Arvonnan voittajat

Pikaisesti ilmoitan arvonnan voittajat arjen touhujen lomassa. Päätin arpoa yhden sijasta kolme voittajaa. Suoritin arvonnan random.orgilla. Arpaonni suosi nimimerkkiä MieVaan, Susaa sekä Tuuliaa. Kirjan saa valita siinä järjestyksessä, missä ehtii toiveensa ilmaista sähköpostiini tai tämän postauksen kommenttikenttään. Mukavaa keskiviikkoa kaikille!

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen!

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen!
Minerva 2012, 98 sivua.

Ihastuin viime vuonna julkaistuun ja vastikään Anni Swan -palkinnolla huomioituun Suomen lasten linnakirjaan niin paljon, että halusin ehdottomasti lukea lasten kanssa myös Raili Mikkasen ja Laura Valojärven seuraavan lasten tietokirjan, Mennään sirkukseen!, heti tuoreeltaan. Sirkus ei tosin aiheena kiehtonut minua yhtä paljon kuin vanhat linnat - ennen kirjan lukemista. Nyt haluan tietää sirkuksesta lisää! Mikkanen on haastatellut kirjaansa varten lukuisia sirkusalan ammattilaisia ja harrastajia sekä perehtynyt aihepiirin kirjallisuuteen. Kun tieto vielä tarjoillaan sujuvasti kerrottuna, Laura Valojärven kuvituksen eläessä ja liikkuessa joka aukeamalla, on lasten ja aikuisten yhteinen lukuelämys valmis.

Kertovaa tekstiä on mukava lukea ääneenkin, toisin kuin sellaisia lasten tietokirjoja, jotka ovat täynnä infolaatikoita ja kuvatekstejä. Toisin kuin monissa samantapaisissa teoksissa, Mennään sirkukseen! -kirjassa ei ole kehystarinaa, jossa "Matti ja Maija" kurkistaisivat sirkustelttaan ja tapaisivat erilaisia sirkustaiteilijoita ja -eläimiä. Sen sijaan kirjaa jäsentää kuvituksen pieni suloinen marakatti, joka "kuuluttaa" megafonillaan kirjan haastateltavat: Hyvät naiset ja herrat: Antti Tuomento (nuorallakävelijä), Pauliina Räsänen (trapetsitaiteilija), Ada Forsberg (sirkuskoulun oppilas) ja niin edelleen. Kirja on johdannon jälkeen neljään aihealueeseen, joissa kerrotaan sirkuksen esiintyjistä, elämimistä, suomalaisesta sirkuselämästä ja sirkuskoulutuksesta.

Minua kiinnosti eniten suomalaisesta sirkuselämästä kertova osio. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Sariolan suvusta, joka toimii sirkusalalla jo viidennessä polvessa ja pyörittää nykyään Suomen Tivolia ja  Tivoli Sariolaa. Toinen kiinnostava suomalainen "sirkussuku" on Jernströmit, jotka ovat Sirkus Finlandian takana. Lapsia (2-7 v.), joille luin kirjaa ääneen, tuntuivat kiinnostavan eniten eläimet ja "sirkusprinsessat", jotka taiteilivat hevosten selässä tai nuoralla päivänvarjo kädessään.

Mennään sirkukseen! on kirja kaiken ikäisille, mutta mikä olisi sille kaikkein otollisin kohderyhmä? Laura Valojärven värikylläiset, suuret kuvat miellyttävät leikki-ikäisenkin silmää, mutta teksti saattaa  tuntua paikoin haastavalta vielä pienistä koululaisistakin. Sirkushistorian vuosiluvut olivat mielestäni kiinnostavaa nippelitietoa, mutta niitä oli ikävä lukea ääneen ja saattavat puuduttaa pientä lukijaa. Vuosilukujen sisältämän informaation olisi voinut koota vaikkapa aikajanaksi kirjan loppuun. Ongelma koskee kuitenkin vain ihan kirjan alkuosaa, joka painottuu eniten historiaan. Kaikkein lämpimimmin suosittelisin kirjaa noin 6-9 -vuotiaille, joko ääneen tai itse luettuna. Sirkus on Suomessa erittäin suosittu lasten ja nuorten harrastus, joten kiinnostuneita lukijoita varmasti löytyy - ties vaikka innostus sirkukseen syttyisi juuri tämän kirjan myötä!

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava 2008 (Seven-pokkari, nidotun laitoksen 3. painos)
Sivuja 289.

Mutta kun hän kesän alkaessa alkoi ryömiä ulos siitä lumisesta luolastaan, kun maito ehtyi ja kuutit tahtoivat kömpiä liikkeelle, niin silloin hän säikähti omaa tilaansa. Hän tunsi olevansa takkuinen ja verotettu, hän tunsi että mieli oli täynnä sellaisia asioita, jotka hän oli sysännyt pois ja piiloon, aina kun niitä oli tullut vastaan, koska hän ei ollut ehtinyt niitä ruveta pohtimaan - eikä voinutkaan, jos tahtoi jaksaa joka yö nousta, jos tahtoi jaksaa jynssätä ne pyykkivuoret ja keittää puurot ja vaihtaa kapalot.

Kuopio-sarjan toisessa osassa, romaanissa Rautayöt, kertoo välirauhan ajasta. Mustista morsiamista tuttu Anna Tuomi joutuu huolehtimaan pienistä kaksosistaan, sairaasta anopistaan ja Tammisaaren vankilan ja sodan traumatisoimasta miehestään Lassista puutteen keskellä: kaikki elintarvikkeet ovat kortilla, perunoita on varjeltava hallalta ja syyskesällä soudettava saariin marjoja ja sieniä keräämään. Hautaan saatetaan niin appi kuin sodassa kadonnut miehen veljenpoika, rakas Jalmari. Lehdistä saa lukea, että Balttian maat liitetään Neuvostoliittoon, ja uuden sodan uhka aihettaa levottomuutta Kuopionkin kaduilla. Kaupunki täyttyy myös Karjalan evakoista, jotka eivät opi puhumaan kuin immeiset, ja heidän joukostaan löytyy Annalle uusi ystävä, Helvi.

Kaiken keskellä Anna miettii, mitä hän itse haluaa, millaista elämää haluaisi elää: Jos hän oli tarpeellinen ja tärkeä henkilö, hän ajatteli ja suoristi hiukan selkäänsä, niin kaipa hän saisi vähän omaakin elämäänsä määrätä. Ja kun hän ajatteli niitä, jotka olivat hänen elämäänsä kuljetelleet tahtonsa mukaan, häntä räsynukkena perässään töytyyttäen, niin hän tajusi, että niilä oli ollut jokin aate kaikilla, niin Lassilla ja muilla Tuomilla kuin ohranallakin. Sisintään tutkiskellessaan Anna toteaa, että hän toivoo ennen kaikkea rauhaa, paitsi valtioiden, myös yksittäisten ihmisten välille. Hän haaveilee myös paluusta sairaanhoitajantyöhön, vaikka näkeekin sen mahdottomaksi, kun hoidettavia on oma tupa täynnä. Eräs arkinen, mutta suuri unelma kuitenkin toteutuu: Anna saa sian.

Kähkönen kuvaa tapahtumia ja tuntoja milloin Hildan, milloin Lassin, Serafiinan tai kaksosten näkökulmasta, mutta Rautayöt on ennen kaikkea Annan tarina. Se on myös avioliittoromaani, kuvaus sodan vammauttamasta parisuhteesta ja Lassin kokemasta mustasukkaisuudesta, joka ei ole aivan aiheetonta. Sotien sekä vankila-ajan traumat ovat kuitenkin se, mikä on todella tuhonnut miehen ja vaimon yhteyden. Anna jaksaa uskomattoman paljon työtä ja vastuuta, mutta kaikkia asioita hänkään ei halua kohdata.

Hän olisi tahtonut olla muutoinkin, jos se olisi ollut helppoa ja yksinkertaista. Olisi tahtonut istahtaa miehensä viereen ja heittää kädet sen kaulalle ja haistaa sen niskan tuoksua, jonka hän kyllä vielä muisti. Se niskan tuoksu kullä sopi, ja nuo käsivarret, ja tuo vahva hiusraja, johon olisi ollut mukava sormensa työntää. 

Mutta se kaikki muu oli monimutkaista, eikä hän halunnut sitä. Hän halusi väistää sitä hetkeä, jolloin mies makasi hänen rinnallaan hämärässä huoneessa ja avaisi suunsa, sillä silloin hänkin tulisi osalliseksi siihen, mitä mies oli nähnyt sodassa, eikä hän jaksanut sitä. Ei jaksanut, vaikka tiesi sen takia olevansa huono vaimo. 

Rautayöt kertookin mitä suurimmassa määrin sodasta, vaikka siinä välirauhaa eletäänkin. Puute ruuasta, ihmisten pelot, painajaiset, miesten "hulluus", suru menetetyistä rakkaista, salakähmäinen toiminta ja evakkojen syrjintä ovat kaikki seurausta sodista ja ennakoivat uutta sotaa. Pidänkin Kähkösen Kuopio-teosta merkittävänä paitsi kaunokirjallisessa, myös lähihistoriaa dokumentoivassa mielessä, ja on selvää, että teoksesta (ajattelen kirjasarjaa, jonka kuudes osa, Hietakehto, ilmestyy syksyllä, kokonaisuutena enkä yksittäisinä kirjoina, vaikka ne ovatkin ilmestyneet erillisinä niteinä) tulee klassikko.

Kurkkaa myös, mitä Kiiltomadossa, Sallan lukupäiväkirjassa ja Kirjojen keskellä kirjoitetaan Rautaöistä. 

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus
Kuvitus ja kansi Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 161 sivua.

Mutta nyt oli vielä ilta ja rouva Mallamud veti peiton kainaloidensa alle, katsahti lattiasta kattoon ulottuvia kirjapinojaan ja ajatteli päivän viimeisen ajatuksen: Jokainen päivä on kirjoituspäivä. Jokainen päivä, kunnes kirjoitettavaa ei enää ole. 


Alkuviikosta lukemani syksyn lastenkirjauutuus Ruben ja Harman kartano oli sen verran kutkuttava lukukokemus, että kipaisin pikimiten kirjastossa Ruben-sarjan ensimmäisen osan, Ruben ja Rouva Mallamudin tapaus. Siinä Ruben ja Lisa Pinterä haluavat tietää, miksi kivet naapurin rouva Mallamudin pyykkinarujen alla ovat värjäytyneet musteensinisiksi ja miksi rouva ei koskaan poistu jättimäisen pyykinpesukoneen ympärille rakennetusta talostaan. Salaisia tutkimuksia vaikeuttavat paitsi perään katsovat vanhemmat myös rouvan pesuhuoneen ikkunalle asettamat kymmenen kiinalaista posliininukkea, jotka sulkevat silmänsä ja heittäytyvät lattialle heti, jos huomaavat liikettä pihalla tai sisällä talossa.

Rouva Angela Mallamud on kuin Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon rouva Rosina Rusina: yksinäinen, neuroottinen ja posliiniesineisiin (rouva Rusinalla säästöporsaat, rouva Mallamudilla kiinalaiset nuket) syvästi kiintynyt naisihminen, joka löytää sirpaleista uuden onnen. Leskirouva Rusinan hymy palaa poliisimestari Urho Ulpukan myötä, rouva Mallamud puolestaan - jonka mies on häipynyt Saarnilaakson kaupungista kolmekymmentä vuotta aiemmin epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten jälkeen - saa herkän kirjeen postinkantaja Aatos Palsternakilta: Olen ihaillut myös sitä, miten järjestelmällisesti noudatte postin jokaisen aamujakelun ja jokaisen päiväjakelun jälkeen. Laatikkonne ei koskaan pursuile eilispäivän lehtiä. Ette arvaakaan, miten hyvältä tuntuu pudottaa aamun tuore lehti laatikkoon, joka on siisti ja tyhjä - aivan kuin se ilolla odottaisii juuri sitä lehteä, jonka kulloinkin laatikkoonne pudotan. Maailma on kuitenkin muuttunut sitten Kurenniemen 1960-luvun - vaikka Walldénin Lehtikuja on jossain määrin samantapainen idylli kuin Onnelin ja Annelin asuttama Ruusukuja, eivät aikuiset ole enää samalla tavalla jalustalla kuin aiemmissa lastenromaaneissa.


Tiheätunnelmaisen lastenromaanin kertoja on lempeän ironinen paitsi tarinan aikuisia, myös nuorta salapoliisi-Rubenia kohtaan: Hän yritti näyttää samaan aikaan sekä määrätietoiselta että vaatimattomalta, ja sellaiselta hän kaiketi näyttikin Lisan silmissä. Jonkun ulkopuolisen silmissä Ruben olisi juuri sillä hetkellä näyttänut luultavasti hyvin koppavalta ja itseriittoiselta. Ruben johtaa tutkimuksia, mutta hänen pikkusiskollaan Lisalla on loppujen lopuksi ratkaiseva rooli.

Rouva Mallamudin tapaus on jännittävä "lasten dekkari" mutta myös tarina siitä, miten tukahdutettuja tunteita voi oppia ilmaisemaan, olivat ne sitten ihastumista tai kiintymystä, häpeää, surua tai katkeruutta.   Kiinalainen posliininukke näyttää esimerkkiä, kolmenkymmenen ilmeettömän vartiovuoden jälkeen:

Mutta nyt hän oli yksin, ja hänelle oli alkanut tapahtua outoja asioita. Hän pystyi räpäyttämään silmiään. Hän kokeili asiaa varmuuden vuoksi uudelleen: kyllä, silmät toimivat. Hän räpytteli silmiä yhä vain kiivaammin silkasta räpyttelemisen ilosta, ja hänen silmistään alkoi tippua pisaroita lattialle. Hän räpytteli ja räpytteli ja tunsi jonkin suolaisen maun kielellään.

Heinäkuun luetut

Heinäkuussa luin kahdeksan kirjaa, joista kirjoitin blogiini. Suurin osa näistä oli lasten- ja nuortenkirjoja - osittain siksi, että niitä sattui ilmestymään juuri kesä-heinäkuussa, osittain siksi, että minulla ei ollut kovin paljon aikaa lukea itsekseni ja luin sen sijaan lapsille ääneen. Lastenkirjojen helmi oli Enna Airikin satukuvakirja Haavemaa, joka oli kaunis, herkkä ja surullinen. Aikuistenkirjoista paras lukukokemus oli Merete Mazzarellan viisas ja rehellinen Juhlista kotiin. Truman Capoten pienoisromaani Aamiainen Tiffanylla ja Netta Walldenin Ruben ja Harman kartano ihastuttivat siinä määrin, että olen nyt elokussa lukenut lisää kyseisiltä kirjailijoilta. Blogis(tanias)sa oli heinäkuussa suhteellisen hiljaista, mutta kirja-arvioiden lisäksi vastasin pariin haasteeseen ja haastoin muutkin kertomaan rakkausrunosuosikkinsa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Enna Airik: Haavemaa
Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä
Enid Blyton: Vanhan majatalon arvoitus
Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen
Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano

Lomatunnelmat kutsuvat, joten pidemmittä puheitta ihanaa viikonloppua kaikille!

Truman Capote: Kesän taittuessa

Truman Capote: Kesän taittuessa
Summer Crossing, suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2007, Keltainen kirjasto 378. Sivuja 128.

Clyde tarttui häntä kädestä ja veti hänet mukaansa, he juoksivat kunnes pääsivät sivukadulle, josta puut tekivät vaimean ja viihtyisän. Kun he nojautuivat huohottaen toisiinsa, Clyde painoi hänen käteensä orvokkikimpun, ja hän tiesi, aivan kuin olisi nähnyt sen tapahtuneen, että kimppu oli varastettu. Orvokinlehtien suonissa virtasi varjon ja sammalten kesä, ja hän rusensi viileät lehdet poskeaan vasten.


Kotiin päästyään hän soitti Applelle, ettei tulisikaan East Hamptoniin. Sen sijaan hän lähti Clyden kanssa autolla New Jerseyn Red Bankiin ja heidät vihittiin siellä kahdelta aamuyöllä. 


Voi Gradya Clydea! Kaksi nuorta, 17-vuotias rikkaan perheen tytär Grady ja pysäköintialueella työskentelevä Clyde tapaavat ja ihastuvat, menevät salaa naimisiinkin, mutta eivät tunne toisiaan: toistensa unelmia, särkyneitä haaveita, menetyksiä ja murheita. Grady ei pahastunut Clyden puheista herkästi, sillä Clyden kiukunpuuskat vain saivat heidän suhteensa tuntumaan läheisemmältä. Clyde puolestaan säilyttää jatkuvan etäisyyden, ei kerro edes äskettäin kuolleesta siskostaan tai tunnusta rakkauttaan, sillä he kaksi tulevat niin eri maailmoista, että lopulta Grady nostaisi kytkintä.

Pidin Aamiaisesta Tiffanylla, mutta Kesän taittuessa teki minusta Capote-fanin. Kuten Aamiaisen Holly, myös Kesän Grady ja Clyde ovat hieman eksyksissä, mutta lukijana pysyin tapahtumista paremmin kartalla. Molempia nuoria on helppo ymmärtää. Aluksi Clyde näyttäytyy lukijalle ärsyttävänä jolppina, mutta kun Clyden taustoja ja näkökulmaa valotetaan enemmän, käyvät hänenkin toilailunsa ymmärrettäviksi. Grady ja Clyden suhde on kuin kissa ja hiiri -leikkiä, jossa kumpikaan ei voi voittaa, sillä parisuhteessa - avioliitosta puhumattakaan - on oltava samalla puolella.

Mieleeni tulee erään toisen New York -romaanin nuoripari, Eilis ja Tony, mutta myös Richard Yatesin kyyninen avioliittoromaani Revolutionary Road. Tunnelma on alusta asti pahaenteinen, tukahduttava kuin New Yorkia kurittava helleaalto: -- helle painoi tukahduttavana kuin murhaajan käsi uhrin suuta, kaupunki reuhtoi ja rimpuili. Gradykin oivaltaa, ettei suhteella Clydeen ole tulevaisuutta, mutta suorastaan siksi hän oli päättänyt rakastaa Clydea.

Kaiken kaikkiaan Kesän taittuessa on ihmiskuvaukseltaan niin viiltävän oivaltava ja kieleltään niin monisävyisen kaunis, että on vaikea uskoa sitä Capoten parikymppisenä kirjoittamaksi "julkaisemattomaksi esikoisteokseksi". Toisaalta Capoten elämänkulusta saa sen käsityksen, että hän on varmaankin juuri nuorena ollut terävimmillään.


Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Unni ja Penjami.

50 000 klikkausta = pienen kirja-arvonnan aika!

Tänään bloggerin kävijälaskurissa pamahti rikki 50 000 kurkkauksen rajapyykki. Tulin juhlatuulelle ja päätin pistää hyvän kiertämään: kommentoimalla tähän postaukseen voit osallistua pieneen kirja-arvontaan, jossa yksi onnekas voittaa valintansa mukaan yhden seuraavista kirjoista:

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (Siltala 2012)
Riina Katajavuori: Perhehytti (Karisto 2012)
Sanna Eeva: Olot (Karisto 2012)
Francesca Duranti: Talo kuujärven rannalla (Wsoy 1986)
Milla Keränen: Sisilian ruusu (puuttuu kuvasta) (Gummerus 2012)
Leena Parkkinen, Riku Korhonen & al.: Valhe ja viettelys (Helsinki-kirjat 2011)

Kaikki kirjat ovat kertaalleen luettuja, paitsi antikvariaatista löytämäni Talo kuujärven rannalla, joka on vähän muita kuluneempi, mutta hyväkuntoinen sekin. Suoritan arvonnan ennen kuin koulut täällä suuressa eteläsuomalaisessa kunnassa alkavat. Onnea arvontaan ja aurinkoa elokuuhun!