Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 sivua.
(Ennakkokappale, kirja julkaistaan viikolla 30)

”Kirja on kirjoitettu taiteellisessa systeemissä ja se oli mukava lukia.”

Hiljattain edesmenneen kirjailija Antti Hyryn luonnehdinta riittävästä kirjallisuuskritiikistä sopisi kuvaamaan myös Minna Rytisalon Lempi-romaania – etenkin, kun tulevan syksyn esikoiskirjailija on useaan otteeseen tuonut julki rakkautensa Hyryn proosaan. Sanon sentään muutakin.

Lempin keskeiset tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan aikaan, Pursuojan tilalle Lapin Korvasjärvellä. Paljon enemmän en oikeastaan halua romaanin asetelmista ja tapahtumista kertoa. En itsekään niistä juuri tiennyt etukäteen, ja oli ihana vain antautua tekstin vietäväksi. Lempi tosiaan vie mukanaan, kerronta kulkee eteenpäin varmasti, väliin vartoo, väliin syöksähtelee, kiertyy pieniksi silmukoiksi lukijan avata. Romaanin kieli on huikeaa: rikasta, herkkää, väkevää. Rytmi on kuin sydämen tai hengityksen rytmiä, jotenkin aistin pitkin matkaa kuin Edith Södergranin Sureva puutarha -runon (suom. Uuno Kailas, 1916) poljentoa ja tunnelmaa:


Voi, että ikkunat näkevät
ja seinät muistavat
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.


Romaanissa on kolme vahvaa kertojaa. Kolmas solmii tarinan langat yhteen, mutta hän jää samalla etäisimmäksi. Paikoin kolmannen kertojan taakka tuntuu liian raskaalta; kaikki mitä hän on kokenut ja mistä hän kertoo. Romaanin kolmas osio on eräänlainen suvanto, väliin liikaakin, mutta tempo kiihtyy taas ja loppu on upea, juuri sellainen kuin prologi lupaa: Rappusilla seisova on jähmettynut aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lempissä koetaan suuria tunteita, intohimoa, kateutta, mustasukkaisuutta, rakkautta, katumusta. Näköjään en pääse vertaamasta Rytisalon esikoista kotimaisiin modernisteihin:  mieleen tulee Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) – ei juoni, mutta ne suuret tunteet, ilmaisuvoimainen kieli ja se, miten luontoa kuvataan. Tai Volter Kilven Bathseba (1900), sen soljuva tajunnanvirta, syyllisyyden teemat, jälleen kerran upea suomen kieli.

Olen nyt sanonut aika paljon enemmän kuin Hyryn mukaan kirja-arviossa olisi tarpeen. Tekisi mieli sanoa vielä jotakin siitä, miten Lempin ajankuva on rakennettu tai miten kaikilla kertojilla on oma äänensä ja persoonansa, mutta vaikenen – lukekaa itse, niin ymmärrätte! Sen vielä lisään, että vaikka Rytisalon romaanissa on rankkoja tapahtumia ja surun painolastia, siinä on myös uskomatonta kauneutta ja lisäksi jotakin kujeilevaa, kuin kauppiaan tyttären silmänisku tiskin takaa.