Laura Kokko (toim.): Volter ja Hilja

Laura Kokko: Volter ja Hilja
Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihtoa
Kirjapaja 2013, 341 sivua.

En ole lukenut Alastalon salissa -järkälettä, mutta olen lukenut Volter Kilven Bathseban ja Antinouksen ja ihastunut niiden kauniiseen kieleen ja intensiiviseen tunnelmaan. Kirjekokoelmat, etenkin kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien sellaiset, herättävät aina mielenkiintoni, ja Laura Kokon toimittaman Volter ja Hilja -teoksen houkuttelevuutta lisäsi sekin, että sen taustalla on vahva rakkaustarina.

Volter Kilpi (1874–1939) ja Hilja Vanhakartano (1884–1927) tapasivat asuessaan samassa täysihoitolassa Helsingin Katajanokalla vuonna 1904. Syvempi ystävyys ja rakkaus syntyi ennen kaikkea kirjeiden välityksellä, ja vaikka Hiljan vanhemmat suhtautuivat nuoreen kirjailijaan penseästi, ei se estänyt Volteria ja Hiljaa astumasta avioon vuonna 1907.

Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihto oli tavattoman laaja ja se on säilynyt kokonaisuudessaan – kuten myös suuri määrä Kilven muuta kirjeenvaihtoa. Volter ja Hilja -kokoelmaa on rajattu niin, että se kattaa seurustelu- ja kihlausajan kirjeenvaihdon (1905–1907), alkaen ensimmäisestä pidemmästä erosta tutustumisen alkuvaiheessa ja päättyen siihen, kun Hilja lähtee lapsuudenkodistaan avioituakseen Volterin kanssa.

Volter Kilpi oli kirjeenvaihdon alkaessa jo julkaissut kirjailija. Pääteos Alastalon salissa syntyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin, mutta muunmuassa tajunnanvirtamaiset pienoisromaanit Bathseba, Parsifal ja Antonius oli jo julkaistu. Hilja Vanhakartano, joka opiskeli ensimmäistä vuotta lääketiedettä Volter Kilpeen tutustuessaan, julkaisi hänkin myöhemmin – Hilja Kilven nimellä – näytelmiä ja muita tekstejä.

Tällaisten upeiden kirjekokoelmien (tai tarkemmin sanottuna valikoimien, onhan Volter ja Hiljakin valikoitu kirjeenvaihdon runsaudesta) äärellä tuntee usein surua siitä, että vastaavaa ei tule säilymään meidän ajastamme. Vaikka nykyäänkin on varmasti joitakin innokkaita (paperi)kirjeiden kirjoittajia, eivät varmaankaan edes vuosia eri maissa asuvat pariskunnat tulisi kirjoittaneeksi toisilleen näin paljon, kun vaihtoehtoisia viestintäkanavia ja nopeita kulkuyhteyksiä on tarjolla. Seurustelukulttuurikin on muuttunut, ja sellainen toisen tunteita arasti tunnusteleva riiustelu, jota etenkin Volterin kirjeistä välittyy, ei useinkaan jatkuisi niin kauan. Volterin kirjeet ovat tunteellisia, korkealentoisia ja kauttaaltaan kaunista kieltä, ja ajoittai teksti yltyy todella lyyriseksi:

Katselisin minä sinua ja merta, ja sulaiseitte mielessäni yhdeksi säkenöinniksi, josta tuntuisi kuin kirpoilevia sinkoilevia tähtiä mieleeni, ja valkea koskematon riemu säihkyisi minussa. Ohjaisin purteni sitte jonkun korkean saaren suojaan, jonka sannalle nousisimme, ohjaisin sinua kädestä jyrkkää vuorenrinnettä ylös, ja kun viimein pääsisimme laelle jäisit sinä riemusta hykähtyneenä seisomaan, toisella puolellasi näkisit raikkaan, kovan, rajattoman meren, joka pingottuisi silmien eteen, kuin valkeasti ja sinisesti säteilevä äärettömyys, toisella puolellasi näkisit luikertavia salmia, jotka säteilevät ja säkenöitsevät auringossa ja raikkaassa tuulessa, ja jotka kiemurtelevat vehreitten lempeitten saarien lomitse kuin heleät silkkirihmat. (Volter Hiljalle 23.6.1907)

Hiljan varhaisimmissa kirjeissä on jonkin verran selittelyä siitä, että hän ei ole kasvotusten kyennyt näyttämään Volterille tunteitaan vaan on vaikuttanut tylyltä ja umpimieliseltä. Hiljan lapsuudenperheessä ei ilmeisesti ollut tapana näyttää tunteita, ja Hilja oli ilmeisesti myös hieman ujo ja pidättyvä luonteeltaan. Hiljan kirjeet ovat kuitenkin hyvin rehellisiä ja vilpittömiä, kuten Volterinkin, ja nuoresta naisesta löytyy kosolti itsenäisyyttä ja määrätietoisuutta, uskallusta määrätä itse omasta elämästään:

Muussa tapauksessa täytyy meidän toimia heidän kiellostaan huolimatta, vaikka se katkeralle tuntuisikin. Sillä vanhemmilla ei ole oikeutta väkisanalla ja keinolla määrätä lastensa tulevaisuutta; heillä on ainoastaan oikeus ja velvollisuuskin neuvoa ja ohjata, kun huomaavat ja elämää enemmän kokeneena käsittävät, ettei asia ole heidän lapsilleen hyödyksi ja onneksi; mutta enempää ei heillä ole valtaa. – (Hilja Volterille 12.12.1906)

Myöhemmin Hilja tosiaan uhmasi vanhempiensa vastustusta ja meni naimisiin Volterin kanssa. Sitä ennen lukuisat kirjeet olivat kulkeneet tiuhaan rakastavaisten välillä. Kaipauksesta, ihailusta ja rakkaudesta puhutaan näissä kirjeissä paljon, mutta niissä jaetaan myös arkisia tapahtumia, kerrotaan ystävien ja sukulaisten kuulumisia ja puhutaan rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen – ilmaiseepa Volter kauniisti myös sen, miksi tärkeimmät kirjat kuuluu pitää aina saatavilla: Et tiedä, millä hyväilevällä rakkaudella toisinaan katselen kirjojani. Siellä lepää Goethe, johonka silmäni vaan tarvitsee hipaista, jotta tunnen semmoisen omituisen suloisentyyneen väristyksen rinnassani.

Volter ja Hilja -teoksen lopussa onkin paitsi tavanomaiset lähdeluettelot sekä tiedot Volterin ja Hiljan omasta kirjallisesta tuotannosta, myös tietoa kirjeissä mainituista henkilöistä ja kirjoista, joita Volter ja Hilja aikanaan lukivat. Laura Kokkoa on kiittämien kirjan laadukkaasta toimitustyöstä, ja myös kirjan kaunis ulkoasu ja selkeä typografia tekevät Volterista ja Hiljasta miellyttävän lukukokemuksen. Olen lukenut useita hienoja kulttuurihistoriallisia ja elämäkerrallisia teoksia tänä vuonna, mutta Volter ja Hilja ei joudu yhtään häpeään tuossa seurassa, vaan säkenöitsee yhtenä kirjavuoteni helmistä.