Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Yhteisnide teoksista Kuninkaan Anna (Kungens Anna 1983) ja
Kökarin Anna (Ingens Anna, suom. 1984).
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm.
Gummerus 2014, 597 sivua.

Perinteisesti rakkaus syttyi ja kehittyi varjoissa ja pimeässä, porstuan tienoilla ja vajojen nurkilla. Mutta Anna tuli Staffanin luokse vuorelle tai etsi hänet käsiinsä rannalta kirkkaassa päivänvalossa. Staffan asettui sellaisiin paikkoihin, mistä Anna näki hänet, tai mainitsi aamulla kuin vahingossa mihin hän aikoi mennä. Varhain iltapäivällä saarella oli rauhallista. Lapset leikkivät ulkona, ja satutettuaan itsensä he tulivat Annan luokse, joka puhalsi kipeääb kohtaan tai pani ratamonlehden haavan päälle. Niiskuttaen ja nenä tuhisten lapset katselivat Staffanin luonnoksia, ja Anna selittk mitä ne esittivät, sitten hän lähetti heidät pois. Anna kohteli lapsia hyvin ja tottuneesti, halasi kun he itkivät ja pörrötti heidän tukkaansa niin että Sraffaninkin päänähka kihelmöi. Häneen Anna ei koskenut vahingossakaan. Milloin Anna tuli katsomaan läheltä jotakin hänen työtään ja hän syrjään siirtyessään hipaisi Annaa, Anna hätkähti kuin lyötynä ja kääntyi poispäin.

Ulla-Lena Lundbergin varhainen romaani Kuninkaan Anna ja sen itsenäinen jatko-osa Kökarin Anna ilmestyivät kolmekymmentä vuotta sitten ja olivat jo aika lailla painuneet unholaan, kun vuoden 2012 Finlandia-palkinto nosti paitsi Lundbergin uusimman romaanin Jää myös kirjailijan aiemman tuotannon esiin muun muassa uusintapainosten kautta. Luin Kuninkaan Annan ensimmäistä kertaa nelisen vuotta sitten, kun se osui sattumalta silmiini kirjaston hyllystä, ja rakastuin kirjaan oitis. Jokin nuoren Annan tarinassa osui suoraan sydämeen, enkä halua itsellenikään ihan tarkkaan eritellä, mikä.

Koska luin Kuninkaan Annan ensimmäistä kertaa vähän ennen kuin aloitin Sinisen linnan kirjaston, en ole siitä blogannut, mutta olen maininnut teoksen kymmenen rakkaan ja tärkeän kirjan listalla, nostanut sen parhaaksi vuonna 2010 lukemakseni kirjaksi ja maininnut Annan niiden kirjallisten hahmojen joukossa, joihin samastun tai joita ihailen. Kökarin Anna sen sijaan jäi minulta ensimmäisellä lukukerralla vähän kesken, siinä ei ole samanlaista eheää kaarta kuin Kuninkaan Annassa ja totta puhuen sydäntäni särki lukea rakkaan Annan yksinäisistä ja pitkistä vuosista. Tiedän, että on lapsellista arvioida kirjaa sen juonen perusteella, mutta en pitänyt Annan myöhemmistä vaiheista ollenkaan. Siinä missä Kuninkaan Anna jätti haikeansuloisen, mutta toiveikkaan olon, tuntui Kökarin Anna ensilukemalla kuin kahlaamiselta lähes taukoamattoman harmaan tihkusateen keskellä.

Minusta on hyvä, että Annan tarina on  uusintapainoksen myötä saatu yksiin, kauniisiin kansiin. Pidän muutenkin yhteislaitoksista (silloin kun sivumäärä ei kasva kohtuuttomaksi) ja käsitän monet usempana niteenä ilmestyneet kirjasarjan osat yhtenä teoksena. Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna ovat kuitenkin sen verran erilaisia tyyliltään ja kerronnan kaareltaan, että miellän ne eri kirjoiksi ja käsittelen niitä tässä postauksessa sen mukaan.

Kuninkaan Anna esittelee aluksi Annan  ennen muuta osana kökarilaista saaristolaisyhteisöä. Kuninkaan Anna on Kuninkaan Anna, koska hänen isänsä ja asuinpaikkansa on Kuningas: Frans-isän torppa on saanut lempeän pilkkanimen Kuningas, koska se on kylän pienin. Anna menettää rakkaan isänsä pikkutyttönä ja joutuu kantamaan entistä enemmän vastuuta leskeksi jääneestä, suruunsa kääriytyvästä äidistään ja pikkuveljestään. Romaanissa kuvataan paljon saarelaisia ja heidän välisiään suhteita, vähän samaan tapaan kuin Lundberg kuvaa myöhemmin luotolaisia Jäässä. Anna nousee kuitenkin heti kerronnan keskiöön; isäänsä kaipaavaa, aikuisten puheista ja käytöksestä usein hämentyvää Annaa kuvataan lämpimästi ja vivahteikkaasti. Mieleen tulee Juhani Ahon pieni Elli romaanissa Papin tytär, toinen hiljainen, omista toiveistaan ja peloistaan aikuisten jaloissa vaikeneva tarkkailija. 

Kalastukseen perustuva elämä saarella on kovaa ja olot vaatimattomat. Lundberg kuvaa saaristolaiselämää vähän samaan tapaan kuin Anni Blomqvist Myrskyluodon Maija -sarjassaan: arkiset askareet ja työnteko rytmittävät kerrontaa ja naiset ehtivät miettiä tunteitaan vain askareiden lomassa – tästä tulee mieleen myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja. Kuninkaan Anna on kuitenkin ennen kaikkea Annan ja Staffanin, elämää nähneen tukholmalaistaiteilijan rakkaustarina. Rakkaus Staffaniin vie Annan pois kotisaareltaan, Tukholmaan, jossa hän on Staffanista huolimatta yksin kuin yksinäiselle luodolle harhautunut linnunpoika.

Annan ja Saffanin tarina on toisaalta hyvin tyypillinen, moneen kertaan kerrottu, mutta toisaalta Annan kohtalo (etenkin kun ottaa huomioon "jatko-osan", Kökarin Annan, tapahtumat) ei ole se tälle rakkaustarinatyypille ja romaanin kuvaamalle aikakaudelle tyypillisin. Annan kohtaloon vaikuttaa toisaalta hänen viattomuutensa ja vilpittömyytensä, mutta ennen kaikkea hänen kunniantuntonsa ja syvä rakkautensa. Koska Annan sydän on niin täynnä rakkautta eikä taivu pienimpäänkään petokseen tai laskelmointiin, hänen kohtalonsa Tukholmassa on täysin Staffanin oikkujen ja tämän monessa suhteessa heikon luonteen varassa. Anna saa vastarakkautta, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin ansaitsisi. En ymmärrä Staffania, mutta onneksi romaanin kertoja ymmärtää, ja piirtää Staffanistakin monitahoisen, inhimillisen hahmon.

Myös Annan elämän myöhempiä vaiheita leimaa se, että hän rakastaa pyyteettömästi. Annan pitkän elämän kantavana voimana on rakkaus Staffaniin, muistot yhteisistä hetkistä ja toivo jälleenkohtaamisesta. Toista Anna-romaania kuvaa paremmin alkukielinen nimi Ingens Anna kuin Kökarin Anna: hän ei kuulu kenellekään eikä kukaan kuulu hänelle. Kökarissakin Anna vietttää vain kesät opiskeltuaan opettajaksi ja saatuaan paikan mantereelta. Luonnollisesti Anna muuttuu ja kehittyy vuosien saatossa, säilyttäen kuitenkin paljon herkkyydestään – mutta minulle tuli välillä ikävä nuorta Annaa.

Ulla-Lena Lundbergin – ja suomentaja Kaija Kaupin – kieli on kaunista, lauseiden ja kappaleiden rytmi eheää. Lumdberg kuvaa luontoa ja miljöitä elävästi, mutta rakastan ennen kaikkea kirjailijan tapaa kuvata henkilöitään. Anna-romaaneissa ei ole samanlaista hyvin näkyvää, persoonallista kertojaa kuin Marsipaanisotilaassa ja Jäässä, mutta yhtä kaikki kertoja henkilöitä kohtaan tunteman lämmön ja ymmärryksen voi aistia kirjan sivuilta. Lundberg kuvaa taitavasti niin Annan sielua kuin ruumistakin, mielenliikkeitä ja rakkauden fyysistä puolta. Vaikka Kökarin Anna ei kaunokirjallisena teoksena nouse Kuninkaan Annan tasolle eikä minulle yhtä rakkaaksi kirjaksi, on Annan tarina kokonaisuudessaan koskettava ja hieno kirja, joka omalla henkilökohtaisella asteikollani nousee aivan palkitun ja rakastetun Jään rinnalle.

Haaveet, odotukset, rakkaus, toivo. Rauhassa lepää lahti, kotipoukama on hiljennyt. Koskaan ei ole iltahiljaisempi kuin silloin, kun ei enää odota keyään, kun kaikki ovat lähteneet.

Muissa blogeissa sanottua: Jaana on lukenut sekä Kuninkaan Annan että Kökarin Annan, Jonna on lukenut Kuninkaan Annan (1983)