Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat

Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat
Kamp Knox, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2016, 295 sivua.

Hän oli nähnyt tytöstä rakeisen mustavalkoisen valokuvan, joka oli julkaistu tämän katoamisen aikoihin lehdissä. Kuva oli otettu jonkin verran aikaisemmin tytön ollessa kuusitoistavuotias. Tavatessaan Dagbjörtin tädin Svavan hän oli saanut lainaksi tämän säilyttämän alkuperäisen valokuvan, joka oli paljon tarkempi kuin lehtikuva. Erlendur tuijotti kuvaa kummallinen tunne rinnassaan. Ikinuori Dagbjört jostain kaukaa menneisyyden hämärästä hymyili hänelle, ja Erlendurin mielessä käväisi taas hänen oma veljensä, joka oli kuollut ylänkönummilla heidän kotiseudullaan Itä-Islannissa. 

Eletään vuotta 1979. Erlendur työskentelee Islannnin keskusrikospoliisissa, joka selvittää lämpövoimalan lauhdevesilammikosta löytyneen miehen tapausta. Oikeuslääkärin tutkimukset paljastavat, että mies on pudonnut hyvin korkealta kovalle alustalle, mutta päätyminen lampeen viittaa murhaan. Jäljet johtavat yhdysvaltalaisen sotilastukikohdan alueelle, mutta enempää Erlendur ja hänen pomonsa Marion eivät tahdo saada selville. Miksi pidetyn ja rauhallisen miehen auto löytyy renkaat puhkottuina ja miksi hän kuoli väkivaltaisen kuoleman? Liittyykö murha huumeiden salakuljetukseen vai onko taustalla monimutkaisempi kuvio?

Samalla kun Erlendur tutkii virallisesti murhaa, hän selvittää epävirallisesti mieltään vaivaavaa kahdenkymmenenviiden vuoden takaista katoamistapausta. Kahdeksantoistavuotias tyttö katosi koulumatkallaan, eikä hänestä löytynyt jälkeäkään. Erlendur on liian nuori muistamaan tapausta itse, mutta on tutustunut sitä koskeviin poliisiasikirjoihin ja muuhun aineistoon. Miehen kiinnostus katoamistapauksiin juontaa sekin vuosikymmenten taakse: koulupoikana hän eksyi lumimyrskyyn kahdeksanvuotiaan pikkuveljensä kanssa, menetti otteensa tämän kädestä ja kadotti tämän näkyvistään. Erlendur löydettiin pahasti paleltuneena, pikkuveljeä ei koskaan. Tästä tapauksesta juontuva syyllisyys ja kiinnostus kadonneita ihmisiä kohtaan on ilmeisesti läpi koko Erlendurista kertovan  rikosromaanisarjan toistuva teema.

Äitini suositteli Arnaldurin dekkareita minulle jokin aika sitten, ja myös Pieni kirjasto -blogin Katrin lukuisat ihastuneet postaukset kasvattivat mielenkiintoa islantilaiskirjailijan tuotantoa kohtaan.  Ehdin makuuttaa pariakin eri Erlendur-dekkaria kotonani ja palauttaa aikanaan takaisin kirjastoon; viehätyin kyllä verkkaisesta kerronnasta ja Islannin kuvauksesta, mutta aikaa tuntui aina olevan liian vähän lukemiselle. Nyt lomalla sain vihdoin luettua ensimmäisen arnaldurini, tämän Muistin piinaamat, joka on sattumalta uusin (suomennettu). Ajattelin kuitenkin tämän jälkeen palata alkuun ja lukea loput dekkarit kronologisessa järjestyksessä, sillä Erlendurin henkilökuva ja -historia ilmeisesti rakentuu pala palalta sarjan edetessä ja välillä viitataan aiempiin tapahtumiin.

En lue kovin paljon dekkareita tai trillereitä, ja silloin kun luen, valitsen mieluiten klassisen dekkarin tai cozy mysteryn eli "kotoisan mysteerin", jossa siemaillaan rikostutkinnan lomassa teetä tai punaviiniä ja kuvaillaan enemmän miljöötä kuin rikoksen tekotapaan. Arnaldrurin dekkarit ovat sopivan lempeitä makuuni, sillä väkivalla ei mässäillä ja henkilöhahmot ovat arkisia ja inhimillisiä.