Sivut

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Anni Kytömäki: Kultarinta


Anni Kytömäki: Kultarinta.
Gummerus 2014, 644 sivua.

Kävelemme metsään. Siitä on tullut jo minunkin metsäni siinä määrin kuin metsä voi olla oma: tiedän missä pitää varoa, ettei tallaa muurahaisten polkua, missä kohtaa varoittaa säikky talitiainen, missä kelot nitisevät puuskissa toisiaan vasten. Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät enää tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä. 

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta on kirja, jota rakastin jo etukäteen. Ennakkotietojen mukaan kirjan "vaikuttavin päähenkilö on suomalainen, omatahtoinen luonto" ja tarinan aikajänne kattaa pitkän ajanjakson 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kultarintaa on verrattu ainakin Ulla-Lena Lundbergin ja Kjell Westön romaaneihin (joita Kytömäki ei toistaiseksi ole lukenut). Jonkinlaisen käsityksen Kytömäen tyylistä kirjoittaa sain luettuani kirjailijan novellin "Trubaduuri" novelliantologiasta Rakkaustarinat (2008). Ulkokirjallisista seikoista täytyy mainita, että ihastuin Anni Kytömäen välittömään ja iloiseen olemukseen Gummeruksen kevätpressissä ja että kirjailija on erään kirjabloggaajakaverin* sisko.

Kultarinta on tarinankerronnan juhlaa. Kertomus kattaa laajan kaaren, mutta jokainen kuvattu hetki on rikas ja tiivistunnelmainen. Kytömäki kirjoittaa rikasta, kuvailevaa kieltä, ja hänen kerronnassaan on jotakin taianomaista. Lukijana tulen johdatetuksi tiheään metsään, jonka kallioilta silloin tällöin aukeaa näkymä järvelle tai niityille. Henkilöhahmojen kohtalot ja juonenkäänteet risteävät kuin polut. Muutaman kerran yllätyn, monta kertaa saan pidättää hengitystäni, jatkuvasti myötäelän jokaisen hetken  Erikin, Lidian, Mallan, Joelin ja karhun rinnalla.

Tarinan taustalla pauhaavat ensimmäinen maailmansota ja kansalaissota, mutta Kultarinta ei ole kansakunnan vaiheita kartoittava kollektiiviromaani vaan yksilöiden tarina. Sodat, kapinat ja kulkutaudit vaikuttavat päähenkilöiden elämään, mutta eivät ole kerronnan keskiössä. Pääosassa ovat ihmiset, jotka haluavat kulkea omia polkujaan, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Päähenkilöitä yhdistää se, että he rakastavat ja arvostavat metsiä, lintuja ja karhuja. He eivät halua tappaa eivätkä tulla tapetuiksi, eivät vangita eivätkä tulla vangituiksi. He etsivät vapautta, hiljaisuutta ja rauhaa, mutta myös läheisyyttä ja yhteyttä toisen elävän ja tuntevan olennon kanssa.

Romaanissa tarkastellaan ihmisen suhdetta luontoon henkilöiden ja heidän kehityksensä kautta. Erikin isä, varakas tilanomistaja ja kartanonisäntä, näkee metsässä lähinnä vain sen välinearvon, tavan tehdä rahaa. Erikin Stella-äiti suhtautuu luontoon ja eläimiin tunteikkaammin, mutta käyttää sulkakoristeisia hattuja, koska "uskoo tai toivoo, että höyhenet on kerätty metsästä sulkasadon jälkeen". Erik itse aistii lapsena vahvasti luonnon kauneuden ja salaperäisyyden, mutta vieraantuu metsistä jonkin verran muutettuaan Helsinkiin kouluun, lähestyäkseen sitä luonnontieteellisten opintojen myötä arvostaen, mutta kuitenkin tutkijan intresseistä käsin. Kohdattuaan uudelleen lapsuuden leikeistä tutun Lidian, metsissä kuin kotonaan liikkuvan torpantytön, Erik alkaa taas kulkea metsissä aistien niiden taian ja salaisuudet. Myöhemmin Erik opettaa tyttärensä Mallan kulkemaan metsissä ja tunnistamaan kasveja ja eläimiä. Malla on vuosien ajan kuin häkkilintu, joka kaipaa metsään, ja metsä on hänelle lopulta tie vapauteen.

Kytömäki kuvaa suurella herkkyydellä ja lämmöllä luontoa: pieniä yksityiskohtia ja laajoja maisemia, lintujen arkisia toimia ja öisen metsän taianomaisia, kansanperinteestä ja saduista ammentavia tunnelmia. Välillä olen näkevinäni Pessin ja Illusian livahtavan piiloon vanhan kannon taakse. Ihmisiä, osa luontoa hekin, Kytömäki kuvaa niin elävästi, että vain hetken tarinassa vilahtavat sivuhenkilötkin piirtyvät lähtemättömästi mieleen. Eräänkin kohdalla ajattelin, että tämä ihminen sukeltaa vielä jossain kohtaa takaisin tarinaan, ja niin kävikin. Tarinan kahta pääkertojaa, Erikiä ja Mallaa, ymmärtää niin syvästi että aivan kipeää tekee, samoin kaksikkoa, joka pakenee ajokoiraa ja aseita ja on kuin yhtä.

Kultarinta on laaja, eeppinen romaani, jonka lukeminen vie aikaa. Uskon, että kirja myös kestää aikaa. Ainakin minun mieleeni tämä tarina jää soimaan kuin lintujen laulu kevätiltana.

*tältä Poplaari-blogin sivulta löytyy linkkejä muihin Kultarinta-arvioihin.

24 kommenttia:

  1. Kuulostaa todella mielenkiintoiselta kirjalta ja olen tämän jo merkinnyt kirjalistalle, jota ajattelin tutkailla, kunhan seuraavan kerran pääsen käymään kirjastossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, toivottavasti Kultarinta tulee sinua vastaan – uskon että sinäkin pitäisit!

      Poista
  2. Minä olen varannut tämän kirjan kirjastosta, mutta en ole vielä saanut romaania itselleni. Niin ylistäviä arvioita olen lukenut, että en malta odottaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, vastailen näihin kommentteihin niin viiveellä, että nyt olet Kultarinnan jo lukenutkin – ja bloggasit siitä ihanasti kuvineen kaikkineen!

      Poista
  3. Kuulostaa sen verran kiehtovalta, että laitoinpa varauksen kirjastoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainiota, Jane! Toivottavasti saat kirjan pian (ellet ole jo saanut).

      Poista
  4. Olen varannut kirjan kirjastosta. Hyvältä kuulostavat nuo luontokuvaukset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ja nyt olet ehtinyt jo lukeakin sen, kiva että sinäkin pidit Kultrinnasta!

      Poista
  5. Ihanalta kuulostava kirja, jonka haluan ehdottomasti lukea. Luonto kuulostaa hyvältä romaanihenkilöltä.

    VastaaPoista
  6. Taidan arvata, ketä sivuhenkilöä tarkoitat. :)

    Onpa uskomattoman hienoa seurata Kultarinta-ilmiötä ja nähdä tällaisia juttuja! Luettuani käsikirjoitusta muutaman sivun tiesin heti, että siitä tulisi vielä oikea kirja. Kahden vuoden odotus oli pitkä, mutta kyllä kannatti odottaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, voit kyllä olla onnellinen ja ylpeä siskosi puolesta! <3 Aivan ihana kirja. Ja arvaat varmasti oikein, ketä sivuhenkilöä tarkoitan :) Kultarinnan tarinasta tuli mieleen Anni Swanin nuortenkirjat vuosien jälkeisine jälleennäkemisineen ja luonnonrakkaudenkin puolesta.

      Poista
  7. Kirjan teema ja erityisesti se, että luonto on nostettu oikeutetulle paikalle toisten romaanihenkilöiden joukkoon, tuntuvat mielenkiintoisilta!

    tartun tähän tiiliskiveen varmaankin.. aikanaan. Kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
  8. Hei, sinut on haastettu Blogien lastenkirjaviikkoon 2014 blogissani :)! www.sininenkeskitie.blogspot.fi
    Sinut haastan ehdottomasti, toivottavasti pääset mukaan :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Bleue - järjestämäsi lastenkirjaviikko oli kyllä ihan menestys!

      Poista
  9. Häkkilintu on todella hyvä vertaus!
    Muutenkin osasit pukea sanoiksi monta kirjan hienoutta <3

    VastaaPoista
  10. Hieno kuva kirjasta! Minulla tämä vielä odottaa lukemistaan, mutta olen varma että pidän tästä kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susa! Ja aivan varmasti tulet tykkäämään Kultarinnasta :)

      Poista
  11. Kuulostaa mielettömän mielenkiintoiselta kirjalta. Odotan kirjaston varausjonon lyhentymistä innolla jotta saan Kultarinnan käsiini. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, Tilda! Toivottavasti olet jo saanut kirjan tai saat sen pian :)

      Poista
  12. Nautin joka hetkestä tämän kirjan kanssa.

    VastaaPoista