Sivut

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Graafinen suunnittelu ja kannen kuva Kirsikka Mänty.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Venäjänkielisestä alkuteoksesta suomentanut Arja Pikkupeura.
Siltala 2012, 359 sivua.

Talossa oli jo kauan sitten otettu käyttöön erikoinen päiväjärjestys: illallista syötiin seitsemän ja kahdeksan välillä lasten kanssa, heidät pantiin nukkumaan aikaisin, ja yötä vasten kokoonnuttiin uudelleen myöhäisaterialle, joka tuotti suurta haittaa ruuansulatukselle ja suurta mielihyvää sielunelämälle. Medeia ja Georgi olivat selvinneet aika joukosta taloustöitä ja istuivat nyt iltayötä valopetrolilampun loisteessa toistensa seurasta iloiten. Heillä oli paljon yhteistä: molemmat olivat vikkeläliikkeisiä, kepeäjalkaisia, arvostivat miellyttäviä pikkuasioita eivätkä voineet sietää sisäiseen maailmaansa puuttumista.

Kreikkalaisen näytelmäkirjailija Euripideen (n. 485-406 eKr.) tragediassa Medeia nimihenkilö on mustasukkainen prinsessa, joka surmaa omat lapsensa kostoksi miehensä aikeista ottaa toinen puoliso. Christa Wolfin samanniminen romaani on Medeia-myytin feministinen uudelleentulkinta, jossa Medeiasta piirtyy monitahoisempi, mutta kuitenkin varsin karmaiseva kuva. Ljudmila Ulitskajan romaanin Medeia Mendes, omaa sukua Sinopli, sen sijaan on viisas, avarasydäminen leskinainen, jonka Krimin saarelle hänen lukuisten sisarustensa lapset, lastenlapset ja muut sukulaiset saapuvat vuosi toisensa jälkeen. Meideia itse on lapseton, mutta hän rakastaa sukulaislapsiaan ehdoitta, riippumatta siitä, keitä näiden vanhemmat ovat. Kodin piiri, vuodenkierto, rutiinit, juhlat ja sukulaiset ovat Medeialle olennaista elämässä. Poliittisista kuohunnoista, konflikteista ja vaihtuvista vallanpitäjistä hän sen sijaan pyrkii pysyttelemään erossa. Medeia ja hänen lapsensa on kaunis romaani ihmisten inhimillisyydestä, niistä monista tarinoista, joita suuren suvun ja Neuvostoliiton historiaan mahtuu, mutta siihenkin kuuluu traagisia tapahtumia.

Tunnetun venäläisen nykykirjailijan Ljudmila Ulitskajan edellinen suomennettu romaani (jonka jotkut ovat lukeneet pikemminkin novellikokoelmana) Naisten valheet  (Siltala 2011) vakuutti minut kielellään ja kerronnallaan, mutta sen henkilöhahmot ja tapahtumat jäivät etäisemmiksi. Sen sijaan Medeia ja hänen lapsensa kietoi maailmaansa ensi sivuiltaan lähtien, verkkaisesti ja varmasti. Romaanin varsinainen nykyhetki on vuonna 1976, mutta siinä kerrotaan myös Medeian lapsuuden tapahtumista, hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan - koko laajan perheen ja suvun vaiheista monen vuosikymmenen ajalta.

Medeia ja hänen lapsensa vertautui mielessäni vahvasti Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan tuoreimpaan romaaniin Hietakehto. Medeia ja hänen lapsensa kattaa takautumineen pitkän ajanjakson, kun taas Hietakehto kuvaa vain kolmea kesäistä vuorokautta, mutta molemmissa romaaneissa historia ja sen suuret käänteet ikään kuin kumisevat arjen ja ohikiitävien hetkien kuvauksen taustalla. Sekä Ulitskaja että Kähkönen kuvaavat taitavasti ja elävästi pieniä askareita, ihmisten tapoja ja kohtaamisia ja osaavat luonnehtia laajankin henkilögallerian hahmoja niin, että kukaan ei jää paperinmakuiseksi. Molempien romaanien kerronnassa on lämpöä, hiljaista viisautta ja kauneutta, tarinoissa niin iloa kuin tragediaakin.

Vanhasta, taloonsa nuoremmat sukulaisensa kokoavasta ja menneitä muistelevasta leskirouvasta tuli mieleen myös Orhan Pamukin Hiljainen talo. Maantieteellisesti ja tapahtuma-aikansa puolesta Pamukin Istanbuliin sijoittuva romaani ei ole kovin kaukana Krimiltä, ja siinäkin maan (Pamukin tapauksessa Turkin) historialliset käänteen luovat uhkaavaa tunnelmaa.

Mutta siinä missä Pamukin romaanin isoäiti Fatma on varsin katkeroitunut ja neuroottinen vanha nainen, on Ulitskajan Medeia yksi kirjallisuuden viehättävimmistä vanhoista naisista, ihana mutta kuitenkin inhimillinen omine piintyneine tapoineen ja heikkouksineen. En ihmettele, miksi hänen auringon kärventämä ja merituulten huuhtoma talonsa veti puoleensa näitä kaikkia eri heimokuntien edustajia Liettuasta, Gruusiasta, Siperiasta ja Keski-Aasiasta.

Krimin saarella ovat viihtyneet myös ainakin Marissa, Jaana, Katja ja Susa.

2 kommenttia:

  1. Onpas mukavan kuuloinen kirja, ja tuo kansi on kyllä myös aivan ihana.

    VastaaPoista
  2. Minäkin pidin enemmän Medeiasta kuin Naisten valheista ja yksi syy oli varmasti juuri Medeian sympaattinen hahmo. Mielenkiintoinen vertaus Hietakehtoon, mutta allekirjoitan kyllä perustelusi kirjojen tietyntasoisesta samanlaisuudesta.

    VastaaPoista