Katriina Kajannes (toim.): Mutta kun olen runoniekka. Juhlakirja Lassi Nummelle

Katriina Kajannes (toim.) Mutta kun olen runoniekka. 
Juhlakirja 80-vuotiaalle Lassi Nummelle. 
Julkaisija Lassi Nummen seura ry.
Ilias Oy, 2008, 303 sivua.

Lassi Nummea voi sanoa sarastuksen lyyrikoksi, niin usein toistuva elementti päivän vaivihkainen valkeneminen hänellä on.  - Liisa Enwald

Odottaessani Lassi Nummen muistokirjan Elämä, kyllä. Luemme Lassi Nummea  (arviolta lokakuussa tapahtuvaa) ilmestymistä olen tutustunut runoilijan 80-vuotispäivien kunniaksi julkaistuun teokseen Mutta kun olen runoniekka. Kirjassa Nummen ystävät, perheenjäsenet (ainakin poika, kirjailija Markus Nummi), entiset koulu- tai työtoverit, kollegat ja kirjallisuudentutkijat muistelevat kirjailijaa ja lähilukevat hänen tuotantoaan. Lassi Nummi ehti varsinaisen kirjailijantyönsä ohessa olla mukana monessa, ja kirjoituksissa kerrotaan niin sanomalehti Uuden Suomen vaiheista kuin Raamatunkäännöskomitean ja Suomen PEN:in työstä.

Kirja koostuu viidestä osiosta, joista ensimmäinen on nimeämätön ja seuraavat ovat nimeltään "Muistikuvia", "Vaikuttajan voimakentillä", "Runo kohtaa lukijan" ja "Kirjailijakuvan ääriviivat". Erityisen lämminhenkisen muiston jakaa Aune Waronen, Nummen poikien Markusen ja Ilarin entinen koulutoveri, joka kirjoittaa esseessään "Nummien ystävänä":

Seuraavat tunnit sain viettää läsnäolon maailmassa. Nummien luona koetuilla hetkillä oli ulottuvuus, joka lämmitti mieltäni useita päiviä, viikkoja, eteenpäin. Tuonakin talvipäivänä runojen postituksen lomassa käytiin jokin keskusteluista, joiden valo tallentui 17-vuotiaan sisimpään. 

Erityisellä mielenkiinnolla luin Tapani Harviaisen kirjoituksen "Lassin palapelit - Lassi Nummi raamatunkääntäjänä", sillä siinä mainitaan myös edesmennyt isoisäni, itämaiden kirjallisuuden professori Jussi Aro, joka teki Nummen kanssa yhteistyötä muun muassa Aamoksen ja Jesajan kirjojen äärellä. Käännöstyö oli Harviaisen mukaan aikamoista tasapainoilua perinteen ja luettavan nykysuomen, mahdollisimman tarkan merkityksen ja tekstin sointuvuuden välillä. "Yhdessä kuulosteltiin ilmausta, joka olisi sekä sisällöllisesti kohdallaan että muodoltaan moitteeton."

Monet kirjoittajat avaavat Nummen runoja yhtä aikaa henkilökohtaisesti ja analyyttisesti. Kirjallisuudentutkija Liisa Enwald muistelee ensikosketustaan Lassi Nummen runoihin: "Samoihin aikoihin yritin lukea Eeva-Liisa Manneria ja Paavo Haavikkoa, mutta heidän säkeensä olivat vaikeita. He eivät, kuten Nummi, vieneet minua suoran metsämaisemaan, saaneet kuulemaan helinää tai näkemään sellaista ihmettä kuin syvyyden kukat. Nummen runous puhui aisteille, soi samanlaisena musiikkina kuin Juhani Ahon Lastujen proosa, joka oli herättänyt minussa kaunokirjallisen kielen tajun." (esseestä "Metsälähde ja syvyyden äänet - neljä varhaista runoa").

Runoniekkaa lukiessa konkretisoitui, kuinka laaja kirjallinen tuotanto Lassi Nummella on, ja teos houkuttelee tutustumaan siihen paremmin. En ole lukenut vielä Kaksoiskuvaa, joka on Anna-Liisa Alangon mukaan "rakkautta tulvillaan", enkä Linnaa vedessä, Olavinlinnan ympärille rakentuvaa runomuotoista kronikkaa, joka Kari Levolan mielestä tavoittaa "ihmisen historiaa elävämmin ja aidommin ja kohdallaan kuin vuosia selaava asiakirjoitus". Myös Runoilijan kalenteri ja Toinen kalenteri, joiden sisällön monipuolisuutta - arvosteluja, aforismeja, henkilökuvia, runoja ja paljon muuta - professori H. K. Riikonen avaa esseessään, odottavat vielä lukemattomina hyllyssä.

Yksittäisten ihmisten elämä juoksee ja häviää, mutta aina on olemassa kuluvan hetken kauneus ja ainutlaatuisuus sille, joka ottaa sen valppaana ja herkkänä vastaan. Kirsikankukat ovat kauniita siksi, että ne kuihtuvat pian.        
- Virpi Hämeen-Anttila, "Sanat jotka eivät jättäneet minua: lapsen ja nuoren kokemuksia Lassi Nummen runoudesta"