Millaisessa kirjakaupassa viihdyt?

Täällä Suomessa me voimme vain haaveilla sellaisista kirjakaupoista, joissa voi vajota nojatuoliin tai sohvaan juomaan teetä ja selailemaan kirjoja tai lehtiä kaikessa rauhassa, ilman ostovelvoitetta. Täällä "kirjakauppa" tarkoittaa yleensä liikettä, jossa myydään lähinnä askartelutarvikkeita ja kaikenlaista rihkamaa. Koristeena on muutama hyllyllinen kalliita uutuuskirjoja ja bestseller-pokkareita.

Parhaassa tapauksessa tällaisistakin kaupoista löytyy hyviä kirjoja kohtuuhintaan. Olen kirjaston suurkuluttaja, mutta ostan kirjoja myös omaksi. Suosikkikirjailijoiden uutuudet tai uudet suomennokset haluan tuoreeltaan saada omaan hyllyyn ja luettavaksi. Suosin verkkokirjakauppoja, koska ne ovat huomattavasti edullisempia kuin kaupat ja koska kirjakauppaan pitää näiltä kulmilta varta vasten lähteä autolla tai bussilla. Täsmäostot verkkokaupasta eivät kuitenkaan korvaa kirjakaupassa haahuilua, jossa saattaa tulla vastaan löytöjä.

Kävin eräänä päivänä pikkukaupungin Suomalaisessa kirjakaupassa, joka oli kivan kokoinen ja viihtyisästi sisustetuu. Krääsät eivät hyökänneet silmille heti ovensuussa; sen sijaan jumiuduin heti ensimmäisen kirjapöydän ääreen, johon oli koottu tarjouksessa olevia Keltaisen kirjaston kirjoja. Jenni hehkutti jokin aika sitten löytäneensä Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian Kampin Suomalaisesta kympillä per kirja, ja samaan hintaan niitä myytiin myös tässä Suomalaisessa. Minäkin harkitsin sarjan ostamista, selailin sitä ja Jayne Anne Phillipsin Äidin aikaa, jonka kuitenkin päätin lainata kirjastosta. Amos Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä halusin omaan hyllyyni, mutta selailin ja harkitsin muitakin Keltaisia kaupan ostoskori käsivarrellani.

Havahduin kirjahaaveistani, kun myyjä tuli iloisesti kysymään, etsinkö jotain erityistä. Hämmentyneenä sanoin etsiväni postikorttia, jota alunperin olin tullut kaupasta hakemaankin. Nappasin Ozin ostoskoriini ja seurasin myyjää toiselle puolelle kauppaa. Keltaisen kirjaston pöydän ääreen en enää palannut.

Tämänkaltainen "palvelu" ärsyttää minua. Jos luen kirjojen takakansi- ja lievetekstejä, näytänkö siltä, että etsin jotain erityistä? Olisi pitänyt vastata, että "etsin elämän tarkoitusta laadukkaan käännöskirjallisuuden sarjasta. Pohdin tässä juuri, onko elämä tarina rakkaudesta ja pimeydestä, vai olisiko Doris Lessingillä vastaukset? Vai pitäisikö elämään syöksyä Michael Fraynin mukaan Päistikkaa?" Ilman myyjän kysymystä olisin saattanut sortua ostamaan Keltaista kirjastoa enemmänkin. Olisi pitänyt ihan periaatteesta jättää Ozinkin kirja ostamatta. Tuollainen palvelu ei edistä myyntiä. Yksittäistä myyjää en syytä, olen varma, että heitä on ohjeistettu toimimaan noin. Eihän myyjän sovi seisoskella tyhjän panttina  kaupassa - saati sitten asiakkaan. Mutta jotain tilannetajua voisi odottaa myyjältäkin. Kaupassa kiertelevä asiakas ehkä etsii jotain erityistä, mutta ei sellainen, joka lukee kirjojen lievetekstejä. Kortit olisin kyllä löytänyt itsekin.

Löysin kaunokirjallisuuden hyllystä vielä kauniin kirjan John Keatsin 99 viimeisen kirjeen kokoelman Yönkirkas tähti. Ärsyynnyin lisää, kun yli kolmenkymmenen euron ostokseni eivät riittäneet myyjälle vaan hän lateli nauhalta selvästi velvollisuudekseen määrätyn litanian kassalla olevista tyrkytystuotteista, Puutarha-lehdestä ja yrttiruukusta. Viimeksi kun kävin Suomalaisessa kirjakaupassa, olisi pitänyt ostaa keittokirja. Kuinkakohan usein asiakas päätyy kassalla ostamaan tuon "kuukauden tyrkyn"? "Niin tässäkö on siis kaikki mitä ostat tällä kertaa?" myyjä vielä varmisti, kun en myöntänyt tarvitsevani viiden euron ruukkua, jossa on "kaikki valmiina" oreganon kasvatukseen.

Anteeksi vuodatus :). Millaisessa kirjakaupassa sinä haluaisit käydä, ehkä jopa viipyä?

Kirjastoreissun satoa

Tänään palautin kiltisti kirjastoon ison osan niistä 72 nimekkeestä, jotka minulla oli lainassa. Tilanne ei kuitenkaan sanottavasti parantunut, sillä mukaan tarttuivat muun muassa nämä teokset:

Uutuushyllyyn jäivät vielä polttelemaan Turkka Hautalan Paluu sekä Susan Fletcherin Noidan rippi, joita on paljon kehuttu - mutta päätin jättää muillekin lainaajille jotain...

Unohtui mainita tämä, jota päätin kokeilla uudestaan (pari vuotta sitten kirja jäi kesken ajanpuutteen vuoksi) Sanakirjan Laura P.:n suosituksesta:

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Taas kerran minua kantaa aalloillaan tämä meri, joka on nähnyt kaikki retkeni ja vie nyt sinua, poikani, ensimmäiseen maanpakoosi. Roomassa sinä olit "Afrikkalaisen poika", Afrikassa sinusta tulee "rumin poika". Missä sitten oletkin, haluavat jotkut aina tutkia mitä sinussa on pinnan alla ja miten rukoilet. Varo myötäämästä heidän odotuksiaan, poikani, varo taipumasta siihen mitä enin osa ajattelee! Ovat he sitten muslimeja, juutalaisia tai kristittyjä, on heidän otettava sinut sellaisena kuin olet tai menetettävä sinut. Jos ihmiset tuntuvat sinusta ahdashenkisiltä, muista että Jumalan maailma on avara ja että Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Älä pelkää lähteä kauas, älä pelkää jättää taaksesi kaikkia meriä, kaikkia rajoja, kaikkia asuinmaita, kaikkia uskomuksia.

Valvoin Amin Maaloufin Leo Afrikkalaista (Léon L'Africain 1986, suom. Anna-Maija Viitanen 2011) lukien parina yönä pikkutunneille, kunnes pääsin tarinan loppuun. Usein luen arkisiseen elämänpiiriin sijoittuvia kotoisia tarinoita, joissa jännitävä juoni ei ole pääosassa. Hieman epäröiden tartuin Amin Maaloufin romaaniin, joka on ilmestynyt alunperin ranskaksi jo vuonna 1986. Teos liikkuu ajallisesti, paikallisesti ja historiallisesti niin laajalla - ja omasta elinpiiristäni kaukaisella - alalla, että pelkäsin siitä puuttuvan samastumiskohteita ja tarttumapintaa. Tarina alkoi kuitenkin koukuttavasti, minäkertoja-Hasanin muistellessa lapsuuttaan arabien kansoittamassa Granadassa, ja kirjan alussa on useita jaksoja, joissa kertojana toimiikin Hasanin äiti Salma pojan muistellessa äitinsä tarinoita. Aluksi isä, äiti, äitipuoli Warda ja sisarpuoli Maryam ovat Hasanin koko maailma, jota järisyttävät lähinnä isän kiukunpuuskat. Jo muistelmiensa alussa Hasan kuitenkin viittaa tuleviin tapahtumiin, joissa valtakunnat kukoistavat ja kukistuvat, kolme kirjan kansaa ottavat mittaa toisistaan ja Hasanista itsestään tulee uskomattomien vaiheiden kautta katolinen käännynnäinen, Paavi Leo X:n ottopoika Leo Afrikkalainen.

Oli nautinnollista tempautua eeppisen tarinan virtaan, jossa liikuttiin sellaisissa lumoavakaikuisissa paikoissa kuin Granada, Alhambra, Konstantinopoli ja Damaskos. Juonenkäänteistä ei puutu dramatiikkaa, mutta välillä Hasan kuvailee elämänsä tyveniä vaiheita tai rakastumisiaan (aina molemminpuolista rakkautta ensi silmäyksellä...) ensin Hibaan, sitten Nuriin ja lopulta Maddalenaan. Taistelujen ja vallankaappausten kuvaukset luin nopeasti ja poissaolevana läpi, jännitin vain Hasanin/Leon ja hänen läheistensä puolesta. Maaloufin kirja on romanttinen romaani siinä merkityksessä, että päähenkilöä ohjaavat tulisten tunteiden ohella korkeat ihanteet ja historian vaiheet nähdään kohtalonomaisina. Luonnonilmiöillä, kuten tulvilla ja lumimyrskyillä, on yhteys historian tai päähenkilön oman elämän käännekohtiin.

Maaloufin kerronnan kieli on hyvin runollista ja kaunista:

Darrojoki, joka yleensä virtasi laaksossaan rauhaisasti kohisten, oli muuttunut hillittömäksi vuolteeksi, joka tempaisi mukaansa kaiken, tuhosi puutarhoja ja viinitarhoja, kiskoi juuriltaan tuhansia puita, mahtavia jalavia, satoja vuosia vanhoja pähkinäpuita, saarnia, mantelipuita ja pihlajia, tunkeutui kaupungin sydämeen, vei mukanaan sen voitonmerkit kuin tataarivalloittaja, saartoi keskustan korttelit, tuhosi satoja taloja, myyntikojuja ja varastoja, pyyhkäsi tieltään silloille rakennetut asumukset, kunnes roju illansuussa tukki joenuoman ja valtava vesilammikko nielaisi suuren moskeijan pihan, kauppiaiden qaisariyyan ja niin korukauppiaiden kuin seppienkin suqin.

Maaloufin romaani jakautuu neljään kirjaan, jotka on nimetty tapahtumapaikkojen mukaan Granadan, Fèsin, Kairon ja Rooman kirjaksi. Hasan/Leo on todellinen kosmopoliitti, joka löytää ystäviä kaikista uskontokunnista ja heimoista. Kokemuksensa ja matkansa Hasan kirjaa muistiin kilpaa kovaa vauhtia vyöryvien muutosten kanssa:


Sinä vuonna minä viimeistelin Afrikan-kuvaukseni. Sitten, pitämättä välissä ainoatakaan lepopäivää, päätin käydä käsiksi elämäni vaiheisiin ja kaikkeen siihen missä olen saanut olla osallisena. Nähdessään millaisella vimmalla työskentelin Maddalena alkoi aavistella pahaa. "Tuntuu kuin aikamme olisi vähissä." Olisin halunnut rauhoittaa häntä, mutta minunkin mieltäni piinasivat pahat aavistukset: Rooma sammuu, elämäni Italiassa päättyy pian enkä tiedä milloin taas koittaa sellainen aika, että voin kirjoittaa. 

Leo Afrikkalainen toi mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit; tapahtuma-ajan ja -paikkojen puolesta erityisesti Johannes Angeloksen (josta Salla kirjoittaa täällä). Amin Maaloufilta on aiemmin suomennettu romaani Samarkand, josta ovat kirjoittaneet  ainakin Leena Lumi, Satu ja Sanna. Samarkand pääsee pitkälle lukulistalleni, niin kiehtovia maailmoja hän onnistui jo Leo Afrikkalaisessa maalaamaan.

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

Luin Kaarina Davisin kirjan Irti oravanpyörästä (2010) viime syksynä, joten en voi tarjota tuoreen lukukokemuksen tunnelmia. Kirja palasi mieleeni, kun Jenni kirjoitti Henry Thoreaun klassikkoteoksen Walden. Elämää metsässä (suom. Antti Immonen 2010, alkuteos Walden 1854) uudesta suomennoksesta. Elämää metsässä toimi Davisille eräänlaisena oppaana, kun hän jätti uupuneena sairaanhoitajantyönsä ja muutti mummonmökkiin Hämeenkyrön Mahnalaan.

Davisin kirjan lukeminen osui minulle otolliseen hetkeen, sillä olin juuri muuttamassa Helsingistä - jos en nyt maalle, niin maaseutumaisen kunnan taajamaan, vanhaan remonttia kaipaavaan ja lapsiperheen asunnoksi kohtuullisen pieneen taloon. Ikkunanäkymät vaihtuivat kerrostalon seinästä metsikköön ja vanhoihin rakennuksiin, ja ympäröivä, monta vuotta (vuosikymmentä?) hoitamattomana ollut puutarha tarjoaa yllin kyllin haastetta kaltaiselleni kaupunkilaistytölle. Davis käsittelee kirjassaan muun muassa ruokakasvien viljelyä ja luonnonmukaisen pihapiirin toteuttamista.

Kaarina Davis kritisoi kirjassaan työelämää, joka imee ihmisistä viimeisetkin mehut, palkan kuluessa suurelta osaltaan työssäkäynnin aiheuttamiin kuluihin. Davisin filosofia on, että kasvattaessaan tai kerätessään itse suurimman osan ruuastaan ja tekemällä itse polttopuunsa hänen ei tarvitse käydä töissä ansaitakseen rahaa ruoan ostoon ja lämmitykseen. Davis voi tehdä asioita, joista nauttii, kuten havainnoida luontoa kotinsa ympärillä. Vähään tyytyminen antaa paljon.

Työelämän oravanpyörässä juosseiden maallemuutto ja vapaampaan toimeentuloon ja rauhallisempaan elämänrytmiin siirtyminen liittyy suuntaukseen, josta käytetään nykyään termiä hidastaminen tai downshiftaus. Kuten kaikki pinnalla olevat ilmiöt, myös hidastaminen on valjastettu kaupalliseen käyttöön ja sen tiimoilta on ilmestynyt runsaasti lehtijuttuja ja elämäntaito-oppaita. Irti oravanpyörästä ei nimestään huolimatta ole elämäntaito- tai itsehoito-opas, vaan rehellinen ja tervejärkinen kohtuullisen, ekologisen ja onnellisen elämän kuvaus, joka saa lukijan punnitsemaan myös omia valintojaan.

Irti oravanpyörästä on tavallaan jatkoa vuonna 2007 ilmestyneelle kirjalle Rankka kutsumus, jossa Davis kuvaa loppuunpalamistaan ja sairaanhoitajan työn mahdottomuutta alimitoitettujen resurssien keskellä. Irti oravanpyörästä on valoisa ja mullantuoksuinen kirja, jossa luonto ja itse tekeminen kuvataan keskeisiksi ihmisen mieltä ja kehoa parantaviksi voimiksi.

Kaarina Davisin kotisivut löytyvät täältä.

Hidastamista käsitteleviä blogeja:
Meijerielämää
Pientä elämää etsimässä
Pellon pientareella
Downshifter Molly 

Versatiilinen bloggari

Susa P. muisti minua The Versatile Blogger -tunnustuksella, lämmin kiitos Susan kirjastoon! Piti oikein tarkistaa, mitä tuo versatile tarkoittaa, ja nettisanakirjan mukaan se on monipuolinen, mukautuva, monikäyttöinen ja muuttuvainen. Joka tapauksessa tunnustukseen kuuluu tunnustaa seitsemän asiaa itsestään, joten "härifrån tvättas":

1. Olen lainannut tänä vuonna lähikirjastostamme 568 nidettä, siis kirjaa (lasten ja aikuisten), lehteä (enimmäkseen sisustus-, remontti- tai yleisaikakauslehtiä, muutaman perhelehden) ja videota. Tällä hetkellä minulla on lainassa 72 nidettä.

2. Saan aina päänsärkyä tai muuten tukalan olon matalapaineesta.

3. Kevät on suosikkivuodenaikani. Tai sitten kesä. Tai syksy.

4. Luen kaikenlaisia kirjoja. Lähes kaikenlaisia: en ikinä ole lukenut yhtään vampyyrikirjaa enkä koskaan tule lukemaankaan. Pelkkä ajatuskin puistattaa. Kaikella kunnioituksella niitä kohtaan, jotka ko. genrestä pitävät :).

5. En osaa tehdä käsitöitä.

6. Haaveilen puutarhasta, mutta en ole mikään viherpeukalo. Oikeastaan ihannepihani olisi niitty täynnä luonnonkukkia, muutamalla omenapuulla ja marjapensaalla höystettynä.

7. Huh, ottipa koville keksiä nämä asiat, jotka ilkeän tunnustaa :). Taitaa uni jo painaa...

Haluaisin kuulla seitsemän tunnustusta seuraavilta versatiileilta bloggareilta (pahoittelen, jos joku on jo tunnustanut mielestään jo ihan liikaa :))

Anna Elinalle (Vielä yksi rivi...), jonka blogin nimi viittaa hauskasti sekä lukemiseen että käsitöihin.
Reeta Karoliinalle (Kertomus jatkuu), joka kirjoittaa kirjapostauksensa ajatuksella ja kiireettä.
Kirsille (Kirsin kirjanurkka), joka kirjoittaa monipuolisesti erilaisista kirjoista ja ajankohtaisista kirjamaailman aiheista.
Marialle (Mamman uuni), joka tarjoaa tunnelmapaloja ihanasta arjestaan.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Paras kertoa ettemme aluksi olleet todellinen kirjallinen piiri. Elizabethia, rouva Maugerya ja kenties Bookeria lukuun ottamatta useimmat meistä eivät olleet oikeastaan tarttuneet kirjoihin sitten kouluvuosien. Kun otimme kirjat rouva Maugeryn hyllystä, pelkäsimme että tärvelemme hienot opukset. Itselläni ei ollut tuolloin mitään intoa lukemiseen. Vasta keskitettyäni ajatukseni komendanttiin ja vankilaan sain itseni avaamaan kirjan kannen ja aloittamaan. 


Mary Ann Shafferin kirjoittama ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin viimeistelemä Kirjallinen piiri omenankuoripaistoksen ystäville (2010, alkuteoksesta The Guernsey Literary and Potato Piel Pie Society suomentanut Jaana Kapari-Jatta) on lämmin ja humoristinen kirjeromaani lukupiiristä, joka toimii saksalaisten miehittämällä Guernseyn kanaalisaarella toisen maailmansodan aikana. Kirjallinen piiri saa alkunsa verukkeena, kun salaisilta porsaspäivällisiltä palaava seurue joutuu perustelemaan saksalaisille sotilaille ulkonaliikkumiskiellon rikkomista. Joukko eri-ikäisiä ja -taustaisia, mutta ystävyydessä uskollisia saarelaisia alkaa kokoontua joka toinen viikko kertomaan toisille lukemastaan kirjasta ja keskustelemaan niistä. Jotkut eivät ole eläessään avanneet kirjaa ennen lukupiiriä, mutta kaikille lukeminen tuo lohtua. Piiriin ovat tervetulleita kaikki (paitsi ne, jotka lukevat nälkiintyneille piiriläisille ääneen reseptikirjaansa), mutta kaikki eivät katso sekalaista seurakuntaa suopeasti:

Niin kutsuttu kirjallinen piiri on kaiken kukkuraksi skandaali. Täällä Guernseyllä on aidosti sivistyneitä ja kulturelleja ihmisiä eivätkä he osallistu tähän hullutukseen (vaikka saisivat kutsun). Piiriin kuuluu vain kaksi kunniallista jäsentä: Eben Ramsey ja Amelia Maugery. Muut jäsenet: lumppuri, hairahtunut mielitautilääkäri joka ryyppää, änkyttävä sikopaimen, ylimyksenä esiintyvä lakeija ja Isola Pribby, noituuden harjoittaja, joka oman tunnustuksensa mukaan tislaa ja myy taikajuomia. He poimivat ajan myötä mukaan muutaman muun kaltaisensa, ja heidän "kirjalliset iltansa" voi vain kuvitella. 


Teidän ei pidä kirjoittaa näistä ihmisistä eikä heidän kirjoistaan - luoja ties mitä he katsovat sopivaksi lukea!

Näin kirjoittaa guernseylainen neiti Adelaide Addison lontoolaiselle kirjailijalle Juliet Ashtonille, joka on sattuman kautta alkanut kirjeenvaihtoon usean kirjallisuuspiiriläisen kanssa ja on suunnittelee lehtiartikkelin kirjoittamista Guerneyseyn kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville. Suunnitelma muuttuu aikeeksi kirjoittaa kirja, ja Juliet matkustaa Guernseyhyn tapaamaan ystäviään. Kirja sijoittuu vuoteen 1946, kun monet perheet ovat sodan jälkeen yhdistyneet, mutta monet rakkaat ovat kuolleet taisteluissa tai pommituksia - ja toisten kohtalo, kuten saksalaisten vangitseman ystävällisen ja älykkään Elizabethin, on vielä epäselvä.

Romaani, jossa puhutaan kirjoista, on herkullinen lähtökohta - siksi kai näitä lukupiiriaiheisia romaaneja ilmestyy säännöllisin väliajoin. Kirja on juuri sitä, mitä hempeän vaalenvihreä kansi silkkinauhalla sidottuine kirjeineen antaa odottaakin. Sodan ja miehityksen kauhuista kerrotaan, mutta hyvin viitteellisesti. Shafferin kirjassa on jotain hyvin englantilaista ja vanhanaikaista: pieni kyläyhteisö, jonka jäsenet juoruavat toisistaan hyväntahtoisesti tai vähemmän hyväntahtoisesti, huolehtivat toisistaan ja nauravat selän takana niille yhteisön pakollisille jäsenille, kärttyisille moraalinvartijoille. Tarinoivassa tyylissä ja henkilögalleriassa on jotain samaa kuin Linnanneidon lokikirjassa.

Ainoa mikä minua tämän hyvänmielen kirjan lukemisessa häiritsi, oli kirjeromaanin muoto, joka ei täysin toiminut. En jaksa edes laskea, kuinka moni kirjan henkilöistä osallistui kirjeenvaihtoon, mutta kirjeen kirjoittajia ja vastaanottajia oli paljon. Jos kaikissa kirjeissä olisi edes ollut kirjan keskushenkilö Juliet joko lähettäjänä tai vastaanottajana, olisi ollut helpompi pysyä kärryillä. Kaiken lisäksi kirjoittajaäänet eivät erottuneet toisistaan juuri lainkaan - välillä piti pysähtyä muistelemaan, lukiko lontoolaisen naiskirjailijan vai yhden kirjan eläissään lukeneen saarelaismiehen kirjettä. Varsinaisen pääjuonen (kirjallinen piiri ja saarelaisten ja Julietin ystävyys) lisäksi kirjassa on useita sivuojuonia, joita toisissa kirjessä käsitellään. Monet näistä sivujuonista ovat kokonaisuuden kannatalta tarpeettomia ja tekivät lukemisesta aluksi turhan raskasta, kun yritin hahmottaa, kuka on kuka.

Lukukokemus parani kirjan edetessä, kun henkilöt tulivat tutuiksi ja mielenkiintoisemmat juonet ja henkilöiden väliset suhteet alkoivat hahmottua. Kirjan alku oli kuin perunankuoripaistoksen rapeankuiva pinta, jonka jauhettuaan pääsee nauttimaan lempeänpehmeästä täytteestä. Mikään huikaseva makuelämys  kirja ei ole, mutta oikein maittava kirjallinen välipala.

Perunankuoripaistoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Naakku, Satu,  Sanna, Penjami, Leena Lumi, Jenni, Joana, Laura, Lumiomena ja anni.m

Kuinka päädyin naimisiin

Elizabeth Gilbert: Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (2010, alkuteoksesta Committed. A Sceptic Makes Peace With Marriage suomentanut Eija Tervonen)

Olin ollut jokseenkin tietämätön siitä, mihin menestyselokuva Eat Pray Love viittaa ja mistä se kertoo. Elizabeth Gilbertin kirjallinen maailmanvalloitus Omaa tietä etsimässä - Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (Eat Pray Love) oli mennyt minulta ohitse. Jostain syystä kuvittelin nimen perusteella, että kyseessä on taide-elokuva… Jonkun kirjablogin sivupalkissa huomasin Tahdonko - kuinka päädyin naimisiin  -kirjan kuvakkeen, ja kiinnostuin - kirjan nimi vaikutti jokseenkin romanttiselta ja vanhanaikaiselta. Karoliina taustoittaa ja arvioi Gilbertin molempia edellä mainittuja elämäkerrallisia teoksia täällä. Minulle selvisi, että Eat viittaa herkutteluun Italiassa, Pray henkistymiseen Intiassa ja Love rakastumiseen Indonesiassa. Lähtökohtana EPL-teokselle oli kirjailija-toimittaja Gilbertin avioero ja masennus, jotka saivat hänet lähtemään maailmanmatkaajaksi, omaa tietä etsimään. Tästä matkasta ja tuntemuksistaan hän on siis kirjoittanut niin herkullisesti, että julkaisuoikeudet on myyty useisiin maihin ja kirjaa on mennyt kaupaksi miljoonia kappaleita. 

Tahdonko - kuinka päädyin naimisiin tuli vastaan kirjaston hyllystä, joten tartuin siihen, vaikka "edeltävä osa" onkin lukematta. Kyseessä on omaelämäkerrallinen tietoteos avioliiton (ennen muuta länsimaisesta ja erityisesti amerikkalaisesta) kulttuurihistoriasta. Kimmokkeen aiheen tutkimiselle ja siitä kirjoittamiselle Gilbert sai, kun hänen rakastettunsa, Australian kansalainen, karkotettiin Yhdysvalloista, jonne pari oli halunnut asettua. Ainut mahdollisuus saada Felipelle pysyvä oleskelulupa oli naimisiin meno - vaikka Elizabeth ja Felipe olivat nimeomaan, molemmat kipeän eron kokeneina, vannoneet toisilleen, etteivät mene naimisiin. Gilbertin tapa reagoida kriisin on samanlainen kuin minullakin: ahmin aina kaiken tiedon aiheesta, mikä minua kulloinkin mietityttää - kunnes tulee eteen toinen ongelma, johon alan vuorostaan paneutua kirjastoa ja nettiä peraten.

Nautin kirjan lukemisesta, vaikka Gilbertin tyyli välillä ärsytti: "Näettehän, mitä kohti olen etenemässä? Tai siis näettehän, mitä kohti historia on etenemässä? Tarkoitan siis sitä, että lukija tuskin hämmästyy, jos käytän hetken samaa sukupuolta olevien avioliiton pohdintaan." Liian tiuhaan toistuva lukijan puhuttelu ja itsekorostus, huumorin löytäminen kehistysmaissa elävien naisten heikommasta asemasta suhteessa omaan etuoikeutettuun elämään: "Haluan tehdä selväksi, että minulla ei ollut mitään halua vaihtaa omaa elämääni yhdenkään hmongien kylässä Vietnamissa tapaamani naisen kanssa. Yksinomaan hammashuollon näkökulmasta en halua heidän elämäänsä." 

Gilbert nostaa kuitenkin mielenkiintoisia seikkoja avioliittoinstituutin historiasta. Avioliitto on ollut kautta historian ennen muuta taloudellista ja muuta turvaa tuova instituutio, ja aina kun jossain kulttuurissa avioitumisperusteeksi nousee romanttinen rakkaus, myös avioerotilastot pomppaavat. Vaikka Gilbert ei olekaan antropologi, sosiologi tai psykologi, hän on toimittaja ja kirjailija - ja sen vuoksi hän osaa nähdä avioliiton muuttuvan luonteen ja koota herkullisia avioliitto-oikeudellisia anekdootteja lukijan herkuteltavaksi. Itsekorostuksen lisäksi Gilbert taitaa itseironian, ja muutamista ärsytyksen aiheista huolimatta ihaistuin Elizabethin omaelämäkerralliseen hahmoon niin, että aion kyllä lukea myös Omaa tietä etsimässä.

Avioliiton kulttuurihistoriasta kiinnostuneille suosittelen myös Merete Mazzarellan kirjaa Uskottomuuden houkutus, jossa romanttisen rakkauden traditioita, aviollista uskollisuutta/uskottomuutta ja avioeroja käsitellään Mazzarellan akateemiseen, mutta lämpimän piikikkääseen tyylin omien elämänkokemusten ja kaunokirjallisuuden kautta.