J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi.
Harry Potter and Philosopher´s Stone, suom. Jaana Kapari.
Kuvitus Jim Kay.
Tammi 2015, 248 sivua.

Kun Hagrid katsoi Harrya, hänen silmissään leimusi lämpö ja kunnioitus, mutta Harry ei ollutkaan hyvillään ja ylpeä, sillä hänestä tuntui että oli sattunut joku hirveä väärinkäsitys. Velho? Hän? Miten kummassa se voisi olla totta? Hän oli elänyt koko ikänsä Dudleyn hutkittavana ja Petunia-tädin ja Vernon-sedän pompoteltavana. Jos hän olisi ollut velho, mikseivät he olleet muuttuneet rupisammakoiksi joka kerta kun he vain yrittivätkin lukita hänet komeroon? Jos hän olisi kerran kukistanut maailman mahtavimman taikurin, miten Dudley muka olisi voinut potkia häntä sinne tänne kuin jalkapalloa? 

Harry Potter ja viisasten kivi, hyvän ja pahan taistelua, nuoren pojan kasvua ja maagista sisäoppilaitoselämää kuvaavan sarjan avausosa on nyt ilmestynyt suomeksikin uutena, Jim Kayn kuvittamana laitoksena. Vaikka Mika Launiksen suomalaispainoksiin loihtimat kansikuvat ovat hienoja ja jo klassikon asemassa, niin ihastuin heti ensikatsomalla myös brittikuvittaja Kayn värikylläiseen ja tunnelmalliseen kuvitukseen. Kayn kuvat pääsevät oikeuksiinsa teoksen suurilla sivuilla ja laajoilla aukeamilla, ja monen kuvan runsaita yksityiskohtia voisi tutkailla vaikka kuinka kauan.

Ihailen J. K. Rowlingin mielikuvitusta, sitä, miten hän on sarjan maailman Tylypahkoineen ja Viistokujineen. Kayn kuvitus tavoittaa hienosti kirjan tunnelmat ja antaa monelle varsin eriskummalliselle velhomaailman jutulle muodon ja värit.

Viistokujalla. Jim Kayn kuvitusta kirjassa Harry Potter ja viisasten kivi.

Melkein harmittaa, että meidän perheen koululaiset ovat jo tutustuneet Harry Potteriin, sillä kuvitus tekee velhokoulumaailmasta jotenkin helposti lähestyttävän ja ymmärrettävän. Toisaalta, kuten esikoiseni totesi, on ihan hyvä kuulla ensin tarina ilman kuvitusta ja kuvitella henkilöiden, asioiden ja miljöön ulkonäkö ihan omassa mielessään.

Kahdella palstalla oleva teksti on jossain määrin raskasta lukea, ja raskaaksi käy isokokoisen kirjan kannattelukin pidemmän päälle. Kuvitettu laitos on upea, ja toivon, että kaikki Jim Kayn kuvittamat Harry Potterit käännetään suomeksi. Kuvitettu Potter ei kuitenkaan korvaa kätevänkokoista, kevyttä pokkaria tai perinteistä sidottua teosta, jota on mukava lukea vaikkapa riippumatossa tai sängyn pohjalla.

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Sanna Isto & Eppu Nuotio (teksti)
ja Sari Airola (kuvitus): Typy ja topakka tonttu
Bazar 2015.

Typy nyökkää. Paperiset lumihiutaleet ovat kauniita. Sitäpaitsi tätikin käski askarrella. Mutta ensiksi pitäisi saada jostakin valkoista paperia.
Typy on aikeissa käydä kysymässä Bertta-tädiltä, mutta tonttu tönäisee pinon laskuja pöydältä lattialle. Uusi suunnitelma on jo saanut tontun lämpimäksi ja tarmoa täyteen. 
"Näissä on kaikenmaailman numeroita", tonttu selittää innoissaan. "Mutta vain toisella puolen."

Typy ja topakka tonttu on kolmen ennalta tutun ja taitavan lastenkirjantekijän yhteistyön tulos: Sanna Isto on tuttu ihanista Tinka ja Taika -kirjoistaan (sarjan kolmannen osan arvio tulossa pian!), monessa ihanassa lastenkirjassa on Sari Airolan kuvitus (blogissa olen esitellyt niistä ainakin kirjan Metsän outo vieras) ja Eppu Nuotio on pitkän linjan kirja- ja kulttuurialan tekijä, jonka laajasta tuotannosta olen tainnut blogissani esitellä vain yhdessä Aino Louhen kanssa julkaistun Tämä vai tuo -kuvakirjan. Viimeksi mainittu on Bazarin kustantama, kuten Typy ja topakka tonttukin – olen iloinen siitä, että aiemmin käännösdekkareihin ja lukuromaaneihin profiloitunut kustantamo on alkanut julkaista myös kotimaista lastenkirjallisuutta. Suomessa on paljon taitavia lastenkirjailijoita ja -kuvittajia, ja monet perinteiset, isot kustantamot ovat supistaneet lastenkirjatarjontaansa.

Typy ja topakka tonttu sisältää joitakin klassisen joulutarinan aineksia, kuten jouluun nuivasti suhtautuvan kärttyilijän (Typyn Bertta-täti, eräänlainen Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon Rosina Rusinan hengenheimolainen), eloon heräävän koristetontun ja idyllisen loppukohtauksen. Typy ja tonttu sähläävät kuitenkin aivan omiaan, ja heidän seikkailunsa nivoutuvat hauskasti arkeen sekä lasten ja aikuisten näkökulman eroavaisuuksiin: laskut leikataan lumitähdiksi ikkunaan, pakastimesta otetaan huurretta lumettoman talven lohduksi ja tontun temppuilut aamiaispöydässä aikaansaavat "vesivahingon". Omassa kodissa tapahtuneen vesivahingon vuoksi Typy on alunperin joutunutkin ankaran Bertta-tädin vieraaksi.

Sari Airolan kuvitus hehkuu punaisen, keltaisen, violetin ja valkoisen sävyissä. Typy on suloinen ja suurisilmäinen, mutta hauskinta oli katsoa kuvista topakan tontun touhuja, vesilätäkössä sätkiviä kinttuja ja "hiihtämistä" värikynäsauvoilla. Kiitokset myös tekstin asettelusta: tummia kirjaimia ei tarvitse tihrustaa tumman kuvan päältä, vaan tekstille on jätetty tilaa valkoisella pohjalla.

Typyn tonttuystävä on totisesti topakka, kuten kirjan nimi lupaa. Siinä vaiheessa, kun tonttu tohkeissaan paketoi Bertta-tädin tuikitarpeellisia silmälaseja ja virkkuukoukkua tädille joululahjaksi, tuli jo nuoremman polven lukijalta kommenttia, että "tuollaista tonttua en ole ennen nähnytkään missään kirjassa, koko ajan tekee jotakin hullua!" Jaa-a, kuinkakohan viattomasti tonttu nappasi äkeän tädin tavarat piiloon joulua odottamaan? Ainakin Bertta todella ilahtui sitten viimein, kun sai aarteensa takaisin aattona!

Ehkäpä Typy-kirjalle tulee jatkoa ja saamme vielä joskus tietää, miksi Bertta-täti inhosi niin kovasti joulua?

Tunnelmallista ensimmäistä adventtia!

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Tammi 2015, 308 sivua.


Onko sillä väliä. Jos istun jonnekin syrjään, Maria ajattelee, metsään vaikka, kuulemattomiin. Laulan siellä jokaisen laulun jonka osaan – onko sillä väliä? Silti joku voi kuulla, aina joku voi kuunnella. Sillä kaiku on arvaamaton, se kantaa ääntä sielläkin missä niin paljon kasvaa. Ei ainoastaan avarissa tiloissa, aukeilla, niin kuin saattaisi kuvitella: kirkossa, nurmella, harjulla. Vaan myös metsän sisällä, siellä missä on niin paljon elämää.

Vuokko Sajaniemen Pedot oli vähällä jäädä minulta huomaamatta syksyn kirjasadon runsaudessa.
Kirjamessuilla Bonnierin aamiaisella Sajaniemi oli muiden esikoiskirjailijoiden sekä Katja Ketun ja Mihail Siskinin kanssa kertomassa kirjastaan, ja Pedot oli yksi niistä kirjoista, jotka valitsin kirjaherkkuja notkuvasta pöydästä mukaani.

Syksy on ollut täynnä kaikkea uutta ja kiirettä, ja vapaa kaunokirjallisuuden lukeminen on jäänyt kovin vähälle. Levottomasti kokeilin yhtä sun toista kirjaa, osa kovasti odotettujakin, mutta koin vain ahdistuvani japanilaiskirjailijan oudossa hississä ja suomalaisen spefilahjakkuuden kudotuilla kujilla. Sajaniemi sen sijaan loihti silmieni eteen maiseman, johon oli helppo uppoutua marraskuisena viikonloppuna, hämärän ja hennon valon rajamailla. Pieni, kuusikkojen ympäröimä Ritajärven kylä itärajan tuntumassa, metsän tuoksu ja ortodoksiliturgiassa palavat tuohukset – Sajaniemen vahva, runsaasti kuvaileva kerronta sai minut solahtamaan tarinaan, lukemaan romaanin lähes yhdeltä istumalta.

Pedot on ennen kaikkea lukiolaistyttö Marian kasvutarina. Marian äiti on kuollut auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni, ja kun suuri menetys leikkaa Marian elämän toisen kerran, hänen ennestäänkin hieman hatara otteensa elämästä ja olemisesta alkaa liueta. Marian isällä, Ritajärven ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralla, on omat työnsä ja kipunsa kannettavanaan, ja kyläyhteisökin on sokea nuoren tytön tuskalle. Seurakuntalaisilla ja kyläläisillä on muuta huolehdittavaa, sillä pihoilla on nähty suden jälkiä.

Kuten arvata saattaa, romaanin pahimmat pedot ovat lopulta jotakin aivan muuta kuin metsän pimentoon kaartavia susia. Sajaniemi kuvaa taitavasti ja kauniisti luontoa ja ihmisluontoa, tunnelmia ja ihmisten välisiä suhteita. Esikoiskirjailijan kieli ja kerronta hengittävät metsän rytmissä, piirtävät rajoja ja häivyttävät niitä näkymättömiin.


Pedot on luettu myös Mari A.:n kirjablogissa sekä Kirjakaapin kummitus ja Rakkaudesta kirjoihin -blogeissa.