Sivut

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtelan signeeraus (?)

Joel Haahtela: Katoamispiste
Otava 2010, 159 sivua.

Ovella hän pysätyi Vermeerin painokuvan eteen, tuijotti sitä pitkään. Tämä on uusi, hän sanoi ja kosketti sormellaan sen pintaa; jos nainen kuvassa olisi sittenkin elävä. Sanoin, että kuva oli ollut siinä viikon ja moni muukin oli halunnut koskettaa sitä. Mies naurahti ja sulki oven perässään. Minä ajattelin ketjua, jonka antikvariaatinpitäjä oli ladellut; miten alkuperäinen maalaus oli siirtynyt omistajalta toiselle, vaihtanut mannerta, ja ehkä tuo katkeamaton ketju oli kiehtonut minua enemmän kuin itse maalaus; pelkkä ajatus siitä miten kaikki oli liikkeessä, jatkui, siirtyi vaivihkaa osaksi toisen ihmisen elämää.


Joel Haahtelan seitsemännen romaanin, Katoamispisteen, kertoja on Otavan kirjailija, joka pitää päivätyönään terapeutin vastaanottoa. Kovasti itsensä Haahtelan oloinen mies siis. Sateisen Helsingin kadulla mies kohtaa sattumalta Magdan, sateenvarjonsa kadottaneen ranskalaisen naisen. Magda etsii miestä, joka puolestaan on tullut aikanaan Suomeen kirjailija Raija Siekkisen vuoksi. Kertoja kiinnostuu tulipalossa kuolleen Siekkisen elämästä ja alkaa kulkea paikoissa, joissa Siekkinen on elänyt ja matkustellut, haastatella tämän ystäviä ja tutkia Siekkisen valokuvia ja kirjoituksia Otavan ja SKS:n arkistoissa.

Romaanissa käydään muun muassa Kotkassa, Suomenlinnassa ja saaresssa, jossa Siekkisen kesäpaikka sijaitsi. Kertoja keräilee Siekkisen teoksia antikvariaateista, pohtii naisen elämää, kuolemaa ja kirjailijaidentiteettiä. Vaikka teoksessa liikutaan pääosin Suomessa, lukijana tunsin olevani matkalla jossakin tuntemattomassa maassa. Kirjan lauseet ovat niin kauniita ja merkityksillä ladattuja, että olisin voinut täyttää tämän postauksen sitaateilla.

Suosittelen Katoamispistettä myös niille lukijoille, jotka eivät jostakin toisesta Haahtelan romaanista ole pitäneet tai jotka suhtautuvat ennakkoluuloisesti hänen tuotantoonsa. Vaikka romaanin lähtökohta (mies selvittää lähimenneisyyden tapahtumia ja pyrkii ymmärtämään jotakuta jo kuollutta tai kadonnutta henkilöä) ja sumuisen epätodellinen tunnelma ovat hyvin haahtelamaisia, kieli ja tarina on kuitenkin jotenkin erityyppinen kuin muissa viime aikoina lukemissani Haahtelan kirjoissa.

Yleensä Haahtelaa lukiessani nautin ennen kaikkea kielestä ja tunnelmasta, enkä jälkeenpäin muista juurikaan mitään juonesta. Katomispisteessä sen sijaan tarinakin tuntui merkitykselliseltä - kenties siksi, että sen fokus on todella eläneessä henkilössä, kirjailijassa, jonka kohtalo on mietityttänyt varmasti monia muitakin kuin Joel Haahtelaa. En muista, että Haahtela olisi käsitellyt muissa romaaneissaan kirjoittamista ja kirjailijantyötä - Katoamispisteessä se on kantava teema, kun kertoja-kirjailija yrittää ymmärtää edesmennyttä kirjailijaa ja samalla omaa työtään.

Samalla tunsin kuinka kirjoittaessani elämä kutistui ympäriltäni, katosi työhuoneen hämärään, iltoihin ja öihin, joiden suojassa tarinat kasvoivat. Päivä päivältä tunsin olevani yhä syvemmällä kirjan maailmassa, joka ei päästänyt minua otteestaan edes silloin kun olisin halunnut, se valtasi kaiken mitä ympärillä oli. Ja jos aluksi olin yrittänyt vastata sanoilla tuohon epämääräiseen suruun, jota olin aina jollain tapaa kokenut, huomasin, että yhtenä päivänä suru oli muuttunut todelliseksi menetykseksi. Se eristi minut muista, ja huoneen ovi pysyi kiinni silloinkin kuin olin jo kuvitellut tulleeni pois.
Raija Siekkinen Irmeli Jungin kuvaamana, kuva Otavan sivuilta.


Olen viime päivinä lukenut Raija Siekkisen novelleja (en varmasti ole ainoa, joka on löytänyt Siekkisen tuotannon nimenomaan Katoamispisteen myötä) ja sanoisin, että Katoamispisteen kielessä ja henkilöissä on samaa eleettömyyttä kuin Siekkisen proosassa. Teksti on kuulasta ja hieman melankolista, henkilöt kuvataan kuin vähän takaviistosta, niin että heidän kasvonsa jäävät osittain varjoon. Joka tapauksessa lumouduin Katoamispisteestä kenties vieläkin enemmän kuin hieman aiemmin lukemastani Tule risteykseen seitsemältä -romaanista.



Katoamispisteen ovat lukeneet myös ainakin Karoliina, Sara, Linnea, Katja, HannaSatu, Pihi nainen, Naakku, Sonja ja Kaisa

13 kommenttia:

  1. Voi kuinka ihanan mielenkiintoisen kuuloinen kirja. Otteessakin niin kaunista kieltä. Lukulistalle siis!

    VastaaPoista
  2. Minä taidan olla otollista kohderyhmää tälle kirjalle, sillä suhtaudun Haahtelaan hirveän suurella varauksella... Aloitin kaaaauan sitten yhtä hänen kirjaansa ja hyydyin heti,joskin epäilen että syy oli enemmän minussa ja lukuvireessäni kuin kirjassa. Samoin kävi Perhostenkerääjälle. Sittemmin olen lukenut Haahtelalta vain Elenan, ja vaikka tavallaan pidin siitä aika paljonkin, en ole päässyt nihkeästä tunteestani eroon. Tämä kuulostaa niin kiinnostavalta että saattanen haastaa itseni vielä revanssiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa Elma Ilona! Tosiaan tämä on minusta vähän erityyppinen kuin muut Haahtelat (Elena, Tule risteykseen, Lumipäiväkirja ja Perhoskerääjä ovat minusta sellaisia "perushaahteloita", Traumbach taas hieman erilainen ja Naiset katsovat vastavaloon muistaakseni oli myös vähän omanlaisensa), tavallaan enemmän kiinni ajassa ja paikassa eikä sellaista epämääräistä haahuilua, vaikka tässäkin vaelleltiin ja vatuloitiin ;).

      Poista
  3. (Se eka kirja oli "Tule risteykseen seitsemältä" enkä ollenkaan tykännyt sentyyppisistä kirjoista vielä niin nuorena. Nyt kirjamakuni on muuttunut paljonkin niistä ajoista.)

    VastaaPoista
  4. Ihanaa että pidit, tämä on kyllä kaunis ja tämänhetkinen suosikkini. Unenomainen, sateinen, sininen. Kuvaat kirjaa tässä hyvin, toivottavasti moni lukematon tarttuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, ai tämä on sinunkin suosikkisi! En muista, mitkä kaikki Haahtelat olet lukenut, mutta jännä nähdä, säilyykö tällä kirjalla ykkösasema mielessäsi :). (Itse olen tainnut sanoa kolmesta viimeksi lukemastani Haahtelasta (tämä mukaan lukien), että "tämä on paras", hmm... no, näitä ennen luinkin Perhoskerääjän, josta en tykännyt).

      Poista
    2. Minä olen lukenut vasta Elenan ja Tule risteykseen seitsemältä, Perhoskerääjä ja Naiset katsovat vastavaloon odottavat hyllyssä. Niitä odotellessa. :)

      Poista
    3. Nuo kaksi ovatkin tosi hyviä - tosin Vastavalon luin niin kauan sitten, etten kauheasti muista, haluaisin lukea uudelleen.

      Poista
  5. Oli mielenkiintoista lukea arviosi tästä -etenkin kun oma lukukokemukseni oli ihan vastakkainen. :-) Hyvä pointti tuo, että yleensä mieleen jää vahvasti tunnelma ja kieli, ei niinkään itse juoni. Ihan niin kuin Bo Carpelanin teoksia lukiessa.

    Jänniä huomioita Siekkisen novelleista. Pitäisi kyllä itsekin tutustua niihin ja verrata, millaisia vaikutteita Haahtela on niistä ammentanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, suosittelen kyllä Siekkistä - sen kuvan perusteella, minkä olen saanut kirjamaustasi, uskoisin sinun tykkäävän tai vähintäänkin arvostavat :).

      Poista
  6. Tämä on minunkin Haahtela-suosikkini tähän saakka. Olen lukenut vasta kolme Haahtelaa, mutta tämä oli kyllä vaikuttavin! Kiva että sinäkin tykkäsit :).

    VastaaPoista