Ulla Lehtonen & Sari Airola:: Metsän outo vieras

Ulla Lehtonen (teksti) ja Sari Airola (kuvitus): Metsän outo vieras
Lasten Keskus 2014.

Minun nimeni on Saara-siili
nenäni on musta niin kuin hiili, 
piikeissäni näet vahvan terän, 
niiltä suojaudun, teen tiukan kerän. 

Lämminhenkinen kuvakirja Metsän outo vieras on omistettu "kaikille pienille siileille ja itsensä joskus siiliksi tunteville". Kirjassa siili on se, joka tulee mualta, on vielä uusia ja tuntematon ja joutuu vieraiden silmien tarkkailun ja epäluulon alle. Siili on se, joka lähtee kauas pois kotoa pitääkseen huolta lapsestaan, kun olo kotiseudulla käy liian vaikeaksi. Siili on se, joka on vähän erilainen kuin muut ja herättää siksi kummastusta. Siili on se, joka on vähän ujo ja herkkä, mutta rohkaistuu avaamaan suunsa, kun tilanne sitä vaatii.

Metsän outo vieras yllätti minut kahdella (kivalla) tavalla: tarina on kerrottu soljuvassa runomuodossa ja kirjan lopussa on pieni tietopaketti siilistä sekä lista siilistä kertovista tietokirjoista. Lehtonen on onnistunut loppusointuihin perustuvassa riimittelyssään hyvin, ja osin juuri runomuoto tekee pitkähköstä kuvakirjasta miellyttävän lukea perheen pienimmillekin.

Olen aiemminkin tykännyt Sari Airolan herkistä ja taidokkaista kuvituksista (esimerkiksi kirjassa Surusaappaat), ja Metsän oudon vieraan kuvitus on kerrassaan hellyyttävä. Airola on erityisen taitava kuvittamaan tunnetiloja; metsän eläinten silmät ilmaisevat uteliaisuutta, epäluuloa, hämmennystä, surua, mietteliäisyyttä, iloa ja kiintymystä. Kuvituksessa on vaihtelevuutta ja eloa, kauneutta ja lämpöä. Metsän outo vieras tassutteli sydämeeni, kerta kaikkiaan.

Muissa blogeissa sanottua: Sininenkeskitie, Värikäspäivä

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla
Schildts&Söderströms 2013, 266 sivua.

Äitiä lapsella ei ollut. Oli lihasjännityksestä tutiseva vuotava ihmiskimpale. Olin täyttänyt tehtäväni, ja nyt halusin vain kaikkien katoavan ympäriltä. En tiennyt, mitä tehdä lapselle. Minulle ei ollut annettu aikaa ajatella, se oli vain työnnetty syliini ennen kuin olin palannut takaisin helvetistä. Kätilö tutki ja paineli vieläkin kohtuani. Sattui. Työnsin hänet pois vihaisesti, mutta hän palasi aina uudelleen. Aaron silitti välillä otsaani. Pystyin vaivoin hillitsemään itseni, etten olisi tönäissyt häntäkin. En tulisi minäksi ennen kuin saisin olla yksin, eikä kulaan koskisi minuun.

Toimittaja Päivi Storgårdin esikoisromaanin Keinulaudalla päähenkilöllä Outilla on päältä katsoen elämä mallillaan: hurmaava puoliso, ihanat lapset ja nouseva ura radiojuontajana. Tarkemmin katsottuna kaikki on hullusti: raskausaikana itkettää jatkuvasti, synnytyksen jälkeen on ontto olo, parisuhdekin alkaa rakoilla ja välillä menee niin lujaa, että raha-asiat suistuvat raiteiltaan. Outi sairastaa kaksisuuntaitaista mielialahäiriötä, joka laittaa elämän keinulaudan sellaiseen vauhtiin, että jossain vaiheessa on väistämättä edessä äkkipysähdys, tavalla tai toisella.

En malta olla vertaamatta Keinulaudalla-kirjaa kahteen muuhun viimeisen vuoden aikana ilmestyneeseen, niin ikään äitiyttä ja masennusta käsittelevään romaaniin, Pauliina Rauhalan Taivaslauluun ja Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön. Näistä kolmesta vain Storgårdin romaani on ilmeisen elämäkerrallinen, ja jostain syystä se jäi myös minulle etäisimmäksi. Taivaslaulun Viljan ja Ikkunat yöhön -romaanin Elsin tarinat koskettivat syvemmin kuin Keinulaudalla-teoksen Outin. Syy ei tietenkään ole naisten kohtaloissa itsessään, vaan tavassa jolla ne on kerrottu. Outin minäkerronnassa on jotakin etäännyyttävää, ikään kuin osaisi dokumentoida vointiaan turhankin analyyttisesti ja tarkasti. Romaanissa ei myöskään ole sellaista page turner -tyylistä jännitettä kuin Ikkunat yöhön -kirjassa tai lumoavan kaunista kieltä kuin Taivaslaulussa, mutta Storgårdinkin kerronta ansaitsee kehuja vahvoista ja oivaltavista kuvauksistaan niin sairaalan seinien sisältä kuin "tavallisesta" arjestakin.

(Sairas)kertomuksena Keinulaudalla muodostaa eräänlaisen kehän: tarina alkaa lopusta ja päättyy alkuun. Outin elämää seurataan noin kymmenen vuoden ajanjaksolla, niin että varhaisemmat ja myöhemmän elämänvaiheet vuorottelevat kuukausin ja vuosiluvuin luvuissa. Tämä rakenne osittain söi tarinan jännitettä ja vaikeutti omalla kohdallani eläytymistä, mutta korosti toisaalta Outin elämän voimakkaasti aaltoilevaa luonnetta ja sitä, miten kaikki kokemukset vaikuttavat sairauden kulkuun ja myöhempiin tapahtumiin.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjasfääri, Lukuneuvoja, Rakkaudesta kirjoihin , Kirjasähkökäyrä

SuviSirkku Talas: Rakas äitini!

SuviSirkku Talas: Rakas äitini!
Armas, Eero, Arvid, ja Kasper Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen kirjeitä
Elisabeth Järnefeltille.
Karisto 2014, 555 sivua.

Helsinki 5.12.1891

Aino Järnefelt Elisabeth Järnefeltille
Rakas mamma!

Monet, monet kiitokset kirjeestäsi! On oikein hauska kun niin otat sydämellisesti osaa minun onneeni ja myöskin Jannen. Hän läksi eilen kotiansa loviisaan ja käski sanoa mitä lämpimimmät terveiset.

Eero on tässä vieressäni ja juttelee, että terveisiä mummolle ja että Armas on Berliinissä ja että "Eero söi baakkelsin". "Minulla on papukaija." j. n. e. On ihan minussa kiinni ja tahtoo. että piirtäisin harakoita. 
(-- --)
Mitenkä Emma nyt voi? Kyllä me olemme kaikki Leo-nimen puolella paitsi pappa, joka tahtoisi joko Waltti (lyhennys Waldemarista) tai Lemmitty. Meistä ne ovat rumia. Arvid hyvin tykkää Leosta. Juuri Tolstoyn kunniaksi. 

Koska siellä on ristiäiset? Sano nyt tuhansia terveisiä Kasperilaisille ja suutele pikku Ainoa ja pienokaista. Voi hyvin! Terveisiä täältä ja tervetuloa!

Tyttäresi Aino

Järnefeltin kulttuurisuku on kiehtonut minua kauan, ja viime vuosina olenkin lukenut useita teoksia, jotka jollain tapaa sivuavat Elisabeth Järnefeltin (1839-1929) tai jonkun hänen lapsistaan elämää: Panu Rajalan Juhani Aho -elämäkerran, Riitta Konttisen Onnellista asua maalla -teoksen, jossa kuvattiin muun muassa taiteilija Eero Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen perheiden koteja, ja viimeisimpänä Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran, jossa sivutaan Cabthin tuttavapiiriin kuuluneiden Järnefeltien elämää Kuopiossa. SuviSirkku Talaksen toimittamassa Rakas äitini -kirjevalikoimassa Järnefeltien perhe on tiiviisti keskiössä: pojat ja tytär kirjoittavat Elisabeth Järnefeltille kirjeitä muun muassa Pietarista, Helsingistä, Lohjan Virkkalasta ja Tukholmasta. Kirjeet on järjestetty kronologisesti, kattaen ajanjakson vuodesta 1879 aina vuoteen 1928.

Vaikka tiesinkin perusasiat Järnefeltin perheestä ja heidän suhteistaan muihin kulttuurivaikuttajiin ja ajan aatteisiin, opin Talaksen kirjasta paljon uutta. Olin lukenut Arvid Järnefeltin kirjoja, ihaillut Eero Järnefeltin tauluja ja käynyt Aino Sibeliuksen Ainolassa, mutta kirjallisuuskriitikko Kaspar (Kasper) Järnefeltistä ja kappellimestari Armas Järnefeltistä en tiennyt juuri mitään, puhumattakaan nuorina kuolleista Ellida ja Ellen Järnefeltistä (joiden harvalukuisia kirjeitä ei tässä kokoelmassa ole). Teoksen alussa olevat lyhyet henkilöesittelyt, sukutaulu ja esipuhe auttavat hahmottamaan Järnefeltien suhdeverkostoa ja elämänvaiheita.

Kirjeitä on koskettava lukea. Niissä puhutaan arjesta pienine iloineen ja suruineen (Erityisesti perheellinen ja Tuusulan taiteilijayhteisön piirissä elävä Aino Sibelius), kasvukivuista ja urahaaveista, perhettä koetelleista taloudellisista vaikeuksista, sairauksista ja kuolemantapauksista, onnellisista perhetapahtumista ja juhlista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Kirjeistä huokuvat äidin ja lasten luottamukselliset, läheiset välit, jos kohta toisinaan ristiriidatkin. Luonnollisesti jotkut merkittävät tapahtumat jäävät kirjeissä käsittelemättä ihan sen vuoksi, että kyseisenä ajanjaksona perhe tai osa perheestä on ollut yhdessä eikä ole ollut tarpeen viestiä kirjeitse.

Kirjekokoelma on aikamoinen järkäle, mutta väljästi ja kauniisti taitettu. Muutamat kirjeiden lomaan painetut valokuvat, piirrokset ja konserttiohjelmat elävöittävät teosta ja tuovat siihen autenttisuuden tuntua.

Joensuussa elokuun 13 p:nä 1893

Armas Järnefelt Elisabeth Järnefeltille

Rakas mamma!

Minua vaivaa, että minä olen niin riippuvainen omista tuulistani, että sitten kirjeenikin tulevat sitä mukaa. Anna nyt hyvä mamma anteeksi, että minä viime kirjeessäni kirjoitin ikään kuin se olisi olllut sinun syysi, että minä olen niin rappiolla. Mutta tiedänhän minä, että sinä pukisit poikasi vaikka kultavaatteisiin, jos vain voisit. Eikö niin? Vaan minua arvelutti ainoastaan se, ettet sinäkään olisi ollut hyvilläsi, jos tietäisit, että huomenna minun syntymäpäivänäni minulle lahjoitetaan - paitoja. Vaan tiedänhän minä sen, että mistä sinä tyhjästä teet paitoja tai muutakaan, kun kenraali Järnefeltiltä saat ainoastaan sen verran, että niukasti tulet toimeen.

Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
The Progress of Love, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 1987, 327 sivua. Keltainen kirjasto 212.

Mutta miksei Berylin versio tapahtuneeesta olisi voinut poiketa äidin kertomasta? Beryl oli kaikin puolin erikoinen - kaikki hänessä oli väritettyä, uudesta näkökulmasta katsottua. Alkuun äidin versio kesti. Se imi itseensä Berylin tarinan, sulki sen sisäänsä. Mutta Berylin tarina ei kadonnut; se säilyi vuosia pois suljettuna, mutta se ei kadonnut. (Novellista "Oikeaa rakkautta")

Valkoinen tunkio on Alice Munron varhaista tuotantoa ja ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Kuten muutkin Munro-suomennokset, tämäkin on Kristiina Rikmanin varmaa käsialaa. Novellien kieli tuntuu kuitenkin jossain määrin vanhahtavalta – johtuneeko tämä sitten lähes kolmesta vuosikymmenestä, jotka teokset julkaisusta on kulunut, n tiedä – mutta aiemmin en muista kummastelleeni Munron/Rikmanin sanavalintoja, kuten Valkoisen tunkion "Jäkälää"-novellissa esiintyvää kirjoitusneuvoa. Valkoinen tunkio taitaa muuten olla ainoa Munro-suomennos, josta ei ole otettu uusintapainosta edes pokkarina sen jälkeen, kun kirjailija sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon viime syksynä.

Olen nyt lukenut yhteensä viisi novellikokoelmaa Alice Munrolta, enkä osaa sanoa, miten Valkoinen tunkio sijoittuu omalla "Munro-asteikollani". Siinä on paljon samoja teemoja, joihin olen kiinnittänyt huomiota aiemminkin kirjailijan novelleja lukiessani: ulkoisia muutoksia ja sisäisiä myllerryksiä, remontoituja tai remontoitavia taloja, joiden pintoihin asukkaiden elämänkohtalot jättävät vuosien saatossa jälkiään, avioeroja ja sisaruskateutta, vanhemman ja lapsen välisiä ristiriitoja, aikuistumista ja vähitellen selkeneviä tai hämärtyviä muistoja. Jälleen kerran Munron novellit ovat kuitenkin luotsanneet minut pois vaikea-asteisesta lukujumista ja lukuajan katkonaisuuden aiheuttamista keskittymisvaikeuksista: suhteellisen lyhyitä kertomuksia saa luettua nopeinakin hetkinä, ja ennen kaikkea Munron tekstin näennäinen arkisuus ja konkreettisuus houkuttelee kuin huomaamatta astumaan mutkikkaisiin fiktiivisiin maailmoihin, vaikka tuntuu että niihin ei jaksaisi syventyä. Uutuuskirjojen pinot saivat jäädä syrjään, kun tartuin Valkoisen tunkion kellastuneisiin sivuihin, ja kesken oleva, sinänsä hieno tiiliskiviromaani saa niin ikään odottaa parempia aikoja. Ja Munro-novellien nälkä sen kun kasvaa lukiessa!

Avausnovelli "Oikeaa rakkautta" on Munroa tyypillisimmillään: Keski-ikäinen, eronnut nainen muistelee lapsuuteensa avainkokemuksia, jotka linkittyvät puolestaan toisen käden tietoihin omien vanhempien elämänhistoriasta. Kuten monissa muissakin novelleissa läpi koko Munron tuotannon, tässäkin vieraillaan vuosien takaa tutussa talossa, tehdään tulkintoja vanhoista seinäpapereista ja -maalauksista, aprikoidaan mitä todella tapahtui.

Novellissa "Jesse ja Meribeth" kuvataan tyttöjen välistä ystävyyttä tavalla, jossa on kaikuja tyttökirjojen kuolemattomiata ystävyyskuvauksista: Ensimmäisenä syksynä me kävelimme kaupungin ulkopuolella pitkin ratakiskoja ja kerroimme toisillemme kaikki sairaudet ja tapaturmat joita meidän elämässämme oli ollut, paljastimme pelkomme ja sen mistä väristä, jalokivestä, kukaata, filmitähdestä, jälkiruoasta, filmitähdestä, jälkiruoasta ja jäätelöstä pidimme eniten. Päätimme montako lasta hankkisimme ja mitä sukupuolta ja minkä nimisiä heistä tulisi. Ystävyyskuvauksen rinnalla novellissa kulkee toinen juonne, jossa kuvataan kertoja-Jessien työtä eksentrisen pariskunnan kotiapulaisena. Kun nämä kaksi toisilleen vierasta maailmaa risteävät jossakin lapsuuden ja aikuisuuden, toden ja kuvitelman, valheen ja vilpittömyyden välimaastossa, ystävyys väljähtyy ja happanee, menettää raikkautensa ja merkityksensä.

"Monsieur les Deux Chapeaux" tuntui ensialkuun tylsältä tarinalta autojen kanssa puuhastelusta, nuoren perheen taloremontista, vähän höpsähtäneestä äidistä ja veljessuhteen komplekseista. Vähitellen lukijan silmien eteen avautuu kuitenkin varsin dramaattisia näkymiä, jotka selittävät Colin ja Ross -nimisten veljesten käytöstä. Kuten niin monet muut Munron novellit, tämäkin pitäisi lukea uudelleen voidakseen olla varma, että ymmärtää mistä on kysymys - luulen ymmärtäneeni, mutta yllätyin siitä, miten vuosien takainen tapahtuma sai Colinin suhtautumaan veljeensä - tai ainakin uskomaan, että suhtautuu juuri niin.

Mutta kukaties kaikki onkin ihan kunnossa ja tämä onkin onnea, jota hän on liian itsepäinen, liian lapsellinen, liian polittisesti äkkiväärä hyväksymään? Liian kiinni mennessä jonka kaikki muut näyttävät unohtaneen? (Novellista "Valkoinen tunkio")

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014 (Olen näemmä osallistunut Nobel-haasteeseen tähän mennessä vain Alice Munron teoksilla, mutta tarkoitus olisi lähiaikoina lukea muutamaan muutakin nobelistia.)

Valkoisesta tunkiosta on kirjoitettu myös Eniten minua kiinnostaa tie ja Tea with Anna Karenina

Jukka Itkonen & Camilla Pentti: Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen (teksti) ja Camilla Pentti (kuvitus): Kaikki hyvin kasvimaalla
Lasten Keskus 2014.

Ansioituneen lastenlyyrikon, Jukka Itkosen, uusin runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla johdattaa vuodenkiertoon, mullan tuoksuun, mansikan makuun ja mehiläisten surinaan. Kirjassa eletään niin toukokuuta, kun "Ilmassa lentelee / pieniä keväitä" kuin lokakuutakin, kun "Täysikuu neuloo villasukkaa / puiden latvustoissa." Runojen viehätys perustuu pitkälti riimeihin ja sanaleikkeihin; koivusta tulee kesällä vasta vasta. Itkosen runot ovat kuin pieniä tarinoita tai tuokiokuvia.

Pidän todella paljon kirjan kuvituksesta, joka on Camilla Pentin käsialaa. Vaikka tietokoneenkin avulla saadaan kivoja ja hienoja kuvituksia, ei mikään voita aitoa piirrosjälkeä. Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjan kuvituksessa on jotain lapsenomaista ja hyvällä tavalla vanhanaikaista, jonka voisin kuvitella tarjoavan samaistumispintaa lapsille. Kuvasta, jossa on traktori ja kissa, tulee mieleen G. Kalinovskin kuvitukset Eduard Uspenskin Fedja-setä -kirjoihin.

Jukka Itkosen säkeet ovat todellisia hyvän mielen runoja. Kuten "Mansikoita suussa" runossa osuvasti sanotaan, "Hyvän olon runo on / kuin manskoita suussa."

Kirjasta muualla: Sininen keskitie, Helsingin sanomat

Lawrence M. Krauss: Universumi tyhjyydestä

Lawrence M. Krauss: Universumi tyhjyydestä
Miksi maailmassa on jotain tyhjyyden sijasta
Universe from Nothing, suom. Veli-Pekka Ketola.
Basam Books 2013, 254 sivua .

Onneksi tähdet räjähtävät aika harvoin, suunnilleen kerran sadassa vuodessa galaksia kohti. On kuitenkin hyvä, että näin käy, koska muuten meitä ei olisi. Yksi runollisimmista universumia koskevista faktoista on se, että periaatteessa kehosi jokainen kehosi atomi on aikanaan ollut räjähtäneen tähden sisällä. Lisäksi vasemman kätesi atomit ovat todennäköisesti peräisin eri tähdestä kuin oikean kätesi atomit. Me kaikki olemme kirjaimellisesti tähtilapsia. ja kehomme on tehty tähtipölystä. 

Kosmologi Lawrence M. Kraussin Universumi tyhjyydestä esittelee kansantajuisesti vastausvaihtoehtoja alaotsikon kiehtovaan kysymykseen: miksi jotakin on olemassa, miten tyhjästä voi syntyä kokonainen maailmankaikkeus? Kaiken alun lisäksi Krauss avaa myös kaiken loppua esitellen teorioita universumin viimeisistä hetkistä. Krauss korostaa, että kaikki pohjautuu luonnonlakeihin; filosofien ja teologien pohdinnoilla ei ole sijaa kosmologin maailmankuvassa. Kaikki tieto perustuu tarkoille havainnoille ja laskelmille.

Vaikka kirja on tosiaan kirjoitettu yleistajuisesti ja ymmärsin periaattessa kirjan esittelemät asiat, niin loppujen lopuksi en voi kuin vain luottaa siihen, että universumin asiat ovat todella kutakuinkin niin kuin alan tutkijat ne esittävät. On kuulemma ihan matemaattisesti laskettu, että alkuräjähdys tapahtui silloin ja silloin ja että universumi laajenee näin ja noin.

Pidin kovasti Universumi tyhjyydestä -kirjan leppoisasta, kuvailevasta ja havainnollisesta tyylistä. Kosmologinen, tutkimustuloksile perustuva maailmankuva ei totisesti tarkoita, että asiat pitäisi ilmaista kuibasti. Päinvastoin, avasuus saa kosmologin paikoin aivan runolliseksi ja kaunopuheiseksi, huumorin pilkettä unohtamatta. Minulle jäi kirjasta erityisesti mieleen kohta, jossa Krauss kertoi pitävänsä aina lompakossaan pientä paperilappua, josta löytyi luettelo alkuaineista tai jotain sinne päin*. Tähän pieneen paperilappuun Krauss kertoi turvautuvansa aina, kun joku kiistäisi alkuräjähdyksen. Pienestä se on kiinni, oikeastaan kaikki on.


*oikeus epämääräisyysksiin ja väärinymmärryksiinmpidätetään tässä postauksessa bloggaajan humanisti-taustaan vedoten.

Anna Rotkirch: Yhdessä

Anna Rotkirch: Yhdessä. Lasten kasvatus ei ole yksilölaji
Wsoy 2014, 270 sivua.

 Perheestä ollaan aina vahvasti jotain mieltä. Niin vanhoilliset kuin radikaalit poliittiset voimat esittävät vaatimuksia ja uudistuksia. Sikäli kun taustalla on virheellinen ymmärrys perheen toiminnasta, ehdotukset voivat olla paitsi ihmisoikeuksia loukkaavia ja syrjiviä myös lapsen kehityksen kannalta haitallisia. Ei ole mitään perustetta sanoa, että ainoa oikea perhe olisi heteropariskunnan muodostama ydinperhe. Ei myöskään ole mitään järkeä väittää, että ydinperhe on aikansa elänyt ja jotenkin huono perhemuoto. Ei tulisi olettaa, että palkattu ammattilainen lähtökohtaisesti hoitaisi lapsia isovanhempia paremmin. Ja niin edespäin. Yhteisöllinen kasvatus tarjoaa tieteellisen, arvoneutraalin viitekehyksen, josta käsin voi arvioida poliittisia projekteja ja korjata ideologisia ylilyöntejä. 

Yhdessä on evoluutiotutkimuksen ja soveltavan sosiaalipolitiikan rakkauslapsi. Rotkirch yhdistää kansantajuistettua tietoa ihmisen parinmuodostuksesta, perhesiteistä, rakkauden biologisesta perustasta ja lapsen psykososiaalisesta kehityksestä punnittuihin kannanottoihin äitien, lasten ja laajasti jaetun kasvatus- ja hoivavastuun puolesta. Kirjan lopussa on viitteet tieteellisiin tutkimuksiin, mutta lopulta on tietenkin kyse tulkinnoista ja arvovalinnoista. Yksi Rotkirchin painotuksista on se, että Suomessa perheet voivat hyvin osittain siksi, että yhteiskunta tukee monin tavoin sekä vanhempien että isovanhempien terveyttä ja taloutta - ja toisaalta perheissä aiheuttaa jonkin verran pahoinvointia se, että äidit jäävät turhan usein yksin esimerkiksi hoitaessaan pientä lasta kotona. Yksilöiden valintoihin Rotkirch ei ota kantaa ja muistuttaa, että tutkimustulokset esimerkiksi erilaisten perhemallien vaikutuksesta lapsen hyvinvointiin ovat yleistyksiä ja tilastollisia todennäköisyyksiä, eivät ennaltamäärääviä totuuksia.

Rotkirch kirjoittaa niin sisarusten ja vanhempien ystävyyssuhteiden merkityksestä kuin isäntunteiden hormonaalisesta perustasta. Aivan erityisellä lämmöllä Rotkirch kirjoittaa siitä, kuinka jokainen vastasyntynyt on oma persoonansa ja heti ensihetkestä valmis sosiaaliseen vuorovaikutukseen, vaikka onkin vuosikaudet kykenemätön selviytymään ilman aikuisten hoivaa. Se, että ihmiset synnyttävät pitkään hoivaa tarvitsevia jälkeläisiä, ohjaa naisia ja miehiä tekemään sellaisia valintoja, joiden turvin on mahdollista panostaa lapsiin mahdollisimman paljon niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin - ja parasta panostusta on useiden aikuisten tarjoama hoiva ja kasvatus, vaikka alkuvaiheessa äiti onkin etusijalla.

Kirjassa oli paljon tuttua asiaa ja näkökulmia, jotka ovat tulleet lukuisia kertoja esiin esimerkiksi lehtien palstoilla. Toisaalta Yhdessä myös ravistee joitakin myyttejä ja itsestäänselvyyksiä. Olemme esimerkiksi tottuneet ajattelemaan, että nyky-Suomessa isät osallistuvat poikkeuksellisen paljon lastensa hoitamiseen. Maailmanlaajuisessa vertailussa näin ehkä onkin, mutta Rotkirch muistuttaa, että erilaisten perhepoliittisten valitojen vuoksi esimerkiksi Ruotsissa isät jäävät huomattavasti useammin pois töistä hoitaakseen pieniä lapsiaan kotona kuin Suomessa. Ja vaikka nykyään isät osallistuvat perhe-elämään aktiivisemmin kuin esimerkiksi 1950-luvulla, ei kehitys ole ollut suoraviivaisesti kohti osallistuvampaa isyyttä: metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä isät kantoivat ja hoivasivat lapsiaan huomattavasti enemmän. Yhtä kaikki, isä on tärkeä lapsen tunne-elämän ja kognitiivisten taitojen ja sosiaalisten taitojen kehitykselle, mutta se, että isä asuu perheessä, ei sinällään merkitse paljoa, vaan se, millä tavoin hän on läsnä ja antaa aikaa ja huomiota lapselleen.

Yhdessä on kevyttä luettavaa, joka sopii myös perhe-elämän lyhyiksi katkomiin lukuhetkiin. Tällaista kirjaa lukiessa tulee väistämättä peilattua omia ja sukulaisten, ystävien ja tuttavien valintoja: onko niiden takana mahdollisesti tällainen tai tällainen mekanismi tai lainalaisuus? Mitä valintoja teen tulevaisuudessa, ja miten perustelen ne itselleni - ja miten puolestani ymmärrän toisten erilaisia valintoja? Miten poliittiset päätökset ja yleiset arvot ohjaavat ja rajaavat valintojamme perhe-elämän suhteen?