 |
| Uusromanttinen linna Torontossa/Flickr. |
Jenni pohti tänään, mikä kirjoissa ärsyttää. Jennin aloituksessa ja kommenteissa tuli esiin paitsi teoksesta itsestään nousevia seikkoja, kuten että kirja yrittää liikaa tai tulee liian lähelle, myös sellaisia ulkokirjallisia seikkoja kuten se, että kirjaa on hehkutettu liikaa tai että kirjailija antaa ärsyttäviä haastatteluja. Tuo kirjan hehkuttaminen liikaa etukäteen on siinä mielessä inhottavaa, että se saattaa vaikuttaa ostopäätöksiin. Itse ostin muutama vuosi sitten omaksi Diane Setterfieldin romaanin The Thirteenth Talen (Kolmastoista kertomus), koska sitä hehkutettiin mediassa (Hesaria myöten), ja sain sen käsityksen, että se on jonkinlainen must-read kaikille Brontëa, Dickensiä, Austenia ja ylipäätään englantilaista (viktoriaanista) kirjallisuutta rakastaville. Setterfieldin kirja oli ihan viihdyttävä ja nautittava, mutta paljon vähemmän kuin olin odottanut. Hehkutus tuntuu olevan erityisen amerikkalainen ilmiö: jos katselee englanninkielisten pokkarien kansia kirjakaupassa, joka ainoa kirja on "astonishing", "thrilling" ja "capturing" (lehtikritiikeistä kirjan kanteen painettujen otteiden mukaan). Kirjabloggaamiseen (siis tällaiseen "epäammatilliseen", jossa ei kirjoiteta varsinaisia kritiikkejä) hehkutus mielestäni jossain määrin jopa kuuluu, silloin kun bloggaajasta siltä tuntuu.
Itse mainitsin Jennin keskustelussa ärsyttäviksi kirjoiksi rakastettujen klassikkoteosten "jatko-osat", joissa 1900-luvun kirjailija hyödyntää sumeilematta 1800-luvun kirjailijan henkilöhahmoja omassa romaanissaan, tavoittamatta kuitenkaan alkuperäisteoksen henkeä saati henkilöhahmojen todellista persoonallisuutta, pahimmillaan saaden viktoriaaniset sankarittaret käyttäytymään kuin nykyaikaiset naiset. Yleensä en tuollaisiin rahastusromaaneihin koske, mutta pakko tunnustaa poikkeuksena Alexandra Ripleyn Scarlett, joka minun oli pakko lukea - siksi, että halusin Margaret Mitchellin Tuulen veimän Scarlettin saavan Rhettin vielä omakseen... Sen sijaan Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo päättyy kuten pitääkin, jättäkää siis Elizabeth ja Darcy rauhaan Pemberley'hin!
Joskus pidän kirjasta kaikin puolin muuten, mutta ärsyynnyn jostain yksittäisestä juonkuviosta. Juoni saattaa olla hyvin kulunut (jostain syystä Tolstoin Anna Kareninan, Minna Canthin Salakarin, Juhani Ahon Papin rouvan ja Flaubertin Rouva Bovaryn samana toistuva kuvio ei kuitenkaan ärsytä). Eniten ehkä ärsyttävät tahallisen raflaavat tai epäuskottavat juonenkäänteet. Joskus kirjan tapahtumissa ärsyttää yksinkertaisesti "epäoikeudenmukaisuus", siis se, että rakastamalleni henkilöhahmolle käy huonosti. Tässä muutamia juoni-inhokkejani (joista jotkut saattavat esiintyä lempikirjoissani, toiset taas eivät):
* Pariskunta on jo vuosia yrittänyt saada lasta, siinä onnistumatta. Sitten pariskunnan toinen osapuoli menee ja pettää puolisoaan, jolloin raskaus alkaa heti, jopa yhdestä ainoasta kerrasta. (epäsuskottavat juonet; epäoikeudenmukaiset juonet; kliseiset juonet)
* Romaanin alussa minäkertoja tunnustaa olleensa osallisena jonkun toisen henkilön kuolemaan. Kertoja alkaa selvittää, miten tähän on tultu. (epäoikeudenmukaiset juonet: kuolleet eivät voi puolustautua; kliseiset, liian paljon käytetyt juonet)
* Romaanin alussa minäkertoja vihjaa, että joku lapsi tai nuori, kertojan sisko, serkku tai ystävä (yleensä tyttö), on kuollut salaperäisissä olosuhteissa. Lopussa jää yleensä (osittain) avoimeksi, mikä koitui tytön kohtaloksi. (liian paljon käytetyt juonet)
* Päähenkilö/minäkertoja saa salaperäisen perinnön, yleensä talon, kartanon tai jopa linnan, joka sitten alkaa paljastaa salaisuuksiaan (liian paljon käytetyt juonet)
Tuleeko mieleen kirjoja, joissa esiintyy yllä mainittuja juonikuvioita? Millaiset juonet sinua ärsyttävät?
P.S. Tällä hetkellä minua ärsyttää se, että Bloggeri ei anna minun lisätä kuvaa tuohon ylös...
Olen useinkin avautunut juuri tuosta (neitsyt) kerrasta raskaaksi -jutusta. Onhan se mahdollista, mutta kirjallisuuden parissa se tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos ei kertalaakista tule raskaaksi, kyseessä on lapsettomuus.
VastaaPoistaViimeksi Ars Magicassa kävi näin.
Bloggerilla on taas vaihteeksi ollut ongelmia muutenkin. Ärsyttävää.
Aivan, Morre, unohdin mainita sen klassisen version, jossa köyhä torpantyttö joutuu kartanon pojan viettelemäksi ja saa sitten kasvattaa sitä yhden yön hedelmää yksin, nöyrästi pellolla raataen... :)
VastaaPoistaNiin ja Harlekiineissa se menee myös aina niin, että on se yksi kohtaaminen yössä, sitten aamulla havaitaan, että jostain eriskummallisesta syystä vihaakin sitä toista tyyppiä, mutta sitten kuitenkin jokin intohimon voima (ja tieto raskaudesta) vetää parin yhteen ja lopussa on häät ja ristiäiset, joiden aikana nuorikko kuiskaa sulholle olevansa jo uudelleen raskaana :D. Mutta harlekiineissa toki kuuluukin olla kliseiset juonet, muuten lukijat pettyisivät.
Olipa mukavaa (!) miettiä niitä juonenkäänteitä, jotka ärsyttävät. Noiden jo mainitsemiesi lisäksi mieleeni tuli pari.
VastaaPoistaMinä inhoan jostain syystä suuresti kirjoja, joissa syytön päähenkilö on epäiltynä jostain: murhasta, myymälävarkaudesta, noituudesta, auto-onnettomuudesta, väärien tietojen vuotamisesta - ihan mistä vain. Olen ehkä liian herkkä lukemaan päähenkilön kokemasta piinasta, joka voi joissakin romaaneissa olla koko tarinan punainen lanka. En kestä niitä. Siksipä yleensä vältän sellaisia kirjoja, jos saan niistä kirjan takakannen keinoin vihiä. :)
Toinen, mikä ärsyttää, ovat äkkikäänteet. On ok, että kirjassa romaanihenkilö raitistuu, tulee uskoon, antaa elämänsä jollekin yhteisölle tai päättää alkaa luonnonsuojelijaksi (mikä olisikin hyvä asia). Mutta joissakin kirjoissa tällaiset käänteet tapahtuvat liian helposti. Joku pieni asia, pelkkä sana tai ele, saa ihmisen muuttamaan elänsä suunnan. En oikein osaa selittää tätä. Tarkoitan sellaisia kirjoja, joissa tuo käänne tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta "hän poltti viimeisen savukkeensa, tumppasi sen ja hengitti raikasta ilmaa".
Katja, minäkin mietin tuon "syytöntä epäillään/syytön joutuu kärsimään rikoksesta, jota ei ole tehnyt/juonenkäännettä" tätä postausta kirjoittaessani, mutta en osannut muotoilla sitä noin hienosti kuin sinä. Itse asiassa ajattelin yhtä tiettyä romaania, McEwanin Sovitusta... Robbien kohtalo ärsytti ja suretti niin paljon, että kirja jäi vähän "kesken keskeltä" eli hyppäsin loppupuolelle ja luin sen. Olisin pitänyt kirjasta enemmän ilman tuota kohtuutonta epäoikeudenmukaisuutta, ja sitä raivostuttavaa pikkusiskoa!
VastaaPoistaNuo äkkikäänteet ovat myös raivostuttavia; henkilöhahmojen elämänmuutokset ja yllättävät ratkaisut pitää perustella, vaikka viitteellisestikin.
Vai tällaisen pohdinnan aiheutin! :) Mielenkiintoista luettavaa, kiitos!
VastaaPoistaEn osaa nyt nimetä mitään tiettyä kirjaa, jossa olisi ärsyttävän epäuskoinen juonenkäänne, vaikka onhan niitä varmasti. Ehkä eniten ärsyttää tuo äkillisyys: äkkiä asiat ovat aivan toisin, eikä kukaan osaa edes arvata, miten ne ennen olivat. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää ei tunnu sopivan kaikkiin kirjoihin.
Jään oikein miettimään tätä ja palaan kertomaan, jos keksin oikein ärsyttävän juonenkäänne-esimerkin!
Kiva kun kommentoit, Jenni! :) Minäkään en oikeastaan ajatellut mitään tiettyä kirjaa (muutamasta muistui mieleen esimerkkejä, mutta en halunnut laittaa niitä tähän), vaan juuri sellaisia (ärsyttäviä) juonenkäänteitä, jotka toistuvat monissa kirjoissa (ja elokuvissa, tv-sarjoissa...)
VastaaPoistaScarlett on ihana kirja!
VastaaPoistaMinua ei nyt varsinaisesti juonikuviot ärsytä tai siis ei muistu mieleen, mutta minua on alkanut ihan mielettömästi ärsyttää kaksi asiaa, mitä kirjailijat nykyään tekevät:
1) he ahtavat monen kirjan matskun yhteen teokseen aivan kuin olisi itsetarkoitus olla mahdollisimman paljon sivuja ja ihan älyvpaasti henkilöitä ja tapahtumia, joissa itse pirukaan ei pysy perässä nauttimisesta nyt puhumattakaan; Poltetut varjot olisi varmasti ollut minulla oman vuotensa ykköskirja, mutta loistavasta alusta, suorastaan huikeasta alusta, mennään semmoiseen sekametelisoppaan, että kun oltiin Japanin ja Intian jälkeen Pakistanissa ja pääroolihenkilötkin vaihtuivat, olin totaalsien pettynyt; tämä asia on oikein virus nykykirjailijoilla
2) toinen raivostuttava asia on kovatempoinen tahti; tähän ovat nyt sitten menneet mukaan myös Leena Lehtolainen, Anne Holt ja moni, moni muu
ja sitten on se kaikkein karmein ärstys ja se on se, kun kohta 1 ja kohta 2 ovat samassa kirotussa kirjassa!
Sanomattakin on selvää, että näitä kirjakidutuksia en tuo lukijoilleni.
Leena, minäkään en tykkää, jos kirjaan ahdetaan liikaa teemoja, henkilöitä ym., varsinkaan, jos niitä ei sitten kuitenkaan käsitellä kunnolla, vaan huitaistaan ylimalkaisesti joku murha tms. sivujuonteeksi.
VastaaPoistaOletko tutustunut Riikka Stewenin kirjaan Niin kauan kuin rakastat, josta kirjoitin juuri? Siinäkin on paljon matskua, mutta hyvällä tavalla. Kun luin kirjaa, ajattelin: "tästä kirjasta Leena pitäisi" :) Taidehistorias, dekkarimaisuutta, eri aikatasoja...
Pienen mökin emäntä, sehän on hirveää, että lukija joutuu koko ajan pinnistelemään pysyäkseen kyydissä tai saadakseen selkoa kenestä milläkin hetkellä puhutaan.
VastaaPoistaLähden nyt tutustumaan mitä olet tehnyt. Linkitin juuri sinut omaan Pikkuseikkoja -arvosteluuni ja katson nyt, mitä muita samoja meillä on.
Niin kauan kuin rakastat tuntuu melkein yhtä lumoavalta kuin Kaikki mitä rakastin, jota en ikinä kyllästy lukemaan. Teen nyt listaa, mitä otan kirjastosta suveksi, mutta en aio uupua ahneuteen. We'll see...
Leena, Stewenin kirja ei ole yhtä hurmaava ja syvällinen kuin Hustvedtin kaikki mitä rakastin, vaan ennemminkin sellaista älykästä viihdettä romanttisin maustein taiteen ja kulttuurin ystäville, dekkarimaisella rakentteella - mutta siis omassa lajissaan oikein hyvä :).
VastaaPoista