Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Karin Erlandsson: Kuolonkielot
Missdåd, suom. Tarja Mård.
Kustantamo S&S 2016, 263 sivua.

Kuolonkielot kuvaa murhan vaikutusta pikkukaupunkiin, jonka paikallislehden edellinen skuuppi on rattijuopumuksesta kertonut juttu muutaman vuoden takaa. Varsinaista rikostutkintaa ei kuvata juuri lainkaan; poliisit käyvät rikospaikalla eivätkä kommentoi juuri mitään syrjäiseltä niemeltä löytyneeseen ruumiiseen liittyen. Kyseessä ei siis ole varsinainen dekkari tai jännäri, vaan Erlandssonin romaani tuo mieleen esimerkiksi Pia Juulin Hallandin murhan, jossa niin ikään kuvataan yhteisön ja yksilöiden reaktioita yllättävään väkivallantekoon ja itse rikoksen selvittäminen on sivuroolissa.

Karin Erlandsson työskentelee Maarianhaminassa toimittajana, ja aluksi sijoitinkin tapahtumat mielessäni Ahvenanmaalle. Todellisuudessa näiden – luonnollisesti täysin kuvitteellisten – tapahtumien miljöö on kuitenkin Uusikaarlepyy, josta kirjailija on kotoisin. Kirjassa mainitaan muun muassa Topeliuksen lapsuudenkoti, Kuddnäsin kartano, josta oli äskettäin juttu Kannesta kanteen -blogissa ja jossa haluan ehdottomasti joskus käydä.

Kuolonkielojen tapahtumapaikoista ja henkilöhahmoista puuttuu kuitenkin kaikki topeliaaninen romantiikka ja salaperäisyys. Kaupunkiin toimittajanpestin ja orastavan seurustelusuhteen perässä saapunut vastavalmistunut Sara näpyttää hitaasti käynnistyvää tietokonetta (eletään vuotta 1992) sotkuisessa toimistossa ja luo työpäivän jälkeen lantaa poikaystävänsä hevostilalla, kahvilat ovat sunnuntaisin kiinni ja uutisaiheet on revittävä kesätyönuoria ja uimakouluohjaajia haastattelemalla. Kielojen keskeltä juhannusaattona löytyvä ruumiskin osoittautuu tuiki tavalliseksi perheenäidiksi ja pidetyksi kotitalousopettajaksi. Kuka hänet olisi halunnut tappaa?

Kuolonkielojen murhamysteeriin pätee kyllä se jo Agatha Christien lukemisesta tuttu kokemus, että jos loppuratkaisu yllättää lukijan täysin, se on yleensä myös hieman epäuskottava. Lukijalle on kyllä annettu hienovaraisia vihjeitä pitkin matkaa, eli juoni on taiten rakennettu. Itse traagiset tapahtumat ja erään henkilöhahmon käytös niiden jälkeen vain herättävät hämmennystä, kun vyyhti alkaa selvitä kotona kipeitä jalkojaan potevan lesken ansiosta.

Erlandsson on todella taitava kertoja. Kirjailija kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja kerronta liikkuu saumattomasti lyhyisiin, luonteviin takaumiin tai muistoihin ja takaisin. Näkökulmahenkilöt vaihtuvat sujuvasti ja vaikka me lukijat pääsemme kurkistamaan henkilöiden ajatuksiin, emme koskaan saa tietää kaikkea.

Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Kuolonkieloissa se, millaisella lämmöllä Erlandsson  henkilöitään kuvaa. Keskeiset henkilöt on kuvattu empaattisesti, niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin valottaen. Etenkin nuori Sara herättää sympatiat ja suojelunhalun, ja toimittajan vaiheista olisi ihana lukea lisääkin.

Karin Erlandsson oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kirjailijan aiempi romaani, esikoisteos Minkkitarha, on ilmestynyt suomeksi pari vuotta sitten. Sen aihepiiri ja kansikuva (minkkipäinen pariskunta) ei ole herättänyt mielenkiintoani, mutta Kuolonkielot oli niin hyvä, että on kyllä pakko tutustua Erlandssonin esikoisromaaniinkin.

Kuolonkieloista toisaalla: Eniten minua kiinnostaa tie, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Lukuneuvoja, Luetut.