Sivut

tiistai 3. toukokuuta 2011

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


Paras kertoa ettemme aluksi olleet todellinen kirjallinen piiri. Elizabethia, rouva Maugerya ja kenties Bookeria lukuun ottamatta useimmat meistä eivät olleet oikeastaan tarttuneet kirjoihin sitten kouluvuosien. Kun otimme kirjat rouva Maugeryn hyllystä, pelkäsimme että tärvelemme hienot opukset. Itselläni ei ollut tuolloin mitään intoa lukemiseen. Vasta keskitettyäni ajatukseni komendanttiin ja vankilaan sain itseni avaamaan kirjan kannen ja aloittamaan. 


Mary Ann Shafferin kirjoittama ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin viimeistelemä Kirjallinen piiri omenankuoripaistoksen ystäville (2010, alkuteoksesta The Guernsey Literary and Potato Piel Pie Society suomentanut Jaana Kapari-Jatta) on lämmin ja humoristinen kirjeromaani lukupiiristä, joka toimii saksalaisten miehittämällä Guernseyn kanaalisaarella toisen maailmansodan aikana. Kirjallinen piiri saa alkunsa verukkeena, kun salaisilta porsaspäivällisiltä palaava seurue joutuu perustelemaan saksalaisille sotilaille ulkonaliikkumiskiellon rikkomista. Joukko eri-ikäisiä ja -taustaisia, mutta ystävyydessä uskollisia saarelaisia alkaa kokoontua joka toinen viikko kertomaan toisille lukemastaan kirjasta ja keskustelemaan niistä. Jotkut eivät ole eläessään avanneet kirjaa ennen lukupiiriä, mutta kaikille lukeminen tuo lohtua. Piiriin ovat tervetulleita kaikki (paitsi ne, jotka lukevat nälkiintyneille piiriläisille ääneen reseptikirjaansa), mutta kaikki eivät katso sekalaista seurakuntaa suopeasti:

Niin kutsuttu kirjallinen piiri on kaiken kukkuraksi skandaali. Täällä Guernseyllä on aidosti sivistyneitä ja kulturelleja ihmisiä eivätkä he osallistu tähän hullutukseen (vaikka saisivat kutsun). Piiriin kuuluu vain kaksi kunniallista jäsentä: Eben Ramsey ja Amelia Maugery. Muut jäsenet: lumppuri, hairahtunut mielitautilääkäri joka ryyppää, änkyttävä sikopaimen, ylimyksenä esiintyvä lakeija ja Isola Pribby, noituuden harjoittaja, joka oman tunnustuksensa mukaan tislaa ja myy taikajuomia. He poimivat ajan myötä mukaan muutaman muun kaltaisensa, ja heidän "kirjalliset iltansa" voi vain kuvitella. 


Teidän ei pidä kirjoittaa näistä ihmisistä eikä heidän kirjoistaan - luoja ties mitä he katsovat sopivaksi lukea!

Näin kirjoittaa guernseylainen neiti Adelaide Addison lontoolaiselle kirjailijalle Juliet Ashtonille, joka on sattuman kautta alkanut kirjeenvaihtoon usean kirjallisuuspiiriläisen kanssa ja on suunnittelee lehtiartikkelin kirjoittamista Guerneyseyn kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville. Suunnitelma muuttuu aikeeksi kirjoittaa kirja, ja Juliet matkustaa Guernseyhyn tapaamaan ystäviään. Kirja sijoittuu vuoteen 1946, kun monet perheet ovat sodan jälkeen yhdistyneet, mutta monet rakkaat ovat kuolleet taisteluissa tai pommituksia - ja toisten kohtalo, kuten saksalaisten vangitseman ystävällisen ja älykkään Elizabethin, on vielä epäselvä.

Romaani, jossa puhutaan kirjoista, on herkullinen lähtökohta - siksi kai näitä lukupiiriaiheisia romaaneja ilmestyy säännöllisin väliajoin. Kirja on juuri sitä, mitä hempeän vaalenvihreä kansi silkkinauhalla sidottuine kirjeineen antaa odottaakin. Sodan ja miehityksen kauhuista kerrotaan, mutta hyvin viitteellisesti. Shafferin kirjassa on jotain hyvin englantilaista ja vanhanaikaista: pieni kyläyhteisö, jonka jäsenet juoruavat toisistaan hyväntahtoisesti tai vähemmän hyväntahtoisesti, huolehtivat toisistaan ja nauravat selän takana niille yhteisön pakollisille jäsenille, kärttyisille moraalinvartijoille. Tarinoivassa tyylissä ja henkilögalleriassa on jotain samaa kuin Linnanneidon lokikirjassa.

Ainoa mikä minua tämän hyvänmielen kirjan lukemisessa häiritsi, oli kirjeromaanin muoto, joka ei täysin toiminut. En jaksa edes laskea, kuinka moni kirjan henkilöistä osallistui kirjeenvaihtoon, mutta kirjeen kirjoittajia ja vastaanottajia oli paljon. Jos kaikissa kirjeissä olisi edes ollut kirjan keskushenkilö Juliet joko lähettäjänä tai vastaanottajana, olisi ollut helpompi pysyä kärryillä. Kaiken lisäksi kirjoittajaäänet eivät erottuneet toisistaan juuri lainkaan - välillä piti pysähtyä muistelemaan, lukiko lontoolaisen naiskirjailijan vai yhden kirjan eläissään lukeneen saarelaismiehen kirjettä. Varsinaisen pääjuonen (kirjallinen piiri ja saarelaisten ja Julietin ystävyys) lisäksi kirjassa on useita sivuojuonia, joita toisissa kirjessä käsitellään. Monet näistä sivujuonista ovat kokonaisuuden kannatalta tarpeettomia ja tekivät lukemisesta aluksi turhan raskasta, kun yritin hahmottaa, kuka on kuka.

Lukukokemus parani kirjan edetessä, kun henkilöt tulivat tutuiksi ja mielenkiintoisemmat juonet ja henkilöiden väliset suhteet alkoivat hahmottua. Kirjan alku oli kuin perunankuoripaistoksen rapeankuiva pinta, jonka jauhettuaan pääsee nauttimaan lempeänpehmeästä täytteestä. Mikään huikaseva makuelämys  kirja ei ole, mutta oikein maittava kirjallinen välipala.

Perunankuoripaistoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Naakku, Satu,  SannaPenjami, Leena Lumi, Jenni, Joana, Laura, Lumiomena ja anni.m

14 kommenttia:

  1. Minusta voitaisiin tällaisille kirjoille tehdä ihan oma 'luokka', jos halutaan luokitella: Hyvänmielen kirjat! Tämä kirja on viehättävä, kantaa menneen maailman tuulia ja on kaiken lisäksi totta. Tämä on se pala historiaa, josta minä en tiennyt mitään, vaikka olenkin historiasta innostunut.

    Kirjemuoto oli todellakin aluksi vaikea, mutta minulla se alkoi sitten yhtäkkiä vain sujua tavalla, jossa en huomannut lukevani kirjeitä.

    Yksi adjektiivi, jos vain tästä pyydettäsiin, niin se olisi se 'viehättävä'. Tosin, olihan tässä rankkaakin, mutta sitä ei korostettu vaan päinvastoin, peitettiin varjoihin.

    Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
  2. Leena, jotain samantapaista häivähti mielessäni, kun luonnehdin tätäkin kirjaa (kuten Rosmanin Majakkamestarin tytärtä) hyvänmielen kirjaksi. Samaan sarjaan kuuluvat mm. Bauermaisterin Elämän lempeät maut (ja monet muut "ruokaromaanit", Stockettin Piiat, Kerriganin Onnellisen avioliiton reseptejä ja iki-ihanan Maeve Binchyn tuotanto. En ole lukenut McCall Smithin Mama Ramotswe-dekkareita, mutta luulen, että ne sopisivat samaan kategoriaan.

    VastaaPoista
  3. Minunkin mielestäni tämä kirja oli jotenkin hurjan viehättävä, jopa omalla tavallaan charmikas. Ei kuitenkaan mikään suuri lukuelämys, joka nousisi kirjavuoden suursuosikkien joukkoon. Mutta ihana välipalakirja, ajatteluttavakin. Kirjeromaanimuoto vaati minultakin paljon, mutta kun siihen totuin, kiinnyin kyllä kirjaan. :)

    VastaaPoista
  4. Katja, minusta se ei kyllä ollut meidän lukijoiden vika, että kirjan kirjeromaanimuotoon kesti jonkin aikaa päästä sisälle. Jos ajatellaan vaikka de Laclosin Vaarallisia suhteita tai Jean Websterin Setä pitkäsääri- ja Paras vihollinen -kirjoja (kaksi viimeksi mainittua ovat toki syystäkin helpompia, kun ovat nuortenkirjoja), tai Anne Brontën Wildfell Hallin asukasta, josta noin puolet on kirjeitä, niin nehän vetävät heti imuunsa ja niissä on heti kärryillä, mitä tapahtuu ja kenelle. Shafferin kirjassa häiritsi eniten se, että kirjeiden tyyli ei muuttunut mitenkään sen mukaan, kuka kirjoitti, vaikka kirjoittajien taustat, sukupuoli, yhteiskuntaluokka ja lukeneisuus vaihtelivat. Tuollainen yksioikoisuus on toki näille "välipalakirjoille" tyypillistä, mutta yhdistettynä kirjeromaanin muotoon se teki kokonaisuudesta turhan sekavan.

    VastaaPoista
  5. Hei!

    Tulin ilmoittamaan, että blogissani on sinulle palkinto ja haaste:)

    VastaaPoista
  6. Minua kiehtoo tämä romaani todella paljon, mutta juuri hyvänmielen kirjana. En odottaisikaan sen suurempaa.

    Minä yleisesti ottaen pidän tosi paljon kirjeromaaneista, mutta useat lähettäjät ja vastaanottajat kuulostaa kyllä kieltämättä sekavalta.

    VastaaPoista
  7. Karoliina, mitkä ovat kirjeromaanisuosikkejasi? Vastauksessani Katjalle mainitsin muutaman lukemani kirjeromaanin, jotka tulivat mieleen. Yleensä ottaen tuo kirjemuoto on minulle romaaneissa jotenkin etäännyttävä, kun taas aitojen kirjeenvaihtojen (esim. Swan-Manninen) lukemisesta nautin.

    VastaaPoista
  8. Minulle tämä taas oli suuri lukuelämys, joka nousi kirjavuoden suosikkien joukkoon! Kirjemuoto ei häirinnyt yhtään, enkä myöskään kokenut, että eri ihmisten kirjeet olisivat kuulostaneet liian samanlaisilta. En muista lukeneeni muita varsinaisia kirjeromaaneja, mutta joissakin suosikkikirjoissani kirjeet ovat tärkeässä osassa (mm. eräissä Iris Murdochin kirjoissa). Samaa voin sanoa myös omasta elämästäni, tutustuin vaimoonikin kirjeitse.

    Aika harvoin tulee luettua ns. hyvänmielen kirjoja - ehkä suhtaudun sellaisiin jo lähtökohtaisesti hieman varauksellisesti olettaen, että luvassa on jotain höpsöä lässytystä. Mutta kuten sanottu, tämä kirja tosiaan vei melkein jalat alta. En osaa sanoa mikä siinä eniten viehätti. Osa tapahtumista oli tietysti kohtalaisen ennalta arvattavia, mutta en osannut siitä ärsyyntyä, kun yleistunnelman lisäksi kaikki pienet yksityiskohdatkin tuntuivat loksahtavan kohdalleen. Esimerkiksi se Oscar Wilde -sivujuonne herätti minussa suurta ihastusta. Saa nähdä, miltä kirja tuntuu, kun luen sen toisen kerran (ehkä joskus ensi vuonna, jos maltan odottaa niin pitkään :).

    VastaaPoista
  9. Kiva että tykkäsit Perunankuoripaistoksesta, Pekka! Ihana tuo puolisoon tutustuminen kirjeitse, aika harvinaista nykyään, toisin kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Minulle tosiaan Shafferin henkilöhahmot jäivät aika etäisiksi, vähän kuin tyypeiksi, ei persooniksi, siitä ehkä vähän laimea lukukokemus. Mutta paljon viehättävää tuossa kirjassa on.

    Joskus ei itsekään osaa oikein eritellä, miksi pitää (tai ei pidä) jostain teoksesta. Tähän postaukseen linkittämäni Linnanneidon lokikirja on minulle vähän sellainen kirja.

    Oletko lukenut Daniel Glattauerin "sähköpostikirjeromaania" Kun pohjoistuuli puhaltaa? Susa on kirjoittanut siitä osoitteessa http://jarjellajatunteella.blogspot.com/2011/04/daniel-glattauer-kun-pohjoistuuli.html
    Lainasin sen kirjastosta, mutten ole lukenut muutamaa sivua pidemmälle, kun eräs toinen kirja kiilasi edelle. Vaikutti kuitenkin ihan lupaavalta.

    VastaaPoista
  10. Kirjeromaaneista ensimmäisenä tulee mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin, jota pääsen hehkuttamaan vähän joka välissä. :) Hmm, voisikohan tästäkin aiheesta tehdä jonkinlaisen pienen haasteen...

    VastaaPoista
  11. Täytyy vielä mainita Alice Walkerin Häivähdys purppuraa ja Aila Meriluodon Peter-Peter.

    VastaaPoista
  12. Olen jälkeenpäin iloinnut siitä, että alkuvuonna 1994 en vielä käyttänyt sähköpostia. Onhan se nyt ihan eri asia, kun voi sanoa tutustuneensa kirjeitse ja kun on kaikki ne kirjeet tallella... Mutta ei minulla toki ole mitään sähköpostia vastaan, pitääkin laittaa tuo Glattauerin kirja lukulistalle.

    VastaaPoista
  13. Karoliina, en tiennytkään, että Poikani Kevin on kirjeromaani. Kiinnostaisi lukea se, koska pidin Syntymäpäivän jälkeen -romaanista paljon ja Kaksoisvirheekin oli ihan ok, mutta vieroksun kirjan aihetta. Hullua, että monista kauheista asioista pystyy lukemaan, mutta sitten jotkut ovat sellaisia, että ei halua lukea...
    Ja Häivähdys purppuraa, tietenkin!

    Pekka, käsin kirjoitetut kirjeet ovat tietenkin ihan toista kuin mailit! Teillä on hieno aarre noissa kirjeissä.

    VastaaPoista