Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken
Minerva 2013.

"Oi, legoja! Pussillinen karkkeja! Väriliituja! Hirmuinen käärme! Suklaadinosaurus! Pikkuauto! Jihuu!" Onni kiljahtelee. 

"Ihania lahjoka! Muistitko kiittää kaikkia?" äiti kysyy. 

Tähän aikaan vuodesta varmaankin monessa perheessä lapset kirjoittavat kirjeitä joulupukille tai esittävät lahjatoiveita vanhemmilleen. Laatikot pursuavat ennestään leluja ja muuta roinaa, ja aikuiset arvaavat jo etukäteen, että uuden tavaran hohto haihtuu taas pian pakettien avaamisen jälkeen. Ei sillä, että aikuisetkaan olisivat tässä asiassa synnittömiä – mekin haluamme lisää tavaraa, ja tiedän eräitäkin kirjahamstereita, jotka toivovat aina vaan lisää kirjoja, vaikka hyllyt jo pursuavat luettavaa...

Sanna Pelliccionin uusin kuvakirja Onni-poika tahtoo kaiken kertoo kuluttamisesta, tavaraähkystä ja kierrättämisestä lapselle ymmärrettävästi. Joulun sijasta tarina alkaa toisesta tavarakeskeisestä juhlasta, kun vietetään Onnin syntymäpäiviä. Onni saa lahjoja sekä perheeltään että kakkukesteihin saapuvilta kavereiltaan, ja on hetken ihan päästään pyörällä. Juhlien jälkeen iskee ärtymys ja tyytymättömyys: Onni ja pikkuveli Olavi haluaisivat syödä karkkia ja kakkua aamupalaksi, ja Onni miettii jo, mitä kaikkia tavaroita hän vielä tarvitsisi.

Tuttuun Onni-poika -tyyliin tämäkin kirja etenee opettavaiseen sävyyn, ongelmasta pohdintaan ja jonkinlaiseen ratkaisuun. Perheen vanhemmat selittävät, että kaikkea ei voi saada: tavarat tukkisivat koko asunnon ja vanhempien kaikki aika menisi töissä käymiseen ostosmenojen kattamiseksi. Mikä onkaan elämässä tärkeää? Hauskasti ja oivaltavasti Pelliccioni kuvaa myös vanhempien kaipuuta rauhalliseen kahvihetkeen – lapset komennetaan pihalle, ja pienen hengähdyshetken jälkeen voi ryhtyä siivoamaan ja laittaa samalla tarpeettomiksi käyneet tavarat kiertoon.

Pelliccionin suhteellisen minimalistinen kuvitustyyli ei ihan parhaalla mahdollisella tavalla sovin liian tavaran tematiikkaan. Vaikutelma on jopa koominen, kun isä kompastuu legopalikkaan ja valittaa, ettei lattialla mahdu kävelemään, mutta kuvassa lattia hohtaa tyhjyyttään kolmea legoa lukuunottamatta. Mieleeni muistuu muutama vuosi sitten ilmestynyt Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirja Mennään jo kotiin (josta löytyy arvio ainakin Luettua elämää -blogista), jossa lastenhuoneiden ja muidenkin kodin tilojen tavararunsautta oli kuvattu todella yksityiskohtaisesti ja kaunistelematta. Ilmankos – olihan Savolainen ottanut kuviin mallia ihan todellisista suomalaiskodeista!

Muissa blogeissa sanottua: Pihin naisen elämää, Sininen keskitie