Heikki & Elli-Alina Hiilamo: Isän kirjeitä tyttärelle

Heikki & Elli-Alina Hiilamo: Isän kirjeitä tyttärelle
Into 2012, 177 sivua.

Ennen kuin alat lukea kirjeitäni haluan pyytään anteeksi. En voi sille mitään, että välillä puhun isänä ja välillä tutkijana, välillä yksityisestä ja välillä yleisestä näkökulmasta. Perhepolitiikan tutkijana noita rooleja on vaikea erottaa toisistaan. 

Tutkimusprofessori, toimittaja ja tietokirjailija Heikki Hiilamo (s. 1964) kirjoittaa kirjemuodossa tyttärelleen muistoja tämän lapsuudesta - kun toimittaja-isä ja pappiäiti elivät ruuhkavuosia, tekivät töitä ja koettivat pitää viisilapsisen perheen arjen pyörimässä - ja näkemyksiään perhepolitiikasta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Tytär Elli-Alina Hiilamo (s. 1991) vastaa joihinkin kirjeisiin lyhyesti, mutta pääasiassa tämä on isän kirja, josta tyttären osuudet olisi voinut jättää pois kokonaisuuden juurikaan kärsimättä. Se, että Heikki Hiilamo osoittaa sanansa tyttärelleen, tuo kuitenkin kirjaan henkilökohtaisemman vivahteen ja suuntaa sen katsetta muistoista tulevaisuuteen: millaisia ratkaisuja tytär tulee tekemään parisuhteessa, perhettä perustaessaan ja työelämässä?

Elli-Alinan kirjeet lähinnä toistavat Heikin kirjoittamaa omasta näkökulmastaan, mutta se, miten aikuistunut lapsi näkee lapsuutensa, on yhtä kaikki kiinnostavaa. Elli-Alina ei valitettavasti juurikaan kommentoi sitä, millaista oli kasvaa perheen toiseksi vanhimpana lapsena tai ainoana tyttönä, mutta kertoo hieman niistä tunteista, joita isän uppoutuminen töihinsä odotetulla kesämökkireissulla herätti. Tytär on enemmän äänessä silloin, kun puhutaan koulunkäynnistä ja opiskelusta. Sekä Heikki että Elli-Alina kertovat omat kokemuksensa opettajasta, jonka rohkaisu ja positiiviset odotukset kantoivat pitkälle, ja muistelevat vuoronperään Elli-Alinan vaihto-oppilasvuotta Yhdysvalloissa.

Hiilamoiden perhe eli varmaankin Elli-Alinan lapsuudessa ja nuoruudessa niin sanottua "tavallista hyvää arkea", mutta toki perheessä on ollut heikot kohtansa ja sokeat pisteensä, kuten kaikilla. Isä tuntee syyllisyyttä siitä, että hän on ollut työnsä ja omien projektiensa vuoksi poissaoleva - fyysisesti tai henkisesti - ja asettanut joskus oman viihtymisensä pienen lapsen turvallisuuden edelle kohtalokkain seurauksin. Hiilamo, ja tytärkin, arvelevat isän jättäneen liian paljon vastuuta kotitöistä ja lapsista äidin kontolle, vaikka ei papin puolisona olekaan voinut välttää tilanteita, joissa on läsnä ainoana aikuisena.

Loppujen lopuksi ongelmat ovat kuitenkin hyvin keskiluokkaisia. Harmittaa, kun soittotunnit ovat jääneet urheiluharrastusten jalkoihin, tai kun suureen omakotitaloon on kertynyt vuosien myötä niin paljon tavaraa, että muuttoraivaus vie tolkuttoman paljon aikaa. Kiire ja uupumus ovat pääosin seurausta siitä, että halutaan edetä uralla ja pitää kiinni tietystä elintasosta - vaikka Hiilamo kertoo joutuneensa kerran asioimaan myös toimeentulotukiluukulla, mikä oli myöhempien työtehtävien kannalta opettavainen kokemus.

Hiilamot kirjoittavat myös muun muassa tupakkateollisuudesta, Steiner-koulusta, yksinhuoltajuudesta, toimittajan työstä ja erilaisista yhteiskunnallisista ongelmista. Lähes jokaisen kirjeen sisäisessä pienessä tarinassa on "happy end" - se on sympaattista, mutta toistuessaan hieman puuduttavaa. Teoksessa ei ole samanlaista rohkeutta puhua vaikeistakin asioista kuin Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen Kirjeitä lapsiperheestä -teoksessa (Edita 2008), ja Isän kirjeitä tyttärelle onkin enemmän leppoisa hyvän mielen kirja ja sarja pintaraapaisuja sosiaali- tai koulutuspoliittisiin aiheisiin kuin mikään kovin syväluotaava teos perhesuhteista.

Hiilamoiden kirjassa on jotain samaa kuin Riina Katajavuoren kolumneista ja muista lyhyistä kirjoituksista kootussa Perhehytissä. Tyyli on jutusteleva ja lämmin. Parhaat oivallukset eivät synny maailmanpolitiikkaa syleilevistä pohdinnoista, vaan arkisista muistoista.