John Williams: Stoner
Suom. Ilkka Rekiaro.
Johdanto John McGahern.
Bazar 2015, 306 sivua.
Olin jotenkin antanut itseni luulla, että John Williamsin jälleenlöydetty, alunperin vuonna 1965 julkaistu Stoner olisi ihana kirja. Kertoohan se maanviljelijän pojasta, joka vuonna 1910 lähtee yliopistoon opiskelemaan agronomiaa mutta löytää elinikäisen rakkautensa ja kutsumuksensa englannin kirjallisuuden parista ja jää yliopistoon opettajaksi. Ja olihan tämä ihana kirja, mutta myös raastava ja kipeä. Ajattelin, että ikääntyvästä kirjallisuusmiehestä kertova kirja olisi seesteinen ja vailla suuria ulkoisia tapahtumia, mutta olin osittain väärässä siinäkin. Luin Stoneria sydän pamppaillen: halusin tietää, mitä päähenkilölle käy, ja samalla painostava tunnelma sai aavistamaan monien tapahtumakulkujen lopputuloksen.
John Williams piirtää herkin vedoin näkyviin kömpelön nuorenmiehen, joka ei ymmärrä mitään englannin kirjallisuuden alkeiskurssista mutta juuri siksi haluaa tietää enemmän. William Stoner seuraa kutsumustaan, vaihtaa pääainetta eikä enää palaa kotitilalle, vaikka se merkitseekin maanviljelijävanhempien jättämistä oman onnensa nojaan. Williamin isä viljelee vuosikymmenet karua ja kuivaa maaperää, mutta hänen poikansa ei lopulta pääse sen helpommalla: myös Stonerin työura on kivisen kasken kyntämistä ja kuivan pellon kääntämistä.
Stoner on kehityskertomus, mutta myös tarina äärimmäisestä henkisestä väkivallasta kotona ja työpaikalla. Stoner erehtyy rakkaudessa ja hänen perhe-elämästään tulee käsittämätön helvetti; työpaikalla hänen tinkimätön oikeudentajunsa ja mielistelemättömyytensä tekee laitoksen johtajasta hänen vihollisensa. Stoner hoivaa ja rakastaa tytärtään Gracea hellästi ja omistautuu opetus- ja tutkimustyölleen, mutta hänen rauhaiset soppensa tuhotaan ja toimintaedellytyksensä kavennetaan lähes sietämättömiksi. Molemmat maailmansodat murentavat entisestään Stonerin uskoa kauneuteen ja ihmisyyteen, mutta se ei häviä kokonaan. Kerta toisensa jälkeen Stoner kuitenkin nousee tuhkasta, tyytyy siihen mitä voi saada, saa sen mistä luopuu ja kokee onnen ja merkityksellisyyden hetkiä.
Luin Stoneria ajoittain kuin kauhuromaania: jotkut henkilöhahmoista paljastuvat näennäisen tavallisen tai jopa viehättävän ulkokuorensa alla raateleviksi ihmissusiksi tai verta imeviksi vampyyreiksi – kuvaannollisesti, mutta kuitenkin. Williams onnistuu tekemään oppiaineen suullisesta kuulustelusta hyytävän jännitysnäytelmän ja avioliitosta goottilaisen linnan vankilan. Kirjan tunnelmasta, etelävaltiolaisesta yliopistosta ja sen eksentrisistä hahmoista tuli mieleen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jokin määrittelemättömämpi, kenties seesteisen pinnan alla kuohuvat tunteet ja kaunis kerronta taas toi mieleeni Marilynne Robinsonin Gileadin.
John Williamsin romaani on ylistys hiljaisille puurtajille, lempeälle vastarinnalle ja kirjallisuudelle.
Stoner on jättänyt jäljen myös Susannaan, Omppuun, Kaisa Reettaan, Katjaan niin Kirjojen kamarissa kuin Lumiomenassakin, Suketukseen, Leena Lumiin, Lauraan, Maijaan, Minnaan , toiseenkin Minnaan ja Arjaan ja Ullaan.
P.S. Omistan tämän postauksen kirjallisuudenopiskeluvuosieni muistolle. (Snif!)
