinnyt, sillä vain muutama Kotivinkissä ilmestynyt kolumni oli ennalta tuttu. Etuliepeen mukaan "Kun kirjailijan halkaisukirves viuhui rakastettujen tekstien yllä, ei yksikään niistä säästynyt, mutta mukaan pääsi paljon ennen julkaisematonta materiaalia." Kirja on jaoteltu viikonpäivien mukaan; siitä löytyvät ikään kuin maanantaimietteet ("Maanantai on toivoa täynnä, kuten John Steinbeck sen luultavasti tarkoitti.") ja sunnuntaihöpinät ("Sunnuntai on ähky, jonka saa kun on syönyt sisäänsä kokonaisen viikon, ja se pitää sulattaa ennen kuin uusi alkaa.")

Pidän Lipastin itseironiasta, vähän vinosta mutta lämpimästä huumorista ja arjen oivalluksista, etenkin kun voin itse varsin hyvin eläytyä siihen, mistä puhumme kun puhumme tavaroista, joita erittyy lattian läpi koko ajan, luistinten määrää ei pysty laskemaan ennen kuin on suorittanut koko alakoulun matematiikan oppimäärän ja herkkujen salasyöminen käy lähes mahdottomaksi. "Halkaisukirvesmies" on selvästi "Rajanaapuurin" (siis Rajanaapuri-romaanin kertojan naapurin) sielunsukulainen ja kohtalotoveri: kaikki tuntuu kaatuvan päälle, mutta tärkeintä on tehdä parhaansa (vaimon mieliksi) ja ottaa muuten rennosti. Kirja sisältää "huoneentauluja", joista voi ammentaa esimerkiksi seuraavanlaista arjen asennetta:

Jos laittaa laudankappaleen kompostiin, se ei hajoa ikinä, mutta jos sen laittaa tukirakenteeksi, se mätänee parissa viikossa. 

Halkaisukirvesmies pyörii lähinnä kotoisissa ympyröissä, mutta välillä otetaan kantaa myös kansainvälisiin asioihin ja ulkomaanmatkailuun: Parasta on tietenkin jos pääsee huonoon hotelliin. Britanniassa se onnistuu helpoiten. Sellaisen kokoemuksen jälkeen sekä oma koti, elämä että asuinkunta tuntuvat luksukselta, mikä on sikäli saavutus, että keskimääräisen suomalaisen asuinkunta sopii suunnittelultaan parhaiten kauhuelokuvien lavasteeksi. 

Tässäpä kirja kaikille niille, jotka kaipaavat vertaistukea ja vinkkejä vaikkapa lastenkasvatukseen, painonhallintaan, remontointiin, perhesuunnitteluun ja rahankäyttöön. Vähintäänkin kirjan lukeminen pidentää ikää muutamien kunnon naurujen verran. Suosittelen!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kevään lastenkirjoista Lukulampussa


Monet kirjanystävät ovat varmasti jo huomanneet, että uusi kirjallisuussivusto Lukulamppu on syttynyt. Sivuston takana ovat Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni Saarilahti, Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunou ja Myllylahti-kustantamon Lassi Junkkarinen. Lukulampun valossa voi lukea kirja-aiheisia artikkeleja, juttuja lukemisesta ja kirja-alasta sekä kirjahaastatteluja, ja sivuston kautta on mahdollista myös ostaa kirjoja. Aiheesta voi lukea lisää vaikkapa Jennin ja Sallan blogeista.

Minulla oli ilo kirjoittaa Lukulamppuun juttu kevään 2014 uusista lastenkirjoista. Arkea ja sadun taikaa: katsaus uusiin lastenkirjoihin julkaistiin Lukulampussa eilen lauantaina. Vaikka kirjoitan kirjoista omaan blogiini jatkuvasti ja olen avustanut myös lehtiä, tuntui kovin jännältä ja hienolta nähdä oma tekstinsä tyylikkään kirjaportaalin sivuilla.

Valitsin artikkelissa esittelemäni kirjat oman subjektiivisen kiinnostukseni ja makuni mukaan. Muutama minua etukäteen kovasti kiinnostava kirja jäi pois ihan sillä perusteeella, että ne eivät ole vielä ilmestyneet - halusin tietää mainitsemistni kirjoista muutakin kuin ennakkotiedot. Vaikka en kirjallisen kevätkauden alussa tiennytkään kirjoittavani katsausta kauden lastekirjoista, olin tutkinut kustantamojen katalogit huolella ja sen perusteella tehnyt muutamia arvostelukappalepyyntöjä ja kirjastovarauksia. Joitakin lastenkirjoja olen saanut kustantamoilta niin sanotusti yllätyksenä eli pyytämättöminä ennakko- tai mediakappaleina, ja yhden artikkelissa mainitsemani kirjan olin voittanut arvonnassa - näistäkin kirjoista valikoituivat mukaan ne, joihin ihastuin. Kaikkia hyviä kirjoja ei suhteellisen tiivissä jutussa tietenkään voinut mainita - voimme olla iloisia ja ylpeitä siitä, että Suomessa kustannetaan runsaasti niin kotimaista kuin käännettyä laatukirjallisuutta monenikäisille. Muutamasta artikkelissa mainistusta kirjasta olen ehtinyt kirjoittaa blogiini pidemmän arvion: Seikkailu merenpohjassaPompom aamusta iltaan, Kävellen ympäri maailman, Taikapäivä sekä Baudeliero ja Mette-rotta.

Lastenkirja-artikkelin kirjoittaminen sattui siinä mielessä oikein hyvään saumaan, että olen kärsinyt viime aikoina jonkinlaisesta lukujumista tai -väsymyksestä eivätkä sinänsä kiinnostavat aikuisten romaanit tai asiaproosateokset ole oikein edenneet. Useampaa kirjaa olen kuitenkin lukenut jonkin matkaa, joten eiköhän niitä kirja-arvioita ala taas ilmestyä aikuistenkirjoistakin täällä Sinisen linnan kirjastossa. Sen verran tuuliviiri olen kuitenkin viime aikoina ollut lukemisen suhteen, että en uskalla yhtään arvailla saatika lupailla, mistä kirjasta bloggaan seuraavaksi. Mukavaa sunnuntai-iltaa ja uutta viikkoa kaikille!

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Annika Sandelin ja Karoliina Pertamo: Baudeliero ja Mette-rotta


Annika Sandelin (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvat): Baudeliero ja 
Mette-rotta
Vauvarunoja ja villejä riimejä. 
Råttan Bettan och Masken Baudelaire, suom. Henriikka Tavi.
Teos&Schildts&Söderströms 2014, sivua.

Mitä tikkuaskissa onkaan, kato!
Se on pienen pieni kastemato!
Se on hitsin viksu, melkein kiero, 
tottelee nimeä Baudeliero.
Sanon: Baudeliero - ota paikka,
sehän pysyy siinä, katsos vaikka!"

Annika Sandelinin Baudeliero ja Mette-rotta on alaotsikkonsa mukaisesti suunnattu ennen kaikkea perheen pienimmille, mutta isompienkin lasten ja aikuisten suupielet nousevat hymyyn nokkelia riimejä lukiessa. Hetkittäin tulee mieleen Kirsi Kunnas tiitiäisineen ja jaakko vaakko vesirottineen. Palkittu runoilija Henriikka Tavi on riimitellyt runot onnistuneesti suomeksi. Kirjan suomenkielinen nimi, jossa "Masken Baudelairesta" on tullut "Baudeliero" on kerrassaan mainio.

Kokoelman punaisena lankana kulkee se, kuinka vauva tai pieni lapsi kokee maailman: se on uusi ja ihmeitä täynnä, luutuneet tulkinnat joutavat romukoppaan. Vauvalle vaunuretki kaupunkiin on suuri seikkailu, varjo herättää ihmetystä ja kerrostalon naapurien äänet kertovat monta tarinaa. Samalla myös lapsi itse on ihailevan ihmetyksen ja rakkauden kohteena: "Kun silmäsi avaat, / katsot nauraen minua, väsymys katoaa / valonvälke ympäröi sinua."

Karoliina Pertamo on yksi suosikeistani nykykuvittajien joukosta. Pertamon kuvissa on iloa, pehmeyttä ja lempeyttä, mutta usein myös ilmeikkyyttä ja liikettä. Baude-lieron ja Mette-rotan kuvitus rakentuu sinisen ja oranssin ympärille: lämpimät värit ovat tietenkin Baude-lieron, kun taas siniset sävyt kuuluvat Mette-rotan maailmaan. Värimaailma täydentyy violetilla, vihreällä ja ruskealla. Kirjan värimaailmassa ja tyylissä on paljon samaa kuin äskettäin lukemassani, niin ikään Pertamon kuvittamassa Lautasellinen iloa -keittokirjassa, josta tykkäsin kovasti. Perspektiivit ja kuvakulmat yllättävät. Kuvat luovat uusia merkityksiä tekstin rinnalle ja ottavat hienosti aukeamat haltuun.

Nyt kaupunkiin mennään, sut peitellään
vaunujen turvaan, vain silmäsi nään.
Oi näetkö pilvet, autot ja talot
ja liehuvat liput ja vilkkuvat valot?

Muissa blogeissa sanottua: Värikäs päivä

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Kaisa Järnefelt & Riikka Jäntti: Taikapäivä



Kaisa Järnefelt (teksti) ja Riikka Jäntti (kuvitus): Taikapäivä
Tammi 2014, 39 sivua.

Seikkailu, herää!

Kukkuu, kukkuu.

Lumpeenlehden alla
päivä vielä nukkuu.

Kukkuu, kukkuu.

Auringon aamusäteet
kuistilta taskuusi kerää.
Silloin seikkailu herää!

Kukkuu, kukkuu.
Kukkuu, kukkuu.


Kaisa Järnefeltin kirjoittama ja Riikka Jäntin kuvittama Taikapäivä kiinnitti huomioni kevään lastenkirjojen joukossa herttaisen ja perinteisen kuuloisella tarinallaan ja kansikuvallaan. Taikapäivä onkin suloinen, pullantuoksuinen satukuvakirja, jossa on melko paljon tekstiä - perheen pienimmät eivät ehkä jaksa kuunnella kirjaa yhdeltä istumalta, mutta niinpä tarina onkin mukavan monipolvinen. Kertovaa tekstiä ryydittävät lyhyet runot. Lähtöasetelma on idyllistä kesäloma-arkea: Maaria-tyttö viettää kesälomaa isovanhempiensa punaisessa tuvassa. Kesäpäivässä on taikaa, joka vie iloiseen seikkailuun Raparperi-ratsun selässä, sammakkojen ja hiirten keralla.

Kirjasta, jossa inhimilliset hiiret ja heidän suloinen miniatyyrimaailmansa ovat tärkeässä roolissa, tulee väistämättä mieleen Beatrix Potterin eläintarinat ja Jill Barkkemin Tiheikön väki, vaikka Järnefeltin ja Jäntin kirja on ihan omanlaisensa. Taikapäivässä ihmislapsi ja eläinhahmot kohtaavat ja tutustuvat, ja hiiri Hulda Hillevi antaa Maarialle ja Raparperille tärkeän, keskiyöhn mennessä suoritettava tehtävän vanhojen ihmesatujen tapaan.

Riikka Jäntin kuvat ovat lempeitä, iloisia ja värikkäitä. Kuvituksessa on samaa ihanaa vanhanaikaisuutta kuin tarinassakin. En ihan heti hoksannut, että Jäntin kuvitukset olivat minulle ja lapsille aiemmin tuttuja Päivi Alasalmen mainioiden satukirjojen (Turhamainen aasi, Sinnikäs meripoika ja Kultainen kissanpentu) kuvituksista. Alasalmen kirjojen kuvitus onkin mustavalkoinen ja muutenkin eri tyyliä, mutta tunnistan Jäntin tavan piirtää ihmisiä ja heidän ilmeitään.

Taikapäivä on hyvänmielen tarina erilaisuuden rikkaudesta ja yhteen hiileen puhaltamisesta, työn touhusta ja juhlien riemusta. Parasta kirjassa on se, että se tavoittaa jotakin aitoa lapsen maailmasta: ajattomuuden tuntua, ennakkoluulottomuutta ja seikkailuun ja mielikuvitukseen heittäytymistä.

– Raparperi, minäpä tiedän miten toisen uniin voi nähdä. Jos nukkuvan laiskiaisen nenää koskettaa timoteillä ja laittaa heinän toisen pään oman korvansa taakse, näkee mistä toinen uneksii.

Taikapäivästä on blogannut myös Rita.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Lotta Nieminen: Kävellen ympäri maailman

Lotta Nieminen: Kävellen ympäri maailman
Wsoy 2014.

Lotta Niemisen Kävellen ympäri maailman - elämän juhlaa yhdessä päivässä kiinnitti huomioni jo kustantamon katalogissa, ja varasin kirjan oitis kirjastosta. Olimme ehtineet lasten kanssa jo tutustua kirjaan, kun sainkin kirjan Wsoy:n kirjaillasta mukaani. Mikä riemu avata kymmenet pienet kurkistusluukut "ensimmäistä kertaa" kahteen kertaan! Kävellen ympäri maailman on ilo silmälle ja sitä tutkii kernaasti useampaan kertaan.

Lotta Nieminen on kansainvälistä tunnustusta saanut nuori graafikko, jonka töitä ostavat useat suuryritykset. Kuvakirjaa häneltä pyysi brittikustantamo, ja suomalaista laitosta varten Nieminen piirsi kirjaan yhden uuden aukeaman: kyseisessä kuvassa näkyy Helsingin tuomiokirkko, Eliel Saarisen suunnittelema rautatieasema ja sinivalkoasuisia jääkiekkoilijoita. Teksin on kirjoittanut Jenny Broom ja suomentanut Tiina Eskola.

Lyhyin riimein kerrottu tarina on varsin yksinkertainen: kertoja herää aamulla New Yorkissa ja illan tullen hän on taas takaisin kotikaupungissaan. Siinä välissä vieraillaan muun muassa Japanissa, Australiassa ja Italiassa. Yksi osa kirjan viehätystä (aikuiselle tai vähän isommalle lapselle) on arvata kuvien pienistä vihjeistä, missä kaupungissa tai maassa kulloinkin ollaan. Eiffel-torni, Sidneyn oopperatalo, Pisan kalteva torni, Taj Mahal ja Pyhän Vasilin katedraali ankkuroivat kuvat maantieteellisille alueilleen siinä missä croissantit, surffilaudat, gelato-kärryt, sarit ja maatuskanuket.

Kuvitus perustuu geometrisille muodoille, neliöille, kolmioille ja ympyröille. Ihmishahmot ovat hyvin tyypiteltyjä; kirja ei kerro yksilöiden vaan yhteisöjen ja kulttuurien tarinaa. Vapaa-aika, brändit ja kuluttaminen ovat vahvasti läsnä: lähes joka aukeamalta löytyy ravintola tai kahvila, New Yorkissa on näyttäisi olevan Guggenheimin museo ja monet hahmoista harrastavat jotakin alueelle tyypillistä urheilulajia. Pesäpallon, uinnin ja jääkiekon ohella suomalaiset tietenkin saunovat.

Myös Amman lukuhetkessä on kuljettu kävellen ympäri maailman.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Nuala O'Faolain: Tunnenko minä teidät? (Bloggaajien vanhan kirjan tempaus)


Nuala O'Faolain: Tunnenko minä teidät?
Are You Somebody?, suom. Helene Butzow.
Tammi 2000, 237 sivua.

Mitä minä muuta voisin kuin koettaa onneani,ajattelin sekavasti astuessani kappelista keskipäivän valoon. Ja mitä muuta minä tosiaan voisin tehdä? Huolehtia hampaistani, kuunnella mahdollisimman paljon musiikkia ja jatkaa eteenpäin. Työstää pakotunneleita pois menneisyydestä. Toivoa, että onnistun murtautumaan sieltä nykyisyyteen. Olla vain oma itseni niin kuin kissa, joka on kissa täydellisesti ja tiedostamattaan eikä tiedä kuolevansa. Mitä minä voin tehdä, kun kaikki on niin vaihtelevaa ja menee yli ymmärrykseni, mitä muuta kuin pitää kiinni ja kiittää Jumalaa johon en usko ihmeistä joista sataa ylleni?

Nuala O'Faolain (1940-2008) oli irlantilainen journalisti ja kirjailija. Muistelmateoksessaan Tunnenko minä teidät? hän kirjoittaa lapsuudestaan Irlannissa, "jonka olot olivat lähempänä edelllistä vuosistaa kuin nykypäivää", yhdeksänlapsisesta lapsuudenperheestään, kouluvuosistaan katolisessa sisäoppilaitoksessa nunnien tiukan valvonnan alla, opiskelu- ja työvuosistaan, ihmissuhteistaan ja rakkaudestaan kirjallisuuteen.

Tunnenko minä teidät? ei ole suoranaisesti hilpeä kirja. Tyypillisen "irlantilaisen kurjuuden" ja rankan perhetaustan lisäksi Nuala O'Faolain kuvaa omia kipupisteitään ja hapuiluaan seksualisuutensa kanssa. Irlantilainen yhteiskunta ja katolinen kirkko asettavat tiukat raamit, mutta toisaalta 1960-luvun seksuaalisen vapautumisen aallot hipovat vihreän saarenkin rantoja. Kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Nuala löytää oman sisimpänsä ja uskaltaa elää sen mukaan. O'Faolain kokee kuitenkin olevansa selviytyjä siinä missä moni ystävä ja sukulainen ei pärjää yhteiskunnan laihoilla eväillä.

Mielestäni melkein parasta muistelmissa ja omaelämäkerroissa ovat "lukumuistelmat", kertomukset lukemaan oppimisesta, kirjallisuuteen tutustumisesta ja siitä, mitkä teokset ovat olleet tärkeitä elämän varrella ja jääneet mieleen. O'Faolain osaa kirjoittaa aiheesta todelle kiehtovasti:

Olin varmaan oppinut jo siinä vaiheessa äidistäni, että lukeminen on puolustusmekanismi. Että "ne" eivät pääse kimppuusi jos sinulla on kirja. Äitini on tietysti tässä tapauksessa "ne". Kaikki hänen vaatimuksensa - hae oksia tulen tekoa varten, vie vauva vaunuissa kävelylle - häiritsivät lukemistani. 

Siitä lähtien, koko elämäni ajan ja vielä nytkin, lukeminen omaksi iloksi ja lukeminen opiskelun ja työn vuoksi ovat olleet minulla kutakuinkin sama asia.

Minä pidän itse lukemistapahtumasta. Kysymys on prosessin seuraamisesta - enkä tarkoita vain tarinaa vaan rytmiä, sävyä, aikaisemman aineiston kerrostumista ja uuden häämöttämistä - ja lukijalla on tunne että hän psytyy ymmärtämään kirjailijan ajatusta hetki hetkeltä paremmin.

Jos mitään muuta ei olisi, lukeminen olisi - ilmeisesti - riittävä syy elää. 

Kun olin opettajana, minun oli pakko välttää eräitä sitaatteja, koska ne liikuttivat minua niin syvästi, että pelkäsin pillahtavani itkuun oppilaiden edessä. 

Nuala O'Faolanilta on suomennettu myös romaani Olet kaikkeni, mutta siitä en innostunut lainkaan samalla tavalla kuin muistelmista ja romaani jäi kesken. Sen sijaan minua kiinnostaisi lukea O'Faolainin toinen, suomentamaton muistelmateos, Almoust There, mutta se ei ilmeisesti ole enää saatavilla.

Mutta tavallisia ihmisiä ei ole olemassakaan. Eivätkä paikat pysy samanlaisina. Maailma Irlannin ympärillä muuttui, ja minä olin sekä muutoksen airut että sen edunsaaja. 

Tänään, Agricolan ja suomen kielen päivänä, muutamat kirjablogit haluavat nostaa esiin "vanhoja" kirjoja - niitä, joita ei näy kaupan hyllyillä edes pokkari- tai uusintapainoksina tai ole tunnustettuja klassikoita. Näiden unohdettujen kirjojen joukossa on useita helmiä, joiden soisi päätyvän lukijoiden käsiin vaikkapa kirjaston varaston perukoilta tai antikvariaatin hyllystä. Luen useinkin sellaisia kirjoja, jotka eivät ole ihan uusia, mutta tämän teemapäivän puitteissa halusin kirjoittaa juuri Nuala O'Faolainin kirjasta, sillä se teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Halusin lukea kirjan uudelleen, testata onko sen taika vielä tallella, ja kertoa pienestä kirjallisesta aarteesta eteenpäin. En ehkä löytänyt uudelleen sitä samaa lumousta, jonka koin lukiessani O'Faolainin kirjan ensi kertaa viitisentoista vuotta sitten, mutta suosittelen Tunneko minä teidät? muistelmaa kaikille naisten kasvutarinoiden, kirjallisuuden, kiireettömän tarinoinnin ja Irlannin ystäville.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Nina Pirhonen: Pompom aamusta iltaan


Nina Pirhonen: Pompom aamusta iltaan
Otava 2014

Tässäpä vähän Lastenkirjaviikon jälkisatoa: voitin Sininen keskitie -blogin arvonnassa (kiitos!) pienten pahvikirjan Pompom aamusta iltaan. Pian kaksi täyttävä kuopukseni ihastui kirjaan oitis (olisin napannut kuvankin tytöstä ja kirjasta, mutta se ei oikein onnistunut, sillä lapsi halusi alkaa kuvaamaan itsen...), ja onhan tämä pieni kirjanen värikylläisyydessään aikamoista silmäkarkkia. Tarina on hyvällä tavalla yksinkertainen ja arkinen: päivä koostuu leikeistä ja rutiineista, ulkoilusta ja ruokailuhetkistä. Ulkona sataa lempeää nuoskalunta, josta on hyvä rakentaa lumilinnoja.

Esikoiseni sai joskus ihan pienenä lahjaksi ensimmäisen (?) Pompom-kirjan, Kumpulaakson Pompom löytää ystävän. Kyseinen kirja ei ollut tämän uutuuden tapaan pahvikirja vaan kuvasatukirja vähän pidemmällä tarinalla. Luimme kirjaa aikanaan useita kertoja (missähän kirja nyt lienee?), muistelen vaaleanpunaisten, makeiden hattaroiden olleen tärkeässä roolissa tarinassa. Sittemmin Pompom-kirjoja on ilmestynyt useita, ja joku niistä on ehkä vieraillut kirjastolainana kotonamme, mutta ei ole jäänyt erityisemmin mieleen tai noussut lasten suosikiksi.

Monissa pahvikirjoissa on hyvinkin yksinkertainen kuvitus, jonka tarkoitus on kiinnittää ihan pienenkin vauvan huomio ja miellyttää väreillään ja muodoillaan pienokaisia. Pompom aamusta iltaan on paksuista (syömistäkin kestävistä!) sivuistaan huolimatta kirja vähän vastasyntynyttä isommille lapsille, sillä kuvissa on paljon yksityiskohtia. Kirkkaat värit toisaalta miellyttävät ihan pieniäkin. Meidän parivuotias tykkää kuunnella jo pidempiäkin kirjoja, mutta suloista Pompom-kirjaa on kiva katsella ja kanniskella mukana.

Kirjasta on kirjoittanut myös Sinisen keskitien bleue, joka kiinnitti huomiota kuvituksen "marimekko-viittauksiin".

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa


Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa
Sara och Pelle och Näckens bläckfiskar (1933),
suomennos ja jälkisanat Sirke Happonen.
Wsoy 2014, 27 sivua. 

Näkki lapsia katsahti
ja suopeasti yskähti:
ehkäpä linnani kalmarit
tahtovat uudet tarhurit.
Työt voitte aloittaa heti.  

Tove Janssonin 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kirjailijan tuntemattomaksi jääneestä, alunperin salanimellä kirjoitetusta esikoisteoksesta Seikkailu merenpohjassa on otettu uusintapainos uudella suomennoksella. Kirjan suomentaja, Janssonin muumikirjoja tutkinut Sirke Happonen kertoo jälkisanoissa, että Tove piirsi ja kirjoitti tarinan jo 13-vuotiaana ja sai sille kustannussopimuksenkin jo vuonna 1928, ollessaan 14-vuotias. Kirjan julkaisu viivästyi kuitenkin kaikkiaan viisi vuotta, vuoteen 1933, jolloin Tove Jansson oli jo aikuinen taideopiskelija ja Garm-lehden vakituinen kuvittaja-avustaja. Siten onkin ymmärrettävää, että kirja julkaistiin salanimellä, joskin Happonen kummastelee pseudonyymin valintaa – Vera Haij -niminen henkilö oli oikeasti olemassa, hän oli ollut Toven opiskelutoveri.

Seikkailu merenpohjassa kertoo riimitellyin säkein Maijasta ja Maunosta, jotka lähtevät mäkiautolla kohti seikkailuja. Yllättäen auto päätyykin mereen, jossa ystävällinen merenneito johdattaa lapset Näkin puheille. Näkki pestaa lapset palvelukseensa: "Maikin ja Maunon mustekalapesti / muutaman uutteran tunnin kesti. / Ruokakärryjä koira kiskoi, / Maikki poikasille muonaa viskoi. / Hiljaa vaanivat miekkakalat." Kirjassa on tavallaan avoin loppu; vaikka tarina saa eräänlaisen loppuratkaisun, antaa viimeinen kuva sijaa tulkinnoille – mitä jos asetelma kääntyykin päälaelleen?

Nykylukijan silmiin kirjan kuvitus näyttää hurmaavan vanhanaikaiselta. Valmistumis- ja varmasti vielä alkuperäisenä julkaisuajankohtanaan se on kuitenkin ollut monella tapaa ajan hermolla: Tove tunsi hyvin aikansa painotekniikkaa, ja Happonen ohjaa nykylukijaa kiinnittämään huomiota myös kuvissa näkyviin tuotemerkkeihin. Seikkailu merenpohjassa vahvistaa kuvaa Tovesta varhaiskypsänä, jo nuorena hyvin taitavana piirtäjänä, mutta luonnollisesti tätä varhaistyötä ei sen enempää kuvituksen kuin tekstinkään osalta voi verrata myöhempään tuotantoon. Kirja on kiva, mutta en koe tarvetta hankkia sitä omaan hyllyyni iki-ihanien muumikirjojen tapaan. Tove-entusiasteille kirjaan tutustuminen on kuitenkin must!

Haasteet: Tove Jansson 100 vuotta

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kauniiden ilmojen ja mahtavien kirjojen maaliskuu



En olekaan pitkään aikaan tehnyt kuukausikoostetta luetuista ja blogatuista kirjoista.Yksi syy siihen on ajankäytöllinen: välillä tuntuu, että hyvä kun ehtii kirjoittaa lukemistaan kirjoista jotakin. Juuri kuukauden alussa tai lopussa, jolloin koonteja olisi luontevaa tehdä, saattaa olla muita kiireitä. Lisäksi, tällaisena haahuilevana lukijana, koen jossain määrin keinotekoiseksi jaotella kirjoja "lukemiskuukauden" mukaan - olenhan saattanut aloittaa jonkun kirjan jo viikkoja, jopa kuukausia aiemmin ja palata siihen pitkän tauon jälkeen lukeakseni sen loppuun.

Eilen päättynyt maaliskuu oli kuitenkin niin valoisa, keväinen ja mahtavien kirjaelämysten täyttämä, että palailen tässä postauksessa sen (luku)tunnelmiin. Luin maaliskuussa aivan ihania kirjoja – toiset alusta loppuun, toisia selaillen, joissakin olen alkutaipaleella tai jo pitkällä sivujen virrassa. Kokonaan luetuista kirjoista kirkkaimpia helmiä olivat

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta:
tätä romaania odotin kaikista kevään kirjoista eniten, enkä pettynyt. Jätin viikoksi muut kirjat, bloggailun ja facebookkailun ja uppouduin yli kuusisataasivuiseen, metsän taikaa hehkuvaan tarinaan.

Ulla-Lena Lunddbergin kahden Anna-romaanin yhteislaitos Kuninkaan Anna
yhteisniteen ensimmäisen osan, Kuninkaan Annan, luin ensi kertaa jo muutama vuosi sitten ja rakastuin. Myös toinen osa, Kökarin Anna, sai paikkansa sydämessäni, vaikka voi kumpa Annan elämä olisi mennyt toisin...

Minna Maijalan Canth-elämäkerta Herkkä, hellä hehkuvainen
Sujuvasti kirjoitettu, kirjeisiin ja muihin autenttisiin lähteisiin pohjaava elämäkerta, joka paljastaa vahvana naisasianaisena ja kauppiaana tunnetun kirjailijan herkän ja yksityisen puolen.

Alice Munron novellikokoelma Kallis elämä:
Nobelisti-novelistin lempeänkirpeä, osin omaelämäkerrallinen kokoelma.

Kirjallinen keittokirja Lautasellinen iloa
Sekoitus kotoisia ja eksoottisia ruokaohjeita sekä herkkiä ja humoristisia pieniä tarinoita.

Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukan ja Väykän satukirja:
Aikuisenkin nauruhermoja kutkuttava tarinakokoelma persoonallisten kaverusten kommelluksista.

Ihania olivat myös vähän erilainen puutarhakirja Viisaus kasvaa maasta sekä seurallinen keittokirja Yövieras. Chilen sotilasjuntan ajasta kertova Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika ja Tiina Raevaaran suomalaisen yhteiskunnan kipupisteitä tarkasteleva pienoisromaani Laukaisu olivat kaikkea muuta kuin ihania, mutta kaikessa järkyttävyydessään hyviä ja vaikuttavia kirjoja.

Maaliskuussa osallituin myös Sininen keskitie -blogin käynnistämään Blogien lastenkirjaviikko -haasteeseen kertomalla Meidän perheen lukuhetkestä ja eräästä lastenkirjauutuudesta. Olisi ollut mukava osallistua useammallakin postauksella, mutta ehkä palaan aiheeseen myöhemmin - lastenkirjallisuus on aina ajankohtaista! Kooste eri blogien lastenkirjapostauksista haasteviikolta lötyy Sinisestä keskitiestä.


Luonnollisesti osa "maaliskuun kirjoista" on yhä bloggaamatta tai lukematta loppuun. Tommi Kinnusen hienosta Neljäntienristeyksestä, Donna Tarttin odotetusta Tikli-tiiliskivestä, Leena Krohnin ihanasta Auringon lapsia -kirjasta ja Katja Kaukosen melankolisenkauniista Kohinasta saatte kuulla joskus myöhemmin. On myös monia sellaisia kirjoja, jotka eivät ole vielä ilmestyneet mutta joita odotan kovasti - onneksi kirjakevät on jo hyvässä vauhdissa ja esimerkiksi uusin Ljudmila Ulitskajalta suomennettu romaani ilmestynee huhtikuun aikana.

Maaliskuussa blogini täytti kuin varkain kolme vuotta. En asiaa ehtinyt sen kummemmin juhlistamaan, mutta totean tässä, että harrastus on edelleen antoisa eikä mitään suuria muutoksia ole tulossa. Hurmaavaa huhtikuun alkua kaikille!

P.S. Ai niin - Vuosi kuvina -haasteen maaliskuu näyttää tältä: