Sari Peltoniemi & Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja

Sari Peltoniemi (teksti) ja Liisa Kallio (kuvat): Gattonautti ja muita arkisatuja
Tammi 2012, 67 sivua.

Jaakko tajusi kuin salamaniskusta, mitä se tarkoitti. Tuntui melkein kuin koko huone olisi tärähtänyt ja kaikki tylsyys karissut lattianrakoon.
Ranta-Telle ottaisi Jaakon mukaan. Hänestäkin tulisi gattonautti!

Tämä kirja yllätti lukijansa. Kannen ja vähän nimenkin perusteella odotin leikki-ikäisille suunnattuja tarinoita, joissa marjaretkellä nähdään metsänkeijuja tai koulukirjan välistä kurkkaa lukutoukka. Sellaisia perinteisiä hyvänmielen satuja siis. Lasten- ja nuortenkirjailija Sari Peltoniemen sadut olivatkin varsin omanlaisiaan, moniulotteisia ja -tasoisia, ja jäin miettimään useaa tarinaa vielä lukemisen jälkeen. Myös satuja kuunnelleilta lapsilta irtosi harvinaisen paljon kommentteja.

Otollisinta kohderyhmää näille saduille ovat mielestäni esi- ja alkuopetusikäiset. Ihan joka aukeamalla ei ole kuvitusta ja tekstin juju ei ole varsinaisissa tapahtumissa vaan henkilöiden mielenliikkeissä ja jonkin salaperäisen, sadunomaisen pilkahduksissa. Kaikissa saduissa on päähenkilönä noin 6-8 -vuotias lapsi tai lapsia. Meillä lapset (5- ja 7-vuotiaat) olisivat kuunnelleet koko kirjan alusta loppuun kerralla, mutta lukijan ääni väsyi ja kaksi viimeistä satua jäivät seuraavaan päivään.

Muutamat sadut olivat tunnelmaltaan aika surumielisiä, etenkin satu "Kun olin kivi". Siinä Ilmari-poika herää eräänä aamuna ja päättää olla kivi. Vanhemmat pelästyvät, mutta koettavat huolehtia Ilmarista niinkuin ennenkin: tarjoavat ruokaa (kivellä ei tosin ole suuta, mutta äidin kyynel maistuu hyvältä) ja viedä hänet ulos pihalle. Toiset lapset eivät kiinnitä huomiota kiveen, vaikka Ilmari haluaisi mukaan leikkiin: "Yritin kierähtää heitä kohti, mutta kivet ovat huonoja liikkumaan." Pikku Kakkosen katsominen onnistuu, vaikka olisi kivi. En tiedä, miten lapsilukijat kokevat tämän sadun, mutta minusta se kertoo lapsen masennuksesta.

Eniten keskustelua meillä virisi saduista "Haudan hoitaja", joka sai esikoisen muistelemaan, mitä koulussa oli opetettu entisajan lasten elämästä, sekä "Isosisko melkein muuttui peikoksi", jonka tiimoilta puhuimme siitä, mikä on murrosikä. Lotta seuraa sivusta isosiskon "vaihetta", muuttunutta pukeutumistyyliä, yöllisiä retkiä ja kovaäänisen musiikin kuuntelua:

Joskus Lotasta tuntuu kuin sisko tekisi rokista vähän niin kuin pesän. Se soi niin lujaa, että koko huone tulee täpötäyteen ääntä ja sitä valuu uloskin. Sisko on siellä rokin keskellä ihan yksin ja se ympäröi häntä joka puolelta. 

Tähän "arkisatuun" tuo taikaa isosiskon nalle, joka vierailee pikkusiskon unessa, asettaa naurullaan teiniangstin oikeisiin mittasuhteisiinsa ja löytyy aamulla yllättäen Lotan sängyn jalkopäästä. Johtuikohan sadun kutkuttavasta lopetuksesta ("Lotta uskoo, että pian nalle taas puhuu hänen unessaan. Silloin se tuo siskolta viestin."), että seitsenvuotias sanoi, että olisi halunnut kuulla lisää!

Kaikissa saduissa on läsnä aikuinen tai aikuisia, joten joissakin saduissa esiin tulevista vaikeista teemoista huolimatta kertomusten perusvire on turvallinen. Iloisiakin tarinoita kokoelmasta löytyy, esimerkiksi "Osta hyviä kyniä", jossa sinnikkäiden poikien haave toteutui yllättävällä tavalla, sekä nimisatu "Gattonautti", jossa kissa kaipaa uusia seikkailuja. Runollisessa "Karvamatojen marssi"-sadussa ratkeaa, kuinka Mattikin voisi nähdä tähdenlennon.

Peltoniemi kirjoittaa kauniisti ja lasta ymmärtäen. Ajoittain tärkeä teema tuntui asettuvan sujuvan tarinankuljetuksen edelle niin, että teksti hieman junnasi, mutta pääosin kerronta toimi hyvin. Liisa Kallion lämminsävyinen kuvitus tukee kirjan tunnelmia. Gattonautti ja muita arkisatuja sopii hitaasti nauttavaksi, mielellään lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin.