Clare Macintosh: Annoin sinun mennä

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
I Let You Go, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Gummerus 2017, 418 sivua.

En ole varma, kuinka monta päivää onnettomuudesta on kulunut tai kuinka olen elänyt tämän viikon, sillä jalkani tuntuvat aivan siltä kuin kulkisin siirapissa. En tiedä, mikä saa minut päättämään, että tänään on se päivä. Mutta se on tänään. Otan matkakassiini vain sen mitä tarvitsen tietoisena siitä, että jos en lähde välittömästi, en ehkä pysty lähtemään ollenkaan. Kuljen ympäri taloa ja yritän kuvitella, etten enää koskaan palaa tänne. Ajatus siitä on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Pystynkö tähän? Onko mahdollista lähteä entisestä elämästään ja aloittaa uusi toisaalla? Minun on yritettävä: tämä on ainoa mahdollisuuteni selvitä yhtenä kappaleena.

Vau. En yleensä niin välitä trillereistä, mutta Clare Macintoshin Annoin sinun mennä vei mukanaan, ja ennen kaikkea ilman sellaista lievää vaivaantuneisuutta, joka usein häiritsee lukusukkula-elämyksiäni esimerkiksi epäuskottavien henkilöhahmojen tai poskettomien juonenkäänteiden takia. Rikospoliisissa pitkään työskennelleen Macintoshin esikoisteos on, jos ei nyt suorastaan kaunokirjallinen, niin ainakin lukuromaanimainen. Kirjassa kuvataan rankkoja asioita ja tapahtumia, mutta siinä on myös lämpöä ja toivoa.

Aluksi en oikeastaan edes tajunnut, että kyseessä oli trilleri, vaikka rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen astuu kuvaan heti ensi sivuilla. Keski-iän kriisin ja perhehuolien kanssa kaipaileva Stevens  ja aloitteleva rikospoliisi Kate Evans sitoutuvat erityisen vahvasti tutkimaan tapausta, jossa pieni poika on jäänyt auton alle ja kuollut äitinsä käsivarsille autokuskin kaasuttaessa pois paikalta.

Romaanin ensimmäinen puolikas kuvaa kuitenkin ennen kaikkea poikansa menettäneen äidin haparoivaa uutta alkua uudella paikkakunnalla, syrjäisessä kylässä Walesin rannikolla. Tuskastaan jan painajaisistaan huolimatta kuvanveistäjän urastaan luopunut Jenna alkaa hiljalleen saada otetta elämästään tutustuessaan kyläläisiin ja löytäessään uuden tavan tehdä taidetta ja ilmaista itseään.

Kirjan puolessavälissä tapahtuu käänne, ja näkökulma tarinaan ja joihinkin henkilöihin muuttuu. Kieltämättä yllätys tarjoillaan lukijalle kerronnallisia keinoja nokkelasti hyödyntäen, mutta ei käänne itsessään niin suurta vaikutusta tehnyt. Enemmän minua ihastutti Macintoshin kyky kuvata henkilöiden tunteita ja ajatuksia. Eräs hahmoista on kaikessa kuvottavuudessaan psykologisesti uskottava muotokuva sisältä rikkinäisestä ihmisestä, joka rikkoo kaiken kauniin ympäriltään.

Varsinaisen pääjuonen rinnalla kulkee kuvaus Ray Stevensin perhe-elämästä ja identiteettikriisistä, jotka jäävät osin kutkuttavasti avoimiksi. Lukisin sympaattisen Rayn ja hänen Mags-vaimonsa kuulumisia kernaasti myöhemminkin – ehkä Macintosh vielä kirjoittaa lisää arvoituksia Rayn selvitettäväksi? Kirjailijalta on jo ilmestynyt toinen romaani, I See You, joka toivottavasti myös suomennetaan.

Macintoshin romaanista ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Kartanon kruunaamaton lukija.