Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungissa.
Gummerus 2016, 215 sivua.
16. toukokuuta 1816
En saanut unta ja avasin hetkeksi ikkunan. Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan. Äänten ketju jatkuu, se on ollut täällä vuosisatoja. Tällä tavalla, ikkunan sulkemisen äänellä, minä ollen yhteydessä paitsi menneeseen myös tulevaan elämään.
Miten kirjoittaa kirjasta, jolta odotti paljon ja sai kenties vieläkin enemmän? Josta voisi poimia upean sitaatin joka sivulta, jonka viimeisen sivun suljettuaan palaa alkuun? Akvarelleja Engelin kaupungissa on kirja, jonka sivuilta voi löytää itsensä, sillä kuten romaanin päähenkilö kirjoittaa päiväkirjaansa, syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa.
Jukka Viikilä on julkaissut aiemmin kaksi runokokoelmaa (Runoja 2008 ja Runoja II 2010), joten ei ole yllättävää, että hänen esikoisromaaninsa on kuulasta, lyyristä proosaa. Tulee mieleen Bo Carpelanin romaanit, joissa niin ikään kuljetaan helsinkiläisissä kortteleissa ja huoneissa, katsotaan ulos ikkunasta, liikutaan ajan virrassa. Romaanin muoto, historiallisen henkilön fiktiivinen päiväkirja, tuo mieleen myös Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan.
Akvarelleja Engelin kaupungista kutoo jokaiseen lauseeseensa menneen, nykyisen ja tulevan. Romaani kertoo arkkitehdista, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja toisaalta myös sen vuosisatojen taakse kantavan jäljen, jonka hän jättää jälkeensä. Työ, kokonaisen kaupungin suunnitteleminen on Carl Ludvig Engelille yhtä aikaa vapautus ja taakka. Arvostetun arkkitehdin todellinen elämä on kuitenkin ylvään empirekeskustan ulkopuolella: Charlotte-vaimon, lasten – ennen muuta hauraan Emilien – , oman puutarhan kukkien ja yöllä täyttyvien päiväkirjan sivujen parissa.
"Yöpäiväkirjan" merkintöjen tyyli on paikoin runollinen, joskus lakoninen tai ironinen. Ikonisesta arkkitehdistä piirtyy inhimillinen kuva, 1800-luvun miljöö herää eloon yksityiskohdissa, äänissä ja tuoksuissa ja monesti merkintöihin kiteytyy oivallus, hetken kauneus ja ikuinen suru.
Lumi sataa tyhjään kaupunkiin. Helsinki on kaunis kaupunki, jos muistaa olla katsomatta vain tätä hetkeä. Toisaalta lumen pettämänä keskeneräinennkin näyttää valmiilta.
Akvarelleista toisaalla: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Tuijata, Kirjakko ruispellossa, Helsingin sanomat.