Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. 
Kultaiset tyttökirjaklassikot.
Avain 2015, 279 sivua.

Ihana Rasavillejä ja romantikkoja -teos sai jatkoa, eräänlaisen "sisarkirjan", kun kotimaisista tyttökirjoista kertovan kirjan rinnalle ilmestyi ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden lukukokemuksiin paneutuva Kapina ja kaipuu. Tietokirjailija Sara Kokkonen työstää kasvatustieteen väitöskirjaa kotimaisista tyttökirjoista, kirjoittaa Saran kirjat -blogia ja pyörittää Tyttökirjaklassikot -verkkokauppaa, ja hänen tyttökirjakirjojensa sivuilta huokuukin vankka asiantuntemus, uuttera tutkimustyö ja rakkaus aiheeseen.

Sara Kokkonen on kirjoittanut jokaisesta kirjailijasta Louisa M. Alcottista Merri Vikiin pienoiselämäkerrat, joissa on paljon uutta tietoa myös kaltaiselleni pitkän linjan tyttökirjafanille. En esimerkiksi tiennyt, että Setä Pitkäsäären, Parhaan vihollisen ja St. Ursula koulun tyttöjen kirjoittaja, Jean Webster, teki ystäviensä kanssa maailmanympärysmatkan ja kävi aina Egyptissä, Intiassa ja Japanissa asti, mikä ei 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tainnut olla ihan tyypillistä naimattomille amerikkalaisnaisille. Muutenkin monet tyttökirjailijat ovat olleet monessa asiassa itsenäisiä edelläkävijöitä: he opiskelivat pitkälle, tekivät työtä kodin ulkopuolella eivätkä pitäneet avioliittoa itsestäänselvyytenä – arvoja ja asenteita, jotka heijastuivat myös heidän teostensa sivuille ja päähenkilöidensä kohtaloihin.

Kirjan esitysjärjestys on pitkälti kronologinen niin, että 1800-luvulla syntyneet tyttökirjallisuuden pioneerit on esitelty ensin ja 1900-luvun puolessavälissä julkaisseet "modernit tyttökirjailijat" esitellään lopuksi. Entä millä perusteella juuri nämä kymmenen kirjailijatarta Susan Coolidgesta Helen D. Boylstoniin ja Carolyn Keenesta Martha Sandwell-Bergströmiin ovat valikoituneet kirjaan? Monet heistä ovat klassikkojen klassikkoja, mutta heidät on valittu mukaan ennen kaikkea siksi, että heidän kirjoistaan me tavalliset lukijat kirjoitimme lukumuistojamme, kun Sara järjesti aiheesta kirjoituskeruun kevättalvella 2014.

On kutkuttavaa lukea omia luonnehdintoja lempikirjoistaan ja toisten kokemuksia ja mielipiteitä niistä. Lukijoiden tekstit muodostavat aika suuren osan Kapinasta ja kaipuusta, ja ne pitävät sisällään niin nostalgisia muistoja, hauskoja anekdootteja kuin oivaltavaa analyysia ja pientä kritiikkiäkin – joskus lapsuuden lempikirja näyttäytyy uudessa valossa, kun sen lukee uudestaan aikuisena. Parin kirjassa esitelly kirjailijan tuotanto oli minulle ennestään täysin tuntemattomia, ja oli erityisen hauska lukea toisten kokemuksia ja esittelyjä noista "tuntemattomista tyttökirjoista".

Kapinan ja kaipuun ulkoasu – kannen kuva ihanan Martta Wendelinin käsialaa – herättää samanlaisia ihastuksen väristyksiä kuin viehkot tyttökirjat konsanaan. Kaunis, suloinen kirja täynnä tietoa ja jaettuja kokemuksia.

Kirjasta on blogannut myös ainakin Aino.

P.S. Suloista satupäivän iltaa! ♥︎

Annika Sandelin: Yokon yökirja

Annika Sandelin: Yokon yökirja
Yokos nattbok, suom. Liisa Ryömä.
Kuvitus Liisa Bondestam.
Teos 2015, 148 sivua.

Olen itselleni vihainen kun en tohtinut puhua Danielin kanssa koko loppupäivänä, vaikka hän näytti surulliselta. Anna ja minä mentiin yhdessä kotiin ja puhuttiin siitä mitä oli tapahtunut. Me ei oltu koskaan ennen ajateltu että saduissa on ilkeitä kääpiöitä ja että Daniel luultavasti juuri siksi ei halua että häntä sanotaan kääpiöksi. Meistä molemmista Tove on varsinainen idiootti ja me päätettiin ettei enää koskaan käydä kirjastossa. Sitten me mentiin meille ja leikattiin keittiösaksilla kirjastokorttimme tuhansiksi palasiksi.

Illalla meilä oli kriisikokous siitä, miten estetään äitiä hakemasta kuviksenopettajan työtä. Salvadorkin sai osallistua. Hän esitti vain typeriä ideoita kuten että meidän pitäisi sytyttää postilaatikko tuleen, ja ennen kuin me keksittiin mitään parempaa, äiti kutsui meitä syömään. 

Yoko on kymmenvuotias tyttö, jolla on kaksi salaista kirjaa: Yökirja, johon hän kirjoittaa päivän tapahtumista sekä omista ajatuksistaan ja tunteistaan, ja vakoiluvihko, johon kirjataan yhdessä parhaan ystävän Annan kanssa havainnot epäilyttävistä henkilöistä, vaikkapa herrasmiehestä, joka kantaa kadulla kukikasta kassia, tai vanhasta rouvasta, joka kävelee turhan vetreästi tarvitakseen todella rollaattorilla ja jolla on varaa ostaa kahvilasta useita leivoksia.

Yokon perhe on vähän boheemi, sillä äiti on taiteilija, joka on nimennyt lapsensakin taiteilijoiden mukaan, on kiukkuinen ennen näyttelyä ja leikkaa sanomalehden silpuksi, jos näyttely on saanut huonon kritiikin. Pikkusisarukset Salvador ja Frida ovat useimmiten rasittavia, mutta on niistä joskus iloakin. Psykologi-isä pysyy useimmiten rauhallisena, kaikesta huolimatta. Vakoiluvihkoa on paras säilyttää Yokon huoneessa, sillä Annan perheen yläkerrassa sijaitsevassa asunnossa on niin siistiä, että sinne ei voi piilottaa mitään. Annan kotona on Yokon mielestä ihanan rauhallista, sillä siellä ei ole ärsyttäviä pikkusisaruksia tai temperamenttista äitiä, mutta kun tytöt vaihtavat koteja yhdeksi viikonlopuksi, tulee Yokolle äkkiä koti-ikävä.

Ja sitten on tietysti vielä luokka, 4B, jossa sattuu ja tapahtuu. Ja kun tapahtuu, niin Kimmo kantelee kaikesta Malin-opelle, se on varma.

Annika Sandelinin lastenromaanissa on ihanasti rosoa, joka näkyy myös Linda Bondestamin mainiossa kuvituksessa. Kirjan huumori on sopivan vaivihkaista. Kaikki ei ole vaaleanpunaista ja ihanaa, vaan myös negatiiviset tunteet ja isommat ja pienemmät surut kuuluvat kymmenvuotiaan elämään. Silti arki on perusturvallista ja ennakoitavaa. Kuten Yoko itse sen ilmaisee:

Minä en oikein tiennyt mitä vastata, sillä oikeastaan minusta on mukava tietää mitä päivittäin tapahtuu. Jos kaikki päivät olisivat aivan erilaisia, minä varmaan hermostuisin kovasti.


Yökirjasta toisaalla: Lumiomena, Mari A.:n kirjablogi, Lastenkirjahylly, Lapsen maailma.

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle!

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle!
Atena 2015, 240 sivua.

Lastenkirjahylly-blogistaankin tuttu lastenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen tarjoaa Lue lapselle! -teoksessaan tienviittoja ja virikkeitä lastenkirjallisuuden maailmaan. Kohderyhmänä ovat ennen kaikkea vanhemmat, päiväkodin työntekijät, luokanopettajat ja isovanhemmat – kaikki aikuiset, jotka viettävät aikaa lasten kanssa, kasvattavat, hoivaavat, viihdyttävät ja lohduttavat. Lastenkirjasta on moneksi, moniin hetkiin ja tilanteisiin.

Heikkilä-Halttunen ei tyydy vain hehkuttamaan lastenkirjallisuuden ja lukemisen ihanuutta, vaan esittää myös kritiikkiä joitakin ilmiöitä, vakiintuneita käytänteitä tai vaikkapa aikuisten asenteita kohtaan. Onko tarkoituksenmukaista, että monen päiväkodin säännöllisin satuhetki sijoittuu päiväuniaikaan, jolloin etenkin porukan pienimmät nukahtavat ennen kuin satu ehtii kunnolla alkaakaan? Onko vanhemman oma lapsuuden lempikirjoihin kohdistuva nostalgia se paras valintaperuste, kun lapselle etsitään luettavaa kirjakaupasta tai kirjastosta? Heikkilä-Halttunen ottaa kantaa myös maahanmuuttajalasten kirjallisuuskasvatukseen (jokaisen lapsen pitäisi saada kuulla satuja ja tarinoita omalla äidinkielellään!) ja muistuttaa vanhempia, että lapsen toivetta kuulla sama kuvakirja yhä uudestaan ja uudestaan tulee kunnioittaa.

Vaikka kirjassa puhutana paljon ääneen lukemisesta sekä lapsen ja aikuisen yhteisistä hetkistä kirjojen parissa, on siinä vinkkejä myös isompien lasten ja varhaisnuorten lukuharrastuksen aktivoimiseen ja ylläpitämiseen. Tässäkin näkökulma on lapsilähtöinen: lapsen on hyvä päästä itse valitsemaan luettavansa, ja yksilölliset erot näkyvät tässäkin: samankin perheen lapsista yksi voi olla todellinen lukutoukka, toista taas kiinnostavat muut asiat. Lapsi saa valita oman lukupolkunsa, jossa yksi teos voi hieman yllättäenkin johtaa toiseen.

Runsas tutkimustieto esimerkiksi lapsen kielellisten ja sosiaalisten taitojen kehityksestä, yhteisten iltasatuhetkien positiivisista vaikutuksista, satujen symboliikasta ja kuvakirjan estetiikasta on kudottu huomaamattomasti yleistajuisen tekstin sisään. Kaiken kaikkiaan Lue lapselle! on kaikessa informatiivisuudessaan ja näkökulmiensa runsaudessa helposti lähestyttävä käsikirja, jota kirjavinkkilistat ja pääasiat tiivistävät "huoneentaulut" sopivasti ryhmittävät.

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
suom. Svallgränden 5, suom. Taija Mård.
SetS 2015, 153 sivua.

Mathias Rosenlund on kolmikymppinen suomenruotsalainen kirjailija, joka tuntee Myyrmäen paremmin kuin Kulosaaren, kokee ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunnetta yliopiston akateemisissa ja hyväosaisissa piireissä, työskenteli useana kesänä Greenpeacen feissarina ja janoaa sivistystä enemmän kuin mitään muuta.

Rosenlundin esikoisteos Vaskivuorentie 20 (SetS 2013) on eräänlainen muistelma, omaelämäkerrallinen teos, joka kuvaa köyhyyden kierrettä, pikkulapsiperheen elämää Vantaalla, vaimon sairastumista masennukseen ja jonkin verran myös kirjailijan lapsuutta levottomassa tukholmalaislähiössä. Luin kirjan tuoreeltaan, mutta en löytänyt bloggaustani siitä; olinkin kirjoittanut Vaskivuorentiestä vain lehteen. Muistan ajatelleeni ainakin Henrik Tikkasta ja Karl Ove Knausgårdia Rosenlundin ensimmäistä "taistelua" ja "osoitekirjaa" lukiessani, ja sitä, että Suomessa on melko hyvät turvaverkot, mutta pitkäaikainen sairaus voi helposti pudottaa niiden ulkopuolelle sellaisetkin, jotka yrittävät kaikkensa.

Kuten Knausgårdin Taisteluni-sarjassa, myös Rosenlundin "osoitesarjassa" kuljetaan ajassa eteen- ja taaksepäin, muistellaan lapsuutta, kuvataan "nykyhetkeä" ja kurkotetaan tulevaan. Nimensä mukaisesti Kuohukuja 5 keskittyy niihin vuosiin, joina Mathias asuin vaimonsa ja lastensa äidin, C:n, kanssa nuorena perheenä, sai ensimmäisen lapsensa ja myöhemmin toisen. Kronologisesti se siis kuvaa aikaa ennen Vaskivuorentietä, jonne perhe muutti myöhemmin, mutta kuvaa myös varhaisempia ja myöhempiä vuosia, ennen kaikkea vuotta 2013, jolloin tapahtui käänne Mathiaksen ja hänen veljensä Christianin väleissä. Christian onkin Mathiaksen ohella toinen Kuohukujan päähenkilöistä; koko kirjan jälkipuolisko keskittyy kuvaaman Christianin rankkoja vaiheita.

Kuohukuja 5 on esineenä kevyt mutta sisällöltään raskas, ajoittain jopa masentava synkkyydessään ja inhorealistisissa kuvauksissaan veljen alkoholismista, mielialahäiriöstä ja itsetuhoisuudesta. Onneksi kirjassa on myös valonvälähdyksiä: Mathiaksen ja vastasyntyneen koliikkivauvan rauhallinen hetki aamun sarastaessa, yliopiston kirjallisuuden luennoilla avautuva tiedon ja elämysten virta, lakkaamaton halu lukea ja kirjoittaa.

Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015, 254 sivua.

He oikaisivat penkan ja ojan yli takaisin Pöllönkujalle. He näkivät etäällä kujan päässä joukon keskenään juttelevia ihmisiä ja arvasivat heidän etsivän Maijaa. Maisemassa oli tapahtunut pieni värimuutos, ei siksi että aurinko oli piirun verran alempana vaan siksi että jokin oli selvästi muuttunut ajallisesti ja paikallisesti, ikään kuin maisema, puut, pensaat, talo ja tiet, olisi jollakin tapaa reagoinut tapahtumiin. Ikään kuin värien taajuus olisi muuttunut, eikä värien ja sävyjen tiheys, syvyys ja loisto olleet samoja kuin äsken.

Viidesluokkalainen Maija on lähtenyt aamulla vähän ennen kahdeksaa kouluun tavalliseen tapaan. Kun opettaja vähän myöhemmin soittaa Maijan äidille ja kertoo, että tyttö ei ole saapunut kouluun, vanhempien aika pysähtyy ja samaan aikaan tunnit kiitävät pelottavan nopeasti kauas siitä hetkestä, jolloin Maija nähtiin viimeksi. Kristian-isä jättää työnsä kirjapainossa ja lähtee etsimään lastaan, huhuilee tämän nimeä mutta ei saa vastausta.

Perheen naapurusto, Maijan koulutoverit, joutomaiden kulkijat, mieleltään suuntaan tai toiseen nyrjähtäneet, lenkkeilijät ja rapistuneiden talojen erakot joutuvat tahoillaan kohtaamaan tytön katoamisen herättämät tunteet ja vastaamaan pelästyneen isän kysymyksiin. Romaanin näkökulma vaihtuu henkilöstä tai havaitsijasta toiseen, väliin nopeasti ja yllättävästikin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen: koko kylä, metsä, järvi ja taivas resonoivat tytön katoamista.

Pääskysen Sieluista tuli pakostakin mieleen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, jossa niin ikään kuvataan koulutytön katoamista ja pienen yhteisön reaktioita siihen. Mielleyhtymää vahvistaa se, että Pääskysen (!) romaanissa liikutaan kaduilla, jotka on nimetty lintulajien mukaan, ja kuten Linnuntiessä, myös Sieluissa linnut ovat myös todistajia, jotka voisivat perspektiivistään kertoa paljon jos osaisivat puhua.

Muutama vuosi sitten vaikutuin Pääskysen kielestä ja kerronnasta romaanissa Vihan päivä. Melkein pelkäsin lukea kirjailijalta mitään ahdistavan Vihan päivän jälkeen, etenkin kun Sielujenkin aihe on aika raskas. Mutta siinä missä ensin mainitussa kerronta kuljettaa pimeisiin syövereihin, jälkimmäisessä noustaa kuin keinossa huikaisevaan, kuulaaseen valoon.