Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
Solkattens år, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2015, 250 sivua.

Heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki keikahtaa yli ja menee liiallisuuksiin. Juhannukseen asti sää on mukavan raikas, mutta heinäkuussa huomaa,että syksy ja kuolema alkavat ilmoitella tulostaan. Heinäkuu voi olla hyvin kaunis, mutta siinä on jotain psykoottista. Odottamisen ilo on aina suurempi kuin täyttymyksen, ja heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki täyttyy. Kesä saa täyttymyksensä ja täyttymys tarkoittaa, että kaikki on ohitse.  –Henrik Nordbrand, sit. Merete Mazzarella

Moni on sanonut, että Aurinkokissan vuosi ei ole parasta Mazzarellaa. Eikä se olekaan. Kirjassa on paljon toistoa, sekä sisäistä toistoa että sellaista, minkä Mazzarella on jo sanonut aiemmissa kirjoissaan. Esimerkiksi yllä oleva sitaatti Henrik Nordbrandilta on tuttu jo Mazzarellan aiemmasta teoksesta Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta (2001). Luin Aurinkokissan vuoden heinäkuussa, kesän jo kääntyessä, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä tuntuu hyvältä palata kirjan tunnelmiin.

Nuo tunnelmat ja kesän muistot ovat ihania: luin Aurinkokissan vuotta kesälomareissulla eri paikoissa, yleensä iltaisin, päivän ohjelmasta ja kävelystä väsyneenä. Nuo lukuhetket teekupin ääressä olivat kuin rupatteluhetkiä kirjailijan kanssa, kuin tyyni satama, koti. Siksi en pysty arvioimaan kirjaa objektiivisesti, vaikka näenkin sen heikkoudet: hypähtelevyyden, joskus jopa töksähtelevän rytmin. Enimmäkseen teksti kuitenkin kulki eteenpäin verkkaisen kauniisti, kuin rauhallisen kävelyn rytmissä.

"Aurinkokissan vuosi" on Mazzarellan seitsemänkymmentävuotissyntymäpäivää edeltävä vuosi. Tuon vuoden aikana Mazzarella kirjoittaa, käy aamukävelyillä miehensä kanssa, keskustelee ja pohtii ajan kulkua ja maailman tapahtumia. En muista, että Mazzarella olisi aiemmin liikkunut esseissään maantieteellisesti ja kulttuurisesti näin laajalla alueella tai näin kiinni ajankohtaisissa tapahtumissa. Eniten kuitenkin nautin Mazzarellan arjen kuvauksesta, siitä kuinka pieni San Franciscosta hankittu aurinkokissa heiluttaa tassuaan kesällä nopeammin, talvella laiskemmin.

Yksi Mazzarellan vahvuuksista on hänen rohkeutensa ja rehellisyytensä. Juuri kun lukija saa itsensä kiinni uteliaisuudesta tietää enemmän tilanteista ja tunteista, Mazzarella paljastaa ne – aina hyvällä maulla, tietysti. Kirjan koskettavinta antia on avioliiton kuvaus, kaikki se rakkaus ja kunnioitus, joka pariskunnan yhteiselosta välittyy.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjakuiskaaja, Kulttuuri kukoistaa, Levoton lukija, Assyriologin lifestyle-blogi, Ullan Luetut kirjat, Mamma Pippuri

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016, 195 sivua.

Senja huokaa, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhahdus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina hänen yllään.

Pariskunta on kutsunut muutamia läheisiä – ystäviä, sukulaisia ja naapureita – illalliselle lämpimänä elokuun iltana. Senja ottaa vastaan vieraita, mutta odottaa ennen kaikkea miestään Lauria, joka on lähtenyt ostamaan lisää kukkia. Senja odottaa, toivoo, pelkää ja suree paljon muutakin, kuten myös hänen vieraansa. Helmi Kekkonen kuljettaa taidokkaasti nämä ihmiset läpi episodiromaanin Vieraat, jonka tapahtumat sijoittuvat muutaman helteisen tunnin ajalle. Tuossa illassa on monia loppuja ja monia alkuja.

Jo alun tiheään vaihtuvat näkökulmat ja valkoisten ruusujen ostaminen ennen juhlia tuovat mieleen Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn, ja Vieraiden loppupuolella Woolfin romaaniin viitataankin ihan suoraan. Kekkosen romaanissa on myös sellaisia kohtauksia ja tematiikkaa, joka tuo mieleen Michael Cunninghamin niin ikään Mrs. Dallowayhyn viittaavan romaanin Tunnit.

Vieraiden kerronta on tiheää ja tiivistä ja samaan aikaan kevyttä ja ilmavaa. Luin romaania hitaasti; halusin nauttia kielestä ja tunnelmasta, mutta vedin myös välillä henkeä. Niin latautuneita ovat romaanin henkilöiden väliset suhteet, niin kipeitä heidän lapsina saamansa haavat, niin vääriä valintoja he usein tekevät. Toisaalta luin nopeasti, romaanin jännite on vahva alusta loppuun.

Romaanissa on tietysti muitakin aikatasoja kuin mainittu elokuun ilta, muistoja ja takaumia, hetkiä ja ajatuksia. Kaikki keskeiset henkilöt kasvavat moniulotteisina lukijan silmien eteen, jokaisella sivuhenkilölläkin on paikkansa, jokainen tarinanpalanen kohdallaan.

Helmi Kekkosen esikoisteos, novellikokoelma Kotiin, oli ihana, samoin sitä seurannut pienoisromaani Valinta. Kolmas teos, romaani Suojaton, oli edellisiä viiltävämpi ja tavattoman hieno, sekin. Mutta tämä Vieraat, tämä on ihana ja kipeä ja kaunis ja taidokas ja lohduton ja toiveikas. On palkitsevaa seurata tiettyjen lempikirjailijoidensa tuotantoa vuodesta toiseen, kenties alusta asti, ja huomata, kuinka teemojen ja kerronnan keinojen paletti laajenee ja henkilöhahmot syvenevät, jo alusta asti upeaa tekstiä julkaissut kirjoittaa aina vain paremmin, niin että lukija on ihan pakahtua.

Toivoisin mahdollisimman monen löytävän Vieraat ja Kekkosen tuotannon muutenkin. Helmi Kekkonen kuuluu Joel Haahtelankin kotimaisiin suosikkeihin, ja suosittelen Kekkosen proosaa niille, jotka pitävät Haahtelan ja Johan Bargumin tiiviistä kerronnasta ja tunnelmista. Ja ennen kaikkea Kekkonen kirjoittaa aivan omalla tyylillään, kuvaa uskomattoman hienovireisesti arkeen punoutuvia merkityksellisiä hetkiä ja kaikin aistein välittyviä kokemuksia.

Vieraat on esineenäkin kaunis kuin helmi. Elina Warsta on todellinen taiteilija, ja Vieraiden kansiin on panostettu erityisen paljon: kauniiden kansipaperiden alla on yhtä ihanat ylivetokannet, joissa toistuu kuva kahdesta kuumailmapallosta – tällä kertaa erilleen ajautuneina.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 342 sivua.

Tuoksui sellainen ilta kuin ei kotona koskaan. Lämpö, vieraat kasvit, huolella leikattu ruoho, jalopuiden mahla, aavistus savua tai ruokaa tai vain kuuman päivän hehkua kaupungista. En ollut tavannut sellaista tuoksua ikinä sitä ennen. Ilma oli lämmintä ja erityisen pehmeää ja kun se liikkui iholla, tuntui kuin jokin elävä olisi painautunut käsivarsia ja sääriä vasten.

Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia. Tarina kahdesta naisesta ja miehestä, jota kumpikin rakastaa, voidaan kertoa monella tapaa ja on kerrottukin. Anna Makkosen suunnittelema kaunis kansi johdattaa siihen tunnelmaan ja sävellajiin, jolla Lifländer  kertoo Helmin, Laurin ja Kertun tarinan. Kaksi  kahvi- tai teekuppia – vaiko kolme? – viittaavat hetkeen, jolloin kaksi toisilleen etäisesti tuttua naista tapaa yllättäen kahvilassa vuosikymmenten jälkeen, tai kenties siihen iltapäivään, jolloin vanha aviopari kattaa hääpäiväkahvit olohuoneen sohvapöydälle ja puhuvat siitä mistä eivät koskaan ennen.

1950-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuvan romaanin henkilöiden motiivit ja tunteet punoutuvat auki hitaasti. Kaiken kaikkiaan edetään verkkaisesti, mutta jännite säilyy ja Helmin minäkertoja ja kahden muun keskeisen henkilön näkökulmat vuorottelevat sujuvasti. Ihan kaikkia lankoja ei solmita yhteen, vaan lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Kolmiodraaman rinnalla kuvataan myös sukulaistyttö Nooran, hiljattain eronneen Tomin ja tämän luona joka toinen viikonloppu vierailevan Kiia-tyttären vaiheita. Tomin vaaniva ex-anoppi on kuin kauhukuva siitä, mitä Helmistä olisi voinut tulla, jos hän olisi valinnut toisin.

Mikä sitten sai Helmin selviämään ilman katkeruutta, vaikka hänellä oli kannettavanaan paljon muutakin tuskaa ja menetystä kuin se, mitä hän näki ruuhkaisella asemalla ennen kymmentä vaille kuuden junaa eräänä keväisenä iltana? Helmin pelasti Volvo, jonka ratissa hän kiersi maaseutua, selvitti ajatuksiaan ja teki päätöksensä.

Tästä lukukokemuksesta jäi mieleen lämpö. Melkein tekisi mieli onnellisena itkeä sitä, miten ihmiset voivat valita myös oikein, ja sitä, miten kauniisti kieli joidenkin kirjoissa soi.